Löysin kirjastosta Christien Niilitarinan, jonka aiemmin suunnittelinkin lukevani. Tällä kertaa tarina käynnistyi jokseenkin hitaasti. Sekalainen sakki ihmisiä kokoontuu samalle laivamatkalle, jossa nuori miljonääri Linnet Doyle viettää kuherruskuukauttaan uuden miehensä kanssa. Christie olettaakin, että homman juju on kaikille selvä ja esittelee ihmisiä ja heidän mahdollisia motiivejaan murhaan, ennen kuin laukaustakaan on edes ammuttu. Paatti niilillä ei ole jostakin syystä yhtä klaustrofobinen miljöö kuin esimerkiksi juna, mikä mielestäni vähensi kirjan jännitysmomenttia merkittävästi.
Itse juttu on toki mutkikas kuten aina ja lukija saa arvailla loppuun asti. Kuitenkaan loppuratkaisu ei ollut niin tyydyttävä tai hämmästyttävä kuin olisin toivonut. Kirja tuntui osittain melko absurdilta. Poirotia ja kumppaneita ei juuri tunnu stressaavan, että ympäriltä putoilee sakkia tasaiseen tahtiin. Tärkeintä on selvittää miten ja ennen kaikkea miksi murha tehtiin. Murhaajan suunnitelma on lisäksi tarpeettoman vaikea ja monimutkainen ja en oikeastaan ymmärrä, miksi Poirot on tyytyväinen siihen kun itsekään en ole.
Christiet ovat helppoa luettavaa ja vielä yksi nide yöpöydälläni näyttäisi olevan. Pitänee ehkä antaa sille vielä mahdollisuus jossakin vaiheessa. Olen valitettavasti taas tilanteessa, jossa minulla on useampi kirja kesken samaan aikaan. En suosittele strategiaani. Typerintä on lukea satakunta sivua, pitää parin kuukauden tauko ja yrittää sitten palata teokseen ja muistella ylipäänsä, millä sivulla oltiin menossa.
Eräästä asiasta olen salaa ylpeä. Keskeneräisissä teoksissani on myös tuleva Finlandia-palkinnon voittaja, jota aloittelin jo lukemaan ennen kuin ehdokkaita oli edes julkaistu. Kyseessä ei ole Miki Liukkosen ympyrä (jota kyllä sitäkin kesällä lueskelin, mutta kirjaston pikalaina-aika ei taipunut aikatauluihini) vaan hieman arktisempi teos. Siitä mahdollisesti tuonnempana arviota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti