Narkissos ja Kultasuu oli aikanaan jossain lukion tai yläasteen lukulistalla. Tämän muistaminen helpotti kirjaan tarttumista. Ainakin äidinkielenopettajat tykkäävät. Lukiessa huomasi, että kyllähän kirja juuri nuorelle lukijalle on varmasti puhutteleva. Jatkaako yliopistoihin, lääkiksiin, oikiksiin, kauppiksiin, lähteäkö maailmalle, havitellakko jotain "suurta" tavoitetta vai antautuako aistimaailman pyörteisiin ja elää vailla huolta huomisesta. Nuorta lukijaa hemmotellaan, mutta Hessen teksti tarjoaa vanhemmillekin sieluille paljon ajateltavaa (enkä tarkoita välttämättä vanhalla sielulla itseäni).
Narkissos ja Kultasuu ovat kaksi verraten erilaista, mutta yhtälailla ylevää ihmisenalkua. Narkissosta ohjaa halu oppia kirjat ja lait, kieliopit ja filosofiat. Hän omistaa elämänsä Jumalalle ja katumusharjoituksille, näkee maailman epätäydellisyyden ja siksi pyrkii sulkemaan sen pois. Kultasuu taas tarttuu näihin puutteisiin maailmanjärjestyksessä, piehtaroi synnissä ja antaa epävarmuuden laineiden paiskoa itseään. Pienten kasvukipujen jälkeen hän myös perehtyy kuvanveistoon, joka tuntuu olevan sopiva keino taistella kaiken katoavaisuutta vastaan.
Narkissoksen ja Kultasuun ystävystyminen kirjan alkupuolella on sangen mainiota luettavaa. Narkissos tuntee ystävänsä paremmin kuin tämä itse ja ohjaa tämän kasvua esimerkillään. Kultasuu taas ei edes huomaa, kuinka hänen luovuutensa ja vapautensa puhuttelee Narkissosta. Vastakohdat sopivat hienosti yhteen ja kaverusten välinen kemia toimii. Valitettavasti nuorukaisten tiet erkanevat jo varhain, kun Kultasuu itselleen mitään mahtamatta päättää jättää luostarielämän taakseen ja ottaa selvää, miten maailma tosiasiassa pyöriikään.
Valtaosan kirjasta pääsemmekin seuraamaan Kultasuun aikuistumista ja harhailua elämän polulla. Kirkkaiden silmiensä ja vaaleiden kutriensa ansiosta Kultasuu kohtaa matkallaan paljon rakkautta ja himoa. Petikumppanien määrä on sen verran suuri, että lukijakin meinaa jo pudota kärryiltä. On Lyydiaa, Juliaa, Rebeckaa, Lisbethiä, Leneä, Agnesta, on talon emäntiä, piikoja ja tyttäriä. Kultasuu hiljalleen oppii kuitenkin, että nautinto ja tuska ovat veistetty samasta puusta. En tiedä, onko Kultasuu onnellinen missään vaiheessa elämäänsä. Ainakaan hän ei ketään opi rakastamaan, vaikka niin muka väittääkin. Vuosien taivalluksen jälkeen Kultasuu havahtuu huomaamaan, ettei hänelle ole jäänyt käsiin harharetkistään yhtään mitään paitsi kuvat mielessään.
Niin Narkissos ja Kultasuu kohtaavat vanhoina dramaattisissa merkeissä, toinen arvostettuna apottina ja toinen kuolemaantuomittuna. Toinen ei kuitenkaan ole toista parempi. Vaikka eläisit lähellä Jumalaa korkeaa oppia tavoitellen, kytee mielessäsi aina epäilys siitä, heitätkö hukkaan elämäsi. Narkissos tajuaa tämän erityisesti katsellessaan Kultasuun veistoksia, joita ei voi luoda taitavinkaan mestari pelkällä teknisellä uurtamisella ,vaan niiden syntyyn on vaadittu elämänkokemusta. Työssä näkyy jokainen salainen suudelma ja ruton runtelema ihmiskohtalo. Ja yhtä lailla onneton on Kultasuu. Mitä kaikella on merkitystä? Kaikki mikä annetaan, otetaan pois.
En ole siis ihan varma, onko kirjan loppu onnellinen vai ei. On selvää, että absoluuttista tavoitettaan kumpikaan sankareistamme ei koskaan saavuta. Toisaalta kyllä molempien elämässä on iloa ja rauhaa, omilla tavoillaan. Ydinsanoma voisi olla, että moni polku johtaa samaan paikkaan. Tämä sanoma varmasti rohkaisee monia äidinkielenkurssilla kirjaan tarttuvia, valintojaan vielä miettiviä nuoria.
Pidin kovasti kirjasta, erityisesti parivaljakon keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Kultasuun matkat olivat kiehtovia ja tarpeellisia, joskin tällaisia nuoren miehen aikuistumisriittejä olen aiemminkin lukenut runsaasti (esim. Waltarilta). Kuten varmasti moni muukin lukija, välillä uppouduin soveltamaan Hessen ajatuksia omaan elämääni. Ja jos kirja saa ajattelemaan niin kyseessä on pakko olla hyvä kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti