Tulinen taisto piikikkäästä valtaistuimesta on tauonnut
ainakin hetkeksi. Nyt selvitellään, mitä kullekin jäi käteen. Stannis näyttää
murskatulta, tosin toivon kipinä kytee yhä Dragonstonella. Lannisterit
vahvistelevat valtaansa naimakaupoin: papin siunaus tiukentaa heidän kuristusotettaansa
niin Highgardenista kuin Winterfellistäkin. Robbin voittoputki taisteluissa saa
myös jatkoa, mutta siviilissä kaikki menee päin seinää. Joko olisi pian aika
poltella rauhanpiippua?
Riverrunin ja pääkaupungin välillä tapahtuu paljon. Arya pakenee
kumppaneineen kohti länttä, kun taas Briennellä ja Jaimella on vastakkainen
suunta. Seutua haravoi myös kaksi kilpailevaa joukkiota, Vargo Hoatin
ilkeämieliset jäsentenlyhentelijät ja Beric Dondarrionin johtamat kuolleen
kuninkaan uskolliset miehet. Dondarrionin porukka on Stannisin tavoin hurahtanut
uuteen uskontoon, ja mikäpä siinä, kun kerran uusi jumala pelastaa miehen kerta
toisensa jälkeen kuolleista. Jaimelle kohtalo varaa ikäviä tapahtumia ja
valkoviitta saakin varautua katselemaan elämää tulevaisuudessa uudesta
vinkkelistä.
Valon palvojat saavat kenties pian vastinetta rukouksilleen.
Nimittäin Daenerys lohikäärmeineen on laittanut hommat rullaamaan ja oleskelee
alueilla, jotka jopa mahtuvat kartalle. Neito myös juonii itselleen
armeijallisen sotaa varten kasvatettuja tappokoneita. Saapa nähdä kenen
puolelle sitä oikein asettuu, kun tämä sakki nähdään viimein Westerosissa.
Valtaistuinpeli on tiukkaa ja veristä. Melisandre kuitenkin
näkee isojen poikien ritarileikkejä pidemmälle ja tietää, että todellinen
vihollinen on pohjoisessa. Valitettavasti etelän vetelät eivät ymmärrä
parastaan ja Muuri on miespulassaan heiveröisempi kuin koskaan. Sieltä ne
sinisilmät tulee! Miekat eivät paljoa lämmitä näiden veijareiden kanssa, mutta
tuli ja lohikäärmelasi sentään tepsivät. Kun matkan varrella tipahdelleet
vihjeet summailee yhteen, uskaltaisin esittää varovaisen ennustuksen: talvi ja
lohikäärmeet tulevat vielä ottamaan yhteen. Se, kenen puolella esimerkiksi
Starkit silloin seisovat, onkin jo huomattavasti monimutkaisempaa.
Jon sen sijaan seisoo yhä pakkasessa. Ei kuitenkaan enää
yksin, vaan rinnallaan Ygritte, räiskyvä villikko. Nokka pojalla on kuitenkin
kohti etelää, mikä aiheuttaa ongelmia tunnetasolla. Kenenkäs miehiä tässä nyt
oikein lopulta ollaan? Valoja on vannottu joka suuntaan, joku niistä on kai
pakko pettää. Jonilla noin muuten kyllä rullailee ihan mallikkaasti: susi on
tallessa, jäseniä ei puutu, petikaveri löytyy eikä pojalla ole stressattavanaan
puolta valtakuntaa.
Rakkausrintamalla tosiaan tapahtuu muillakin kuin Jonilla.
Robb on nainut salaa nuoren Jeynen, mikä tosin maksoi hänelle puoli
armeijaansa. Onni pariskunnalla kukoistaa, tosin on vielä epäselvää, millaisia
jauhoja tytön pussukoista loppupeleissä löytyy. Ylhäisin petikumppani löytyy
tietty Sansalta, mutta tämä avioliitto ei syystä tai toisesta nirppanokkaa
miellytä. Naiset, niin pinnallisia! Arya ja Bran jatkavat sinkkuelämäänsä, mikä
on ihan ymmärrettävää kymmenkesäisille. Eipä sillä, että nuoruus kovin monelle
näyttäisi este olevan, pikemminkin houkute.
No mitäs se Bran sitten. Hänen seurueensa on ottanut
omakseen magiikkaa hipovan ”puhutaan susille, nähdään enneunia, etsitään metsän
väkeä, hippeillään muuten vaan”-elämäntavan. Heidän seikkailunsa ovat ainakin
tässä kirjassa vähemmän vaaraa täynnä kuin monen muun. Lähinnä siis rauhallista
nuotiolla istuskelua.
Hovijuonimista olisi saanut olla vieläkin enemmän, mutta
ymmärtäähän sen, kun käsissä on tuhat juonikuviota yhtä aikaa, ei aika vain
riitä enää kaikkialle. Tykkäsin siitä, että kirjassa muisteltiin paljon 14
vuoden takaisia tapahtumia ja muutenkin tarinoitiin välillä salaperäisesti,
välillä huumoria tavoitellen. Paljon oli myös kikkelijuttuja ja väkivaltaa,
oikea meininki! Aryan tappolista on kyllä vähän arveluttava, mahtaakohan moisen
ylläpitäminen olla tytön henkisen kasvun kannalta optimaalisinta.
Catelynin mökötys alkaa jo tuskastuttamaan. Olisi jo korkea
aika siirtää sureminen syrjään, olenhan minäkin jo vihdoin hyväksynyt Nedin
poismenon. Myös Davosin edesottamukset puuduttavat. Mies on ihan symppis, mutta
jotenkin Dragonstonen kolkkous imee energian luvuista, joissa tapahtumia hänen
silmillään katsellaan. Kolmas ärrimurri kohdistuu itäisiin maihin. Dani ja
lohikäärmeet ovat ihan jees, mutta väki, joka hänen ympärillään kuhisee, on
hemmetin rasittavaa jengiä. Heidän eksoottiset nimensä eivät jää mieleen, he
eivät tee oikeastaan mitään ja he vaihtuvat vähän väliä. Palatkaa jo pian
kotiin!
Tässä vaiheessa sarjaa voisi miettiä hieman lukemaansa
kokonaisuutena. Ykköskirjan alussa muistan miettineeni, miten rauhaisalta
vaikuttanut kuningaskunta voisi koskaan ajautua sotaan. Nyt taas tuntuu, että
verta ja miekankalsketta on joka puolella, eikä rauha tule kysymykseenkään. Koko
ajan paljastuu uusia ristiriitoja, vanhoja kaunoja kaivetaan esiin ja
maailmankartta avautuu pikkuhiljaa paljasten sieltä kokonaisia armeijoita,
missä on kuvitellut kasvavan vain tiheää ruohikkoa. Halu nähdä vielä
tuntemattomia kaupunkeja on myös kova. Millainen onkaan Casterly Rockin vauraus
tai Oldtownin pilviä hipova torni? Ja kuka sankareistamme tulee nämä ihmeet
kokemaan?
Eräs lukemaan innostava halu on nähdä Starkien perhe taas
yhdessä. Niin monta sivua he ovat erillään matkaa taittaneet, niin monta
taistelua taistelleet, niin monta sipulikeittoa kiireessä nauttineet. Välillä
he ovat sivunneet toisiaan tai kuulleet uutisia sukulaisistaan. Mutta vielä
yhtään sydäntälämmittävää kohtaamista ei ole nähty (poislukien Robbin ja
Catelynin). Milloin tämä odotus palkitaan? Ja jos perheenjäsenten kokoontuminen
jätetään vasta myöhempiin kirjoihin, eikö edes eläinten kohdalla voitais tehdä
poikkeusta? Voi pojat, kun Arya törmäisi sattumalta (tai tietenkin ollessaan
pulassa vailla poispääsyä) kadonneeseen suteensa, sitä jälleennäkemisen riemua!
Paksuja kirjoja nuo kyllä ovat, ikä ja terveys tässä menee.
Mutta loppuun tämä matka on nyt käytävä, ei tässä valittelu auta. Lukemisiin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti