Born to Runin tapahtumat sijoittuvat pääasiassa Meksikoon, Sierra Madren jylhiin ja auringonpaahtamiin vuoristomaisemiin. Kyseessä on ainakin oletettavasti tosi tarina, jonka kaikki hahmot ovat todistettavasti oikeita eläviä ihmisiä - ultramaratoonareita. McDougallin missiona on selvittää juoksemisen salaisuus ja tähän tavoitteeseen hän uskoo pääsevänsä tarkastelemalla meksikolaista Tarahumara-heimoa, joka elää eristyksissä sivistyksestä ja jonka jäsenet käytännössä elävät juostakseen käsittämättömiä matkoja tappavassa helteessä salakavalien jyrkänteiden, kivikkoisten kanjonien, kalkkarokäärmeiden ja huumeparonien keskellä - ja kaiken kukkuraksi käytännössä paljain jaloin. Mikä on tämä kummallinen väsymätön kansa ja mitä he voivat opettaa maailmalle juoksemisen jalosta taidosta?
Kirjassa seurataan, kuinka McDougall kokoaa kasaan sekalaisen sakin amerikkalaisia huippujuoksijoita ja vie heidät vaaralliselle retkelle Meksikoon ottamaan mittaa paikallisista juoksijasankareista. McDougalin matka sohvan pohjalta Tarahumarien lenkkipoluille on kiehtova, mutta vielä kiintoisampaa on lukea matkalle osallistuvien juoksijoiden omat tarinat ja syyt siihen, mikä saa heidät vuodesta toiseen rääkkäämään elimistönsä äärimmilleen ja juoksemaan matkoja, jotka pituudessaan ja maastoltaan ylittävät kaikki terveen järjen rajat. Born to Run kertoo siitä, mitä on olla juoksija.
Väitän, että kirjaa lukiessa on mahdotonta olla ryntäämättä ulos lenkkitossut jalassa ja yrittää tavoittaa palanen siitä juoksemisen ilosta, mitä McDougall kirjassaan saarnaa. Born to Run on erinomainen motivaattori, joka varmasti herättää jokaisessa halun kirmata vapaana luonnon keskellä, koetella omia rajojaan ja ylipäätään pitää kaikin puolin parempaa huolta kehostaan. Ilmeisesti kirja saikin ilmestyessä aikaan jonkinlaisen kuntoilubuumin. Tämä pätee myös minuun. Aion ehdottomasti yrittää juosta entistä enemmän, syödä terveellisemmin ja ylipäätään muuttaa elämäntapoja parempaan suuntaan. Nähtäväksi toki jää, onnistuuko tämä käytännön tasolla, mutta kipinä on nyt ainakin vahva, loputhan on vain itsestä kiinni.
Aavistuksen verran on havaittavissa, että McDougall on kallellaan vahvasti juuri paljasjalkajuoksuun. Hän tuomitsee nykyaikaiset kantapäävaimennetut lenkkikengät (syyttäen erityisesti Nikeä) paholaisen keksintöinä, jotka ovat syypää käytännössä kaikkeen pahuuteen maailmassa alkaen ihmisten jalkojen tuhoamisesta. Näistä asioista käydään paljon keskustelua myös netissä ja argumentteja on puolesta ja vastaan on sen verran paljon, että tällainen harrastuslenkkeilijä saa helposti päänsä pyörälle totuutta etsiessä. Lenkkarivihan lisäksi McDougall vetelee sangen heppoisia johtopäätöksiä juoksemisen evolutiivisesta merkityksestä. Jätin suosiolla nämä väittämät omaan arvoonsa, mutta se ei vähennä sitä tosiasiaa, että Born to Run on erinomainen kirja juoksemisesta innostuneille ja niille, jotka siitä haluavat innostua.
Itse ultramatkojen taittaminen on aivan oma maailmansa rakkoineen, nestevajeineen ja hallusinaatioineen. Omassa juoksuhistoriassani pisin matka on ollut vajaa 30km, jonka jälkeen tuskin kykenin ottamaan askeltaan. Maraton onkin aina tuntunut todella kaukaiselta ajatukselta, jo ajatus niin pitkästä matkasta saa minut suunnittelemaan lenkkitossujen polttamista. Ultrajuoksijat pitävät näitä matkoja kuitenkin lämmittelynä. Nämä uskomattomat miehet ja naiset juoksevat satoja kilometrejä yhteen menoon. Tällaisia matkoja on mahdotonta edes käsittää. Born to Run kuvaa upeasti, mitä moisella matkalla juoksijan päässä liikkuu ja miten ihmiskeho ylipäätään pystyy venymään tarvittaessa pidemmälle kuin tavallinen tallaaja aavistaakaan.
Lue kirja ja juokse. Tai jos et lue, niin juokse silti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti