Tommi Liimatta - Sami Yaffa

Tuskailin tuon otsikon kanssa. Liimatta on ylöskirjaaja, ei tässä tapauksessa kirjailija. En voinut Samiakaan laittaa toiseksi tekijäksi, kun sitten miehen nimi tulisi peräkkäin kahteen kertaan. Ja tuo Tie taipuu -alaotsikkokin vielä? Erotetaanko se viivalla, pisteellä vai kaksoispisteellä otsikosta? Jätin pois kokonaan. En ole koskaan uskonut alaotsikoihin. Ei äidinkielen ainekirjoituksiinkaan saanut laittaa alaotsikoita. Vai saiko, mutta en vain koskaan hoksannut?

Myönnän auliisti, että luin tämän nimenomaan siksi, että Liimatalla on ollut osuutensa kokonaisuudessa. Hanoi Rocks on kyllä myös tuttu bändinä, mutta sen kuuntelu jäi sinne teini-ikään, eivätkä nuokaan vähät kuunteluni koskaan kovin systemaattisesti bändin diskografiaa läpiluotaavia olleet. Hanoissa taas Andy ja Michael Monroe luonnollisesti kekkuloivat Yaffaa näkyvimmissä rooleissa, joten sikälikin Samin tarina on jäänyt osaltani vähemmälle huomiolle. Soundtracker -sarjan olen jotenkin missannut ihan totaalisesti.

Mutta kiva oli lukea. Sami vaikuttaa oikein sympaattiselta rokkarilta ja on kyllä kokenut kaikenlaista. Eniten pistää tosiaan silmään miehen jatkuva tarve vaihtaa maisemaa, eikä hänelle Keravat ja Mäntsälät kelpaa, vaan maailmalle veri vetää. Tukholma, Lontoo, New York, Mallorca, San Diego...ja sama aina vain uudestaan. Koti-ikävää ei miekkonen juurikaan pode pyöriessään rock-maailman rosoisempien starojen hämyisissä piireissä bassoaan näppäillen. Vai pitäisikö sanoa rouhien viitaten Yaffan omiin sanoihin siitä, kuinka liian tehoton vahvari nuoruudessa pakotti hänet opettelemaan soittamaan instrumenttiaan lujaa.

Varsinkin kirjan alkupuolella "krääsän", "töyhön" ja "dokun" kiskominen on kuvattu niin kasuaalisti, että hieman selkäpiissä värisee tunne siitä, että moinen turmiollinen elämäntyyli olisi miehelle jokin ylpeilyn aihe. Tarinan edetessä tunne muuttuu hieman ymmärtäväisemmäksi. Jos se elämä on sellaista ollut, niin mitäpä sitä jälkikäteen siloittelemaan. Vanhetessaan Yaffa toki rauhoittuu ja kypsyy, niin musiikillisesti kuin päihteidenkäytön osastolla. Kukapa meistä ei vanhetessa viisastuisi. Ottaen huomioon, että Yaffa repäistiin rokkistaraksi reilusti alle parikymppisenä, on kai turha syyttää pelkästään miestä itseään siitä, että hänen tiensä taipuu välillä hieman kyseenalaisiin aktiviteetteihin.

Menneiden vuosien albumien myyntiluvut kuulostavat hurjilta. Musiikkibisnes on kyllä todella muuttunut. Onkohan vielä yleistä pistää hotellihuoneita palasiksi? Heitellä artisteja tikoilla? Syövätkö kaikki tähdet aamiasensa strippiklubilla? Yaffa ja koko Hanoi Rocks on kyllä ainutlaatuinen remmi ja sietää ihmetellä, miten takapajuisesta Suomesta moinen värikäs ja aikaansa edellä oleva porukka maailmalle putkahti. Kuuntelin lukuelämyksen lomassa välillä mm. Hanoita, New York Dollsia, Michael Monroeta, Mad Juanaa ja muita asiaankuuluvia bändejä. Rokilta kuulostivat.

Bändikirjat ovat aina vähän hankalia arvioitavia. Yaffan persoona on tässä teoksessa etualalla. Välillä meininki on aavistuksen puuduttavaa, mutta en tästä lähtisi syyttelemään Yaffaa tai Liimatta vaan ylipäätään elämäkerta -lajityyppiä. Ei kai kenenkään elämä niin ainutlaatuista ole, etteikö se välillä kiertäisi kehää ja toistaisi itseään. Kiittelyt vielä äänikirjaformaatista, jossa Yaffa itse on pääosin äänessä. Englanninsekainen suomenkieli tuntuu yllättävän luontevalta, kun se miehen itsensä suusta tulee. Mainio lukukokemus, joka karisteli viimeisetkin glamourin rippeet rokkareiden maailmasta.