Mika Waltari - Nuori Johannes

Nuori Johannes kertoo Johannes Angeloksen nuoruuden ja levottomuuden päivistä. Kaikista niistä henkilökohtaisista tapahtumista ja kohtaamisista, jotka muokkasivat hänen persoonansa sellaiseksi kuin se Konstantinopolin tuhon kynnyksellä esitetään. Mutta myös kaikista niistä suurista ja globaaleista tapahtumista, jotka johtivat kirkkojen unioniin ja lopulta suureen piiritykseen Bosporin niemimaalla. Kaiken kaikkiaan teos on herkullista luettavaa, varsinkin näin epäkronologisesti nautittuna myöhemmät tapahtumat kirkkaana mielessä. 

Angelos kosketti preesensmuotoisena tunteellisella tasolla ja sai lukijan tempautumaan Bysantin viimeisen majakan muurien sisäpuolelle. Nuori Johannes palaa sen sijaan niin tuttuun ja turvalliseen muistelumuotoon. Näin lukija näkee koko ajan suuren kokonaiskuvan ja tuntee ajan virtaavan ohitseen, näkee suurmiesten nousevan ja kaatuvan ja voi melkein kosketella sitä värikästä kangasta, jonka kertoja kutoo hänen silmiensä eteen. Ja kuitenkin välillä tarina on kiinni vahvasti hetkessä ja henkilöissä: esimerkiksi Cusanuksen oivaltaessa jumalallisen totuuden tai Johanneksen käden koskiessa ensi kertaa naisen poskea. Kerrassaan upeaa kerrontaa Waltarilta!

Pääasiassa kirjan tarina koostuu kolmesta elementistä: Johanneksen naisseikkailuista, hänen vaikeasta valinnastaan Jumalan ja tiedon välillä ja idän ja lännen kirkon yhdistymispyrkimyksistä. Minuun tarina kyllä iski voimakkaasti. Kirkkojen eroavaisuuksista olisi tehnyt mieli kuulla jopa vielä tarkemmin. Muistan historianopettajani veisanneen aikanaan, että keskiajan lopulla tiede, jota siis harjoitettiin lähinnä kirkkojen toimesta, oli tullut kaiken kehityksensä päähän ja koostui vain pilkun viilaamisesta ja Raamatun sanojen yhä tarkemmasta tulkinnasta. Asiaa hän näytti puhuvan, niin absurdilta väittely sanasta filioque tuntuu. Puolueettomamman lukijan silmissä tapahtumat saattavat välillä näyttää hieman verkkaisesti eteneviltä. Tähän väittämään voisin esittää vastalauseen – nykyajan kiireiselle ihmiselle (pois se minusta) tekee vain hyvää totutella 1500-luvun leppoisaan elämäntapaan.

Johannes pakenee omien sanojensa mukaan vankilasta vankilaan. Hän yrittää olla sitoutumaton, vapaa ihmisenä toimimaan niin kuin kulloinkin parhaaksi näkee. Ja kuitenkin hän huomaa aina keränneensä ympärilleen valtaa ja velvollisuuksia. Jotain kaunista miehen pyrkimyksessä on. Olla vapaa kaikesta. Kiertää maailmaa tiedonjanoisena vain itseänsä varten. Hauskaa, mutta lukukokemuksen jälkeen iski kauhea himo opiskella kreikan kieltä – olkoonkin se nykyään vain karkeaa slangia verrattuna antiikin aikojen puhtaaseen ja monimutkaiseen sivistyksen kieleen. Kuitenkin sitä kysyy itseltään, mitä hyötyä siitä olisi nykymaailmassa. Ei kreikka ole enää tieteen kieli, ei taiteiden, ei kaupankäynnin eikä rakkaudenkaan. Olen käynyt Kreikassa ja silloinen minäni näki sen vain lämpimänä rantalomakohteena muutamalla rapistuneella temppelinmuurilla höystettynä. Kunhan joku päivä palaan sinne takaisin, yritän ehdottomasti tavoittaa edes ripauksen siitä kadonneesta kulttuurista, joka maassa kerran kukoisti.

Kumpi kannattaa lukea ensin, Angelos vai Nuori Johannes? Nuorta Johannesta Waltari alkoi kirjoittamaan ennen Angelosta, mutta hyllytti tekstinsä lopulta, kun ei tuntunut pääsevän tarpeeksi nopeasti kiinni itse aiheeseen eli Euroopan ja Aasian kohtaamiseen. Nuori Johannes julkaistiin vasta 30 vuotta edeltäjäänsä myöhemmin postuumisti. Näin päin luettuna Konstantinopolin tapahtumat tuntuivat hieman harmaansävyisiltä, mutta toisaalta ne saivat väriä Nuoren Johanneksen kautta. Toisin päin luettuna Nuori Johannes olisi voinut ehkä vaikuttaa tylsältä ja juonettomalta. Muutamassa kohdassa taisi muuten olla samaa tekstiä käytetty molemmissa teoksissa: esimerkiksi Muhammedin surmatessa rakastajatterensa janitsaariensa edessä.

Sulttaani Muhammedin motiiveja Nuori Johannes tosiaan selittää kiitettävästi. Tästäkin miehestä olisi voinut tehdä vaikka oman romaaninsa, niin mielenkiintoinen kasvuprosessi on kyseessä. Nyt vasta ymmärtää, miten suuri kliimaksi Johanneksen mestaaminen turkkilaisten valloittamassa Konstantinopolissa olikaan. 

Ja vielä niistä tykeistä – ovathan ne komeita pelejä. Kun jo tykkien valaminen säikäyttää kokonaisen sotajoukon valmiuteen, voi vain kuvitella, millaista tutinaa kreikkalaisten housuissa ilmeni niiden syytäessä tykinkuuliaan kohti murtumatonta muuria. Antti Tykinvalajallekaan ei voi olla suomatta lämmintä ajatusta, samassa kaupungissahan hänenkin seikkailunsa tapahtuvat, tosin toisessa ajassa: parikymmentä vuotta myöhemmin ajanlaskun mukaan, neljä vuotta aiemmin Waltarin kynästä kirvonneena. 

Mahdotontahan näitä on asettaa paremmuusjärjestykseen. Toisaalta harmittaa vääntää Waltarin teoksista ylipäänsä arvosteluja, kun en kuitenkaan saa välitettyä sitä hienoa tunnetta, jonka lukukokemus jättää. Miten edes voin kuvitella saavani tiivistettyä kirjailijan vuosien taustatyötä, kuukausien kirjoitusurakkaa ja vuosikymmenten elämänkokemusta parin sivun mittaiseen tekstiin. Johannes Angelos – olet hieno mies. Mika Waltari – olet kenties vielä hienompi. Luen, mutta en kirjoita – antaa Mikan hoitaa se homma!