”Alussa olivat suo,
kuokka – ja Jussi.”
Talvi ja joulu herättivät pikku nationalistini jossain
sisässäni ja yhtäkkiä aloin tuntea vastustamatonta vetovoimaa Pohjantähteä
kohtaan. Luin trilogian noin viisi vuotta sitten ja ihastuin samantien
ikihyviksi. Uusintakierros on kyllä
paikallaan. Ensimmäisen opuksen jälkeen voin tyytyväisenä sanoa, että kyllä
Linnaa mielellään lukee.
Teoshan kylpee jonkinlaisen suomalaisuuden kiteyttäjän
maineessa. Klassikkoasemaan on monia syitä. Sen ihmiset ovat tuttuja
tavallisesta elämästä hyveineen ja paheineen. Linna kirjoittaa kansan kielellä
ja murteita ei säästellä. Toinen seikka lienee romanttinen maaseudun kuvaus. Vilja
kasvaa kotipellolla hiestä ja kyynelistä, ja vain jos Jumala suo. Poikkileikkaus
Suomen historiasta lienee itselleni se kiinnostavin puoli. Isot rattaat
pyörivät, mutta pieni ihminen kärsii yksin maailman myllertäessä.
Noh, ensimmäisessä osassa ei vielä myrskyä aivan täydellä
voimalla. Koskelan Jussi mittailee katseellaan suota jossakin päin Hämettä. Ajatus
on jo selvä, kun ensimmäinen lapionisku uppoaa märkään maahan: tähän on nouseva
komea torppa ja vielä joku päivä sen lunastan itselleni. Raakaa voimaa se
vaatii, mutta niin vain Jussi saa lopulta huomata, että hänellä on käsissään
melkoisen komea tila. Mutta mikäs pykälä se torpankontrahtiin jäikään…
Kirjan edetessä saamme huomata, kuinka talollisten ja
maamiesten välinen eripura vähitellen konkretisoituu riidaksi ja lopulta
aatekysymykseksi. Muutoksille on ollut aina tarvetta, mutta nyt niitä voidaan
kutsua yhdellä nimellä: sosialismi. Pentinkulman ulkopuolellakin tapahtuu. Venäjä
kiristää otettaan suuriruhtinaskunnastaan, Bobrikov ammutaan, pidetään
yleislakko ja yleinen äänioikeus nostaa sosialistit eduskuntaan. Päivänpoliittiset
aiheet, maakysymys, kansallisuuskysymys, kielikysymys ja naiskysymys, jakavat
kansaa huomaamatta kahtia.
Kirjan parasta antia ovat tietysti Koskelan torpan
nouseminen, Laurilan Anttoon ratkiriemukas häätö, Akselin niittomestaruus ja Elinan
liehittely. Kuitenkin, laajemmin ajatellen lukukokemus rakentuu monista
pienistä, mutta yhdessä tärkeistä seikoista: Halmeen koukeroisista puheista, Oton
ja kumppanien piruilevista sutkauksista, Jussin murahteluista, Ellenin fennomaanisesta
sokeudesta, hevoskaupoista, Aliinan pyllistyksestä ja yleisestä köyhyydestä ja
kurjuudesta.
On oltava kylmäsydäminen ihminen, jos tämän kuvauksen
perusteella ei tunne sympatiaa punaisten puolesta. Varsinkin ensimmäisellä
lukukerralla kirja avasi silmiä ja sydäntä todella paljon. Kirjan loppupuoli
monine häineen tuntuu hieman irralliselta, mutta sen sietää tietäen, että kohta
alkaa tapahtumaan. Jos jotakin kirjaa suosittelen kenenkään lukevan, niin se on
kyllä ehdottomasti tämä. Voiko itseään sanoa edes suomalaiseksi, jos ei
Pohjantähteään tunne? Ei ole häpeä olla ylpeä alkuperästään, toki ”Suomi
suomalaisille” ja ”Karjala takaisin”- porukka on sitten erikseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti