sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Mika Waltari - Johannes Angelos

Haa! Yksi Waltarin historiallisista on jälleen selätetty. Ei kuitenkaan Turms kuolematon, jota taisin aiemmin jo lupailla, vaan Johannes Angelos – kertomus suuresta rakkaudesta ja Konstantinopolin tuhosta. Luulin jo tuntevani Waltarin kerronnan ja huumorintajun, mutta Angelos osoittautuikin olevansa tyystin erilainen kuin aiemmin lukemani: kaihoisampi, mystillisempi, surullisempi. Ei kai sentään parempi? 

Poissa ovat rönsyilevät lauseenparret ja hykerryttävän hauska musta huumori. Tapahtumat sijoittuvat lyhyelle ajanjaksolle vuosikymmenien sijaan. Sankarimme rakastajatarkaan ei ole peto naisen vaatteissa. Mikä shokki!  Pientä totuttelemista se vaatii, mutta lopulta asioiden laita pitää vain hyväksyä ja nauttia siitä, mitä annetaan. Kun vuodet ovatkin nyt päiviä, painottuvat kirjassa toisenlaiset, nykyisyydessä kiinni olevat asiat. Maallinen mammona menettää merkityksensä, tieto ja oppi ovat turhuutta, elämä vain kasa hetkiä, jotka järjestetään peräkkäin ainoastaan, jotta niistä näyttäisi muodostuvan looginen jatkumo. Ja elämän turhuuden ymmärtää parhaiten kuolema.

Rakkaus ja kunnia koettelevat Johannesta, tuota purppurasaappaissa syntynyttä, jo elämänsä syksyä elävää kreikkalaista. Miehen menneisyys on seikkailuja täynnä (, joista saamme kuulla enemmän teoksessa Nuori Johannes) ja nyt häntä, sekä tietysti koko bysanttilaista kulttuuria odottaa vain väistämätön tuho. Konstantinopolia kuvataan hyvin kauniisti. Sen murtumattomia muureja, pyhiä kirkkoja, suojattua satamaa, sen kaihoisaa kansaa ja polittisia juonitteluja. Puhtaan kristinuskon viimeinen majakka on vihdoin luhistuva ja uusi aika on koittava, pedon ja islamin aika.

Mikael Hakimissa ajan rattaat ja universumin laskokset pyörähtivät eteenpäin parin sadan sivun välein. Angeloksessa Waltari ei tällaisia hetkiä säästele. Johannes aistii vähän väliä suuren mysterion, tuntee itätuulen tuovan mukanaan hyasinttien tuoksun, kokee lämpimän käden kädessään Sofian kirkon kupolin loisteessa, menettää kaiken uskonsa, herää puhdistuneena ja onnellisena ja niin edespäin. Suurista tunteista on kai kysymys. Minusta on hauska kuvitella, että tämä hengellisyys ei niinkään johtuisi Waltarin tietoisesta valinnasta, vaan Johannes Angeloksen päähenkilötovereitaan herkemmästä persoonasta, joka välittyy hänen päiväkirjansa kautta lukijoille maalaten Konstantinopolin tapahtumat surumielisyyden sävyllä.

Muutamia yksityiskohtia mieleeni tarttui erityisesti. Sulttaanin tykistöä kuvataan harvinaisella antaumuksella. Tykit jyrisevät jatkuvasti ja kristityt korjaavat samaan tahtiin murenevaa muuriansa. Heinäsäkkejä, multaa, hirsiä, kivenlohkareita ja soratynnyreitä tulee vastaan kyllä enemmän kuin usein. Suokaa anteeksi, aikaa säästääkseni suollan tähän listan mielessäni risteilevistä ajatuksista ja lukijan vastuulle jää muodostaa niistä ymmärrettävä kokonaisuus: kreikkalainen tuli, Pyhän Romanoksen portti, latinalaiset, ortodoksinen kirkko, Allah, kavallus, sotakaleeri, ulkomuuri, megadux, kuolema, sulttaani Muhammed, Giovanni Giustiniani, Anna Notaras ja Jumalan valtakunta. Leikkaa ja liimaa, kuorruta koko komeus verellä ja nuolisateella ja pue se rautahaarniskaan niin ymmärrät, mistä kirja kertoo.

Pitäisi kai tehdä itsellenikin selväksi, mitä oikeastaan ajattelen romaanista. Olihan se hyvä. Suurta rakkautta, lopullisuuden tuntua, turhaa toivoa ja kuoleman läsnäoloa. Väkivaltaa, ristiriitaisia uskontoja, historian siipien havinaa, ihmisluonnon syviä vesiä, ylpeyttä omasta alkuperästä, eksistentialistista pohdintaa, iloja ja suruja. Mutta parempi kuin Sinuhe tai Mikaelit? Ei minusta. Kirja on vahvasti erilainen, joten vertaaminen on aika vaikeaa. Huumori taitaa olla lopulta se ratkaiseva heikkous. Angeloksen silmäkulmasta ei vain tavoita sitä ilkikurista pilkettä. Ja se kerronta. Upeaa, muttei niin lyyristä, tahdikasta ja itsessään nautinnollista kuin se olisi voinut olla.
 
Hieno tarina on siis kyseessä. Eritoten historiallinen elementti miellyttää minua. Matkakuumeen lisäksi otsalleni tuntuu nousevan halu ottaa selvää menneestä ajasta, sen kansoista, keksinnöistä, uskonnoista ja suurmiehistä. Puhumattakaan selittämättömien tuttujen ruskeiden silmien kohtaamisesta väkijoukossa. Palatakseni historian syövereistä arkisempiin asiohin: ette muuten uskoisi, jos paljastaisin montako Waltaria minulla on tällä hetkellä lainassa. Enemmän kuin laukaisten lukumäärä, jonka turkkilaisten suurin tykki pystyy ampumaan vuorokauden aikana.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti