”One morning, when Gregor Samsa woke from
troubled dreams, he found himself transformed in his bed into a horrible
vermin.”
Gregor Samsan herätys on tosiaan ikävimmästä päästä. Miten
tunnolliselle perhettään elättävälle miehelle voikaan käydä näin köpelösti?
Kuka nyt huolehtii leivän tuomisesta pöytään? Miksi tämän piti tapahtua juuri
tänä aamuna, kun töissä olisi ollut tärkeää tekemistä? Voi miesparkaa.
On kovaa olla syöpäläinen. Gregorin perhe ei pysty
sulattamaan muodonmuutosta, vaan he pelkäävät ja häpeävät ainoaa poikaansa. Hiljalleen
ymmärtävä suhtautuminen vaihtuu välinpitämättömyydeksi, halveksunnaksi ja
inhoksi. Gregor yrittää tekeytyä näkymättömäksi ollakseen aiheuttamatta
kenellekään mielipahaa. Hän viettää aikansa huonekalujen alle piiloutuneena
lukkojen takana, eikä itsekään tiedä kumpaa hän haluaa enemmän: pitää kiinni
ihmisyytensä rippeistä vai kiipeillä villinä ja vapaana pitkin seiniä ja
kattoja.
Pidemmän päälle asioiden tila alkaa kärjistyä. Koko perhe
kärsii tilanteesta ja Gregorkin lakkaa syömästä ja vaipuu epätoivoon. Helpotus
valtaa talon, kun eräänä aamuna Gregor löytyy huoneensa lattialta kuolleena. Solmu
aukeaa, raskaaksi käynyt ilma puhdistuu, uusi sivu kääntyy. Surullinen tarina
kaiken kaikkiaan, mutta onneksi elämä jatkuu.
Kafkan kertomus on kaunis. Kaunis, synkkä ja alakuloinen. Tarinan
tasolla Metamorphosis on outo ja hämmentävä. Allegoriana sen sijaan runsas ja
monitulkintainen. Gregorin voidaan ajatella olevan vakavasti sairas, kehitysvammainen,
homoseksuaali tai muuten poikkeava. Tämä poikkeavuus on liikaa miehen
läheisille, jotka yrittävät tukahduttaa ilmiön ja sulkevat hänet ulos perheensä
piiristä. Ei ole kovinkaan kaukaa haettua, että joku ihminen voisi tuntea
samoin, kuin Gregor tuntee.
Tunnen Kafkan tyylin ja pidän siitä kovin. Yllätyksekseni
Metamorphosis oli kevyempää luettavaa kielellisesti kuin oletin. Tunnelma piti
otteessaan ja Gregorin kohtalo oli aidosti kiinnostavaa seurattavaa. Likaisuuden
tunne, ryömimisen jäljet seinissä ja Gregorin kauhistuttava olemus tulivat
iholle asti. Sisimmässään hän oli sama mies kuin ennenkin, mutta ulospäin hän
näyttäytyi vastenmieliseltä.
En voi mitään aivoilleni, jotka väistämättä loivat
kontekstuaalisen viittaukseen erääseen kirjallisen maailman toiseen hahmoon,
jonka nimen mainitseminen Kafkan seurassa kuitenkin tuntuu jossain määrin
pyhäinhäväistykseltä – nimittäin Harry Potteriin. Asetelmat ovat hyvin
samanlaiset. Poika saa tietää olevansa velho ja muu perhe tekee kaikkensa
kätkeäkseen sen. Harrykin asui pienessä pimeässä huoneessa, häntä ei katsottu
silmiin, eikä hänenkään olemassaolonsa ollut kenenkään mielestä minkään
arvoista.
Jännä kirja, totta tosiaan. Olen mykistynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti