Kun leijonat ja sudet vetävät henkeä, saavat varikset
bilettää rauhassa. Itse asiassa Martinin omien sanojen mukaan näistä
kekkereistä irtosi niin paljon tekstiä, että kirja piti jakaa kahteen osaan. Ei
kuitenkaan keskeltä poikki periaatteella, vaan siten, että seuraava eepos, A
Dance with Dragons sijoittuu Feastin kanssa samalle ajanjaksolle. Näkökulma ja
seurattavat tapahtumat ovat vain muuttuneet. Feast keskittyy krakeneiden
keskinäisen nokkimisjärjestyksen selvittelyyn, Dornen hiekkakäärmeiden
juonitteluihin, Sansan uuteen elämään Eyriessä, Aryan arkeen meren tuolla
puolen, Briennen epätoivoiseen seikkailuun itärannikolla, Samin merimatkaan,
Jaimen elämään hyviksenä ja ennen kaikkea Cersein irtoavaan otteseen
valtakunnasta.
Merkittävien hahmojen määrä sarjassa on kyllä aivan älytön,
kun ottaa huomioon, että Feastin tasoisesta mestariteoksesta pystyttiin
pudottamaan pois sellaisiakin nimiä kuin Jon Snow, Tyrion Lannister, Stannis
Baratheon, Varys, Bran Stark ja Daenerys Targarayen. Tärisen nytkin
jännityksestä kun mietin, millaista tykistystä Dance tulee olemaan.
Kinkkiset juonenkäänteet, monimutkaiset perintäsuhteet,
silmitön väkivalta, ahneus ja tuhannet yksityiskohdat tuntuvat kaikki lopulta
kääntävän yhtä suurta ratasta kokonaisuutta ajatellen. Vaikuttaa siltä, että
yhä useampi taho Westerosissa toivottaisi lohikäärmeet ilomielin tervetulleeksi
valtakuntaan. Euron haluaa valjastaa tulen palauttaakseen kunnian ja vallan
kansalleen, Doran kostaakseen vuosien takaiset kaunat King’s Landingille, Lord
of Lightin nimeen vannovat tarvitsisivat tulta taistelussa pohjoisen poikia
vastaan (mitä tosin harva vielä edes ymmärtää), ja alkemistiporukka ties mitä
juonia varten.
Mutta lohikäärmeistä siis myöhemmin lisää. Hahmogalleria
sykähdyttää tosiaan kiihkeää lukijaa monella tavalla, mutta kiivaiten sydän
pamppailee, kun kappaleen otsikkona seisoo Cersein nimi. Naisparka on yksin ongelmiensa keskellä, mitä
tosin hän ei itse myönnä missään vaiheessa, ei edes istuessaan vankisellissä omien
eritteidensä keskellä. Poissa ovat Tywin, Littlefinger ja Varys, hovi sen sijaan
kuhisee onnenonkijoita, joiden lojaalius loppupeleissä on arvoitus itse
kullekin. Vanha ennustus syö kaunotarta sisältäpäin, kun taas ulkoa häntä
uhkaavat Margaeryn viattomuus ja aseisiin tarttuneet uskovaiset. Huoli
Tommenista ja hänen omasta asemastaan vallankahvasta on niin suuri, että hän
ajautuu tekemään kerta toisensa jälkeen huonompia päätöksiä. Jaimen viskatessa
sisarensa kirjeen takkatuleen ajatus hiljalleen konkretisoituu lukijallekin:
onko tämä Cersein tarun loppu?
Uusia outoja fantasiaelementtejä putkahtelee myös esille. Old
Townissa jokin salaperäinen joukkio kaikessa hiljaisuudessa viljelee mustaan
magiaan tai alkemiaan viittavia tekoja, jotka saavat miehenkin virtaamaan
vetenä mukulakivien raoissa. Mitäs perkelettä? Beric Dondarrionin väki
toisaalla uhmaa kuolemaa, mistä konkreettisin todistus on Tridentin Twinseiltä
tuoma Catelyn Starkin harvinaisen eloisassa tilassa esiintyvä ruumis. Samoja
ilmiöitä tutkii myös potkut saanut mestari Qyburn käyttäen kokeissaan Cersein
nimeämiä ei-toivottuja henkilöitä. Aika pimeitä puuhia sanon minä.
Sota on oikeastaan ohi viimeistään Riverrunin kukistuessa,
mitä nyt Storm’s End vielä haraa vastaan. Toki on vaikea sanoa mihin suuntaan
asiat etenevät, jos Tyrellit valtaistuinsalin kansoittavat tästä edespäin. Pinnan
alla silti kuplii raivokkaasti. Vale nousukkaineen on kytevä ruutitynnyri,
Dornesta puhumattakaan, ja kukistuneen Riverruninkin kohtalo arveluttaa niin
kauan kun Tom of Sevenstrings siellä saa rauhassa harppuaan soitella.
Briennen matka on ehkä vähiten mielenkiintoinen ja se
sisältää enimmäkseen hirtettyjä miehiä, ratsastusta sateessa ja kiivaita
miekkamittelöitä ilkimysten kanssa. On vaikea samaistua isoon ja rumaan
naisritariin, jonka jokainen repliikki kysyy: ”Terve, oletteko nähneet nuorta
neitoa, jolla on on kastanjanruskea tukka?” Toinen hieman auki jäänyt
juonikuvio on Dornessa, missä monimutkaiset sukulaissuhteet ja kymmenet uudet
henkilöt omine tavoitteineen jättivät kokonaisuuden aavistuksen epäselväksi
ainakin näin ensilukemalla.
Aryasta on kasvamassa kova mimmi, aamusta iltaan duunia,
kolme uutta opittua asiaa päivässä, öisin ruumiden hoitoa, kova yritys unohtaa
sukujuurensa. Kyllä hänestä saadaan vielä kelpo kasvoton. Sansakin on joutunut
poistumaan hiukan mukavuusalueeltaan ja ottaa nyt roolia Sweetrobinin
tukihenkilönä Petyrin kielareita torjuen. Naimisiin olisi taas pian mentävä,
saapa nähdä mitä siitä seuraa.
Mahtava kirja. Mutta eniten pelottaa, että nämä loppuvat
kesken. Enää yksi jäljellä, loppuja saanee odottaa vuosia. Turha silti pelätä
tulevaa, pitäisi yrittää nauttia siitä, mitä on nyt. Se kauan sitten povattu
talvikaan ei sitten vielä vitosessa taida olla ajankohtainen, mutta kutosessa
sitten viimeistään (The Winds of Winter). Nyt elän täysillä sarjan maailmaa.
Niin täysillä, että hajotin vastikään ikkunalistan kun kuvittelin olevani
miekkaileva Jaime. Lienee viisainta tarkastaa palohälyttimen paristot, ennen
kuin luen lisää Daeneryksestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti