Mika Waltari - Surun ja ilon kaupunki

Juna saapuu Helsinkiin aamuvarhain. Klassinen aloitus. Vähitellen aurinko ottaa valtaa yöltä, aamu kääntyy päiväksi ja lopulta tummuu iltaan. Surun ja ilon kaupunki on yhdenpäivän romaani, joka kuvaa useiden erilaisten helsinkiläisten elämää 30-luvun Suomessa. Toisilleen enemmän tai vähemmän tuntemattomien ihmisten kohtalo kietoutuu jännittävästi yhteen vuorokauden aikana. Kuten kirjassa sanotaankin: ”On naurettavaa kiskaista yksilö kehyksestään, kiskaista yksi ainoa nauha loppumattomasta kuviosta, katkaista se molemmista päistä ja kuvitella sitä tietyksi kokonaisuudeksi. Siksi sinun on löydettävä se salamyhkäinen voima, joka sitoo vieraat kohtalot toisiinsa”.

Päähenkilöitä ei ole, vain näennäisesti irrallisia suomalaisia. Waltari esittelee lukijalle sairaalan pedillä kuolemaa tekevän vanhuksen, joka ei suostu kupsahtamaan ennen kuin sanomalehden turhanpäiväinen jatkoromaani on saanut päätöksensä, leikkauksesta toipuvan pikkupojan, vitivalkoisen porvarispamppu Sunnilan, joka voiton hetkellä kyseenalaistaa saavutuksensa, tämän pojan Velin, joka unelmoi toisenlaisesta isänmaasta, vanhan maailman konservatismiin tarrautuvan koulun rehtorin, uskossaan ja periaatteissaan piehtaroivan pastori Laurilan, elämän päähänpotkiman maantalon isännän, sosiaalidemokraattista taustaansa uhmaavan Aarnen ja luomisen tuskaa potevan kirjailijan. Heillä kaikilla on toisilleen paljon annettavaa, tietävätpä he sen itse tai eivät.

Kirjassa on ällistyttävän monta tasoa. Yksi on käsite isänmaa. Valkoisten ja punaisten välinen kuilu, yritysjohtajien ja työläisten henkinen konflikti, toisen osa on hiellä ja verellä kylvää karua maatansa, toinen keinottelee osakeanneilla, unelma yhtenäisestä Suomesta. Yksi on nuoruus. Nuorissa on maan tulevaisuus, sammuttamaton palo ja kiihko, tahto irtautua isien opeista, kasvaa itse omien virheiden kautta, taistella konservatiivista ja paikalleen jämähtänyttä vanhaa maailmaa vastaan. Kuinka eloisasti, kuten aina, Waltari osaakaan kuvata nuoruuden tuskaa. Kuinka ihminen voisi sen säilyttää ikääntyessään? Minkä ikäisenä menettää kyvyn innostua?

Yksi on ehdottomasti Helsinki. Sen kadut ja korttelit, kuinka valo lankeaa niihin eri aikaan päivästä, kuinka synkkänä ja lohdullisena se näyttäytyy. Varsinaista miljöökuvausta ei ole paljoakaan, mutta tuntuu kuin kaupunki heijastuisi sen asukkaiden puheista, katseista ja ajatuksista. Helsingissä on tiettyä symboliikkaa. Nykyään se tietty näyttäytyy negatiivisena ja kylmänä sen ulkopuolisille, synonyyminä globalisoitumiselle, rahavallalle, kasvottomuudelle ja ahneudelle. Surun ja ilon kaupungissa se kuitenkin sykkii elämää, aitoja ihmisiä, koskettavia kohtaloita ja toivoa kaikessa alakuloisuudessaan.

Yllätyin, miten paljon pidinkään kirjasta. Se tuntuu oikealta. Se on kuin monimutkainen verkko, jonka kaikkia viittauksia itseensä ja ajan ilmiöihin on mahdotonta edes huomata. Useasti havahduin lukiessani huomaamaan, kuinka olin laskenut opuksen syliini ja mietin omaa elämääni. Tai koko yhteiskuntaa, Suomea tänään ja sen itsenäisyyden alkutaipaleella. Eräs ystäväni taannoin sanoi muistavansa irrallisen lauseen, jonka olin vuosi sitten ohimennen sanonut, ja kuinka tuo ajatus häntä helpotti vaikeina aikoina. Onko elämä tosiaan niin hienovaraista, että vain pari sanaa tai jopa yksittäinen katse voi muuttaa toisen ihmisen kohtaloa?

Todella hieno kirja. Enkä edes kuvittele ymmärtäväni sitä täysin. Joku nettiartikkeli esimerkiksi kehui, kuinka se ennustaa vuosikymmenten päähän oikein Suomen talouden ja poliittisen ilmapiirin kehitystä. Mika Waltari – Suomen homo universalis?