Lars Svedberg turinoi minulle toisen Christie-pläjäyksen putkeen, Aikataulukon (siis juna-aikataulun) arvoituksen. En halua spoilata ketään, mutta mielestäni tämä teos oli selkeästi Idän pikajunaa heikompi. Viimeisen arvosteluni jälkeen muuten Idän pikajunan elokuvaversio on nähnyt päivänvalon ja kaikkitietävän IMDB:n mukaan ainakin kyseessä on odotetusti jonkinasteinen rimanalitus.
Aikataulukon arvoitus ei ollut suljetun paikan mysteeri, vaan tapahtumat sijoittuivat pikkukyliin ympäri Englantia ja murhien tutkinta kesti pitkän aikaa. Nämä seikat vähensivät selkeästi jännitettä ja mysteerin tuntua. Tämän lisäksi osasin olla tällä kertaa enemmän varuillani Christien hämäysyrityksiä kohtaan ja aavistella, ettei kaikki ole niin simppeliä, mitä hän antaa ymmärtää.
Poirot oli veitikkamaisempi kuin koskaan ja Christie viljeli kotikutoista huumoriaan useassa kohdassa. Mielestäni tapaus ei kuitenkaan mahdollistanut Poirotin älynlahjojen valjastamista täyteen teräänsä ja vaikka itse ratkaisu vaatikin hoksottimia, tuntui siltä, että valtaosan kirjasta poljettiin jotakuinkin paikallaan. Mietiskelin lukemisen aikana, että meininki on vähän laimeaa, mutta epäilin, että pinnan alla kuhisee varmasti enemmän kuin arvaankaan. Lopussa Christie kääntäisi kaiken päälaelleen. Tällä kertaa kuitenkin petyin. Rikos oli toki jokseenkin monimutkainen, mutta ratkaisu ei ollut niin tyydyttävä ja tyhjentävä kuin se olisi voinut olla.
Ymmärrän toki, että Christien tarinat ovat absurdeja, enkä niiltä välttämättä täydellistä realismia odotakaan. Silti, ABC:n punoma juoni oli tarpeettoman kompleksinen ja vailla järkeä, jos asiaa miettii tosissaan. Keksin helposti sata parempaa tapaa, joilla murhaaja olisi voinut tavoitteensa saavuttaa. Pisteet toki Christielle siitä, etten tälläkään kertaa itse syyllistä keksinyt. Toisaalta, mikään kirjan aikana ei suoraan mielestäni vihjannut objektiivisesti syylliseen ja lopusta puuttui "olisihan se pitänyt arvata"- fiilis.
Christien dekkarit ovat kuitenkin helppoa luettavaa tai kuunneltavaa ja en kadu tähänkään teokseen tarttumistani. Suuri osa viehätyksestä tulee myös vanhan ajan tunnelmasta, mikä ilmenee ihmisten dialogissa ja nykyajalle tarpeettoman hienotunteisena pönötyksenä. Pohdiskelin adjektiivia "hauskannäköinen", ja että uskaltaisikohan termiä käyttää oikeassa elämässä kohteliaisuutena. Voi olla, että sanomista tulisi.
Mainittakoon vielä avainhenkilöt, jotta voin joskus palata tähän tekstiin ja muistella kirjan tapahtumia. Salaperäinen ABC, kioskinpitäjän sukulaistyttö Mary Drower, kipakka Megan Barnard, mustasukkainen Donald Fraser, velimies Franklin Clarke, hollantilainen posliininukke Thora Grey ja turhantärkeä poliisimies Crome.
Luulen, että palannen vielä Christien teoksiin, mutta mielellään ottaisin yhden murhan tilassa, jossa epäiltyjen joukko on tarkkaan rajattu, johtolangat selkeästi eritelty ja jossa kaikki puhuvat omista syistään palturia sekoittaen pakkaa. Kuolema Niilillä ainakin otsikon perusteella sopinee toiveisiini. Ajattelinkin käydä lainaamassa teoksen äänikirjana kirjastosta, kunnes tajusin, että sehän on siellä CD-levynä. Kirjasto se on niin hidas käänteissään. Kuka ihme käyttää vielä Herran vuonna 2017 CD-levyjä. Ainakaan omasta taloudestani ei löydy yhtään laitetta, joka moisia museokapineita pyörittäisi. Laittaisivat vaan nettiin kaiken, niin säästyisi hyllytilaakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti