Mika Waltari – Feliks onnellinen

Feliks on aivan tavallinen suomalainen mies. Hänellä ei ole taikavoimia, verratonta rohkeutta, kaunista ulkomuotoa tai edes terävää älyä. Feliksillä on tärkeä tehtävä. Joka päivä hänen pitää muistuttaa yhtä satunnaista ohikulkijaa Jumalasta. Taakka on Feliksille toisaalta raskas ja toisaalta hyvin palkitseva. 

Tuntuu, että tämä uskontoteema alkaa jo pursuta korvistani ulos. Jotenkin kuvittelin kirjan olevan Aku Ankka-tyylistä epäonnisen miehen kompurointia työpaikasta työpaikkaan huumorin höystämänä. Pitäisi lukea takakannet tarkemmin läpi, mutta pelkään spoilaantuvani, joten en useimmiten niitä edes vilkaise. Mitä lie johdatusta tämä on, kun tällainen tieteisuskovainen joutuu jatkuvasti lukemaan Herran tutkimattomista teistä. Sietäisi tulla varoitustarralla merkityksi näin uskonnollinen materiaali.

Alusta kuitenkin tykkäsin. Joka päivä Feliks tapasi uuden ihmisen, joka kerta tietty aivan erilaisen sellaisen. Kohtaukset olivat jännittäviä, mutta kuitenkin sopivan lyhyitä ja noudattivat pääpiirteittäin samaa kaavaa. Tällainen ennalta määrätty rakenne on aina miellyttänyt minua. Esimerkkinä olkoon Kymmenen pientä neekeripoikaa, jossa henkilö toisensa jälkeen kuolla kupsahtaa – täsmällisesti ja kaavasta poikkeamatta.

Tuudittauduin siis uskomaan, että tätä tahtia mennään hamaan loppuun saakka, mutta Waltarin ajatuksenkulku olikin astetta ennalta-arvaamattomampi. Yksi Feliksin käännytettävistä ei suostu häipymään kuvioista, ja se jos mikä rassaa minua lukijana. Tuntuu, että tarina kompastuu, takertuu ja juuttuu johonkin epäoleelliseen ja ärsyttävään häiriötekijään. Yritä siinä sitten tulla toimeen uusien vakionaamojen kanssa, jotka ovat jo itseisarvoltaan melko kuivakoita tapauksia.

Koulujen hektinen alku sai minutkin hetkeksi hämilleen ja se näkyy suoraan luettujen sivujen määrästä. Pari viikkoa on nyt mennyt ilman iltaista kirjahetkeä ja sepäs vasta suututtaakin minut. Tämäkin arvostelu on yhtä vilppiä, sillä kirjan luin jo kuukausi sitten, mutta jokin blokki sai minut viivästyttämään raportin kynäilyä. Tuskanhikeä puskien yritän tässä verestää muistiani, mutta lukukokemuksen hienoimmat vivahteet ovat kaikonneet autuaasti unholaan viikkojen vieriessä. Kunhan saan rutinoitua aikatauluni edes jonkinlaiseen kuosiin, lupaan ja toivon hartaasti, että opinto-oppaan selailu vaihtuu taas romaanien ahmimiseen.

Jotenka, Feliks onnellisen kohtalo on nyt joutua paitsioon ja epäreiluun valoon – pääni lyö vain niin tyhjää. Muistan, että jotakin hienoa, herkkää ja erikoista lopun tapahtumissa oli. Mutta väliäkös sillä, tuskin kukaan pahastuu, jos käännän nyt selkäni kesälle ja sen kirjoille ja toivotan syksyn tervetulleeksi uusine kokemuksineen. Ensimmäinen syyskirja on muuten jo luettu ja raporttia pukannee ennen kuin lehdet putoavat puista. Keskiviikoksi on muuten luvattu myrskyisää – ah, miten upea sää lukea.