J. R. R. Tolkien - The Hobbit, or There and Back Again

“In a hole in the ground there lived a hobbit.”

Kuten varmaan merkittävä osa suomalaisista fantasiakirjallisuuden ystävistä myös minä olen Tolkien-fani. Vuosia on kuitenkin päässyt vierimään viime visiitistäni Keski-Maahan. Taru Sormusten Herrasta on se tutuin teos, Silmarillionin olen vaivoin rämpinyt kertaalleen läpi ja Hobitin olen tainnut lukaista niin ikään vain yhden kerran. Kauan odotettu leffa on nyt nähty ja mikäs olisi sen luontevampaa kuin palata Hobitin tapahtumiin myös kirjan kautta. Paljon oli nimittäin päässyt unohtumaan.

Leffa vs. kirja –vertailu ei liene kovin kehittävää, joten sivuuttakaamme se kokonaan. Kirja sen sijaan ei ollut näiden kymmenen vuoden aikana muuttunut mihinkään. Sama jännittävä tarina, samat vekkulit hahmot, sama matka. Nautin kyllä kovasti. Silti, jos järjellä miettii asiaa, nautinto syntyy ennen kaikkea nostalgiasta ja Keski-Maa faniudesta. Huomaan, että on turhaa väkisin yrittää herätellä sisäistä lastaan. Jos sadut eivät kiinnosta, ne eivät kiinnosta.

Juonta tuskin kannattaa kerrata, eiköhän se ole useimmille tuttu. Smaug on tyylikäs vastustaja, vaikka kukistuukin turhan helposti. Paljon jää tavallaan oman mielikuvituksen varaan. Esimerkiksi Lake Townissa vihjataan olevan hallinnollista skismaa, mutta sitä ei sen kummemmin käsitellä. Lukija saa itse syventää tapahtumien merkitystä, jos hän niin haluaa. Episodimaisuus pomppaa näin toisella kerralla esille, vihollisia tarjoillaan jaksottain valmiiksi pureskelluissa paketeissa. Tosin, ehkäpä kirjan edetessä on havaittavissa jonkinlaista tarinallista kypsymistä. Rytmitys tuntuu muuttuvan ja tunnelma tiivistyy. 

Vihaan muuten kotkia. Ne ovat niin ylivoimaisia. Tämäkin aihe on varmasti toisaalla loppuun käsitelty, mutta pakko kommentoida. Miksi Frodo ja kumppanit eivät lentäneet Mordoriin kotkilla? Tai Bilbo Sumuvuorten yli? Kotkat voisivat perustaa Middle-Earth Airlinesin ja ruveta kuskaamaan väkeä ihan työkseen. Vitun kotkat.

Sormuksen tarina jaksaa kiehtoa, mutta kai sitä voisi siirtyä joskus eteenpäin. Song of Ice and Fire on kohta luettu, mutta muuten fantasia on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle. Oikein hävettää esiintyä fantasian ystävänä, kun todellisuus on aivan toista. Pitäisi etsiä jokin hyvä kirjasarja ja mielellään sellainen, joka on kirjoitettu jo loppuun asti. Valinta on vaikea, tarjonta on niin laajaa ja tuskin kauttaaltaan kovinkaan laadukasta. Kai se on vain jokin valittava.

Karl Marx - The Communist Manifesto

”Working men of all countries, unite!”

Historia, tiede ja maailman meno ylipäätään on jaksanut aina kiehtoa minua. Siksi en voinut olla vastustamatta Kommunistista Manifestia, kun se sattui silmiini mobiilikirjastoni näytöllä. Kirja, joka muuttaa maailmaa, on aina hieno juttu. En missään nimessä tahdo silti leimautua miehen ajatusten tukijaksi, sillä hyvistä aikeistaan huolimatta niiden seuraukset ovat surkuhupaisuudessaan järkyttäviä. Mutta näin yleisen ihmettelyn ja sivistyksen kannalta, lukukokemus oli oikein kiehtova.

Kirjana teos on toki aika vaisu. Se ennustaa työtä tekevän luokan vallankumousta ja kehottaa omaisuuden uudelleenjärjestelyyn. Innostus kumpuaakin erityisesti sen vahvasta kytköksestä toteutuneeseen historiaan. Mielikuvitus luo kiintoisan asetelman, jossa olemassaolostaan kamppailevat vanha ja uusi, porvaristo ja proletariaatti, liberalismi ja kommunismi, teollisuus ja käsityö. Neuvostoliiton lippu lepattaa verenpunaisena tuulessa ja kansa nääntyy nälkään leipäjonossa.

Sinällään teemat ovat jokseenkin ajankohtaisia nyky-Suomessakin. Tuloerot ovat kasvamaan päin ja valtiolla on painetta yksityistää palveluitaan enenevässä määrin. Työtä tekevä luokka itsessään on tosin pienempi ja hajanaisempi kuin koskaan, mikä mahdollistaa Kataisen istuskelemisen maan johdossa. Oma poliittiinen kantanikin on melkoisen epäselvä, eikä minulla ole asioista loppujen lopuksi kovinkaan vahvaa mielipidettä. Toki tiedän tarkasti, mitä puoluetta en ainakaan äänestä. Silti, koko poliittinen liikehdintä on vain vuosien tai vuosikymmenten aikaikkunalla tarkasteltavaa touhua ja voidaan kysyä, onko se loppujen lopuksi merkittävää koko maailman historiassa. Meidän elämiimme se varmasti vaikuttaa, mutta niin mielenkiintoista se tuskin ei ole, että sen havainnoimiseen kannattaisi kaikkea mielenkiintoaan uhrata. Maailmassa on niin paljon muutakin, pysyvämpää, aidompaa ja tärkeämpää.

Poliittinen historia siis menettelee, mutta kylläpä tekisi mieli lukea jotain tieteen historiasta. Paljon olen kyllä siitä lukenutkin, mutta aina välikäsien kautta. Nyt vain pitäisi löytää joku historiaa muuttanut tieteellinen teos, joka olisi kiehtova sisällöltään, mutta myös kielellisesti pätevä. Sillä se kai on vain tosiasia, että suurimmat ajatukset on kovin vaikea pukea helposti luettavaan muotoon. Yritinkin vastikään lukea Descartesin Filosofian periaatteita, mutta ei keskittyminen riittänyt. Liian kuivaa minulle. Tämä innostus suuriin klassikkoihin saattaa varmaan ulospäin näyttäytyä jonkinlaisena naiiviutena tai teennäisen aikuismaisena, mutta paskatkos siitä. Minkäs sitä ihminen itselleen mahtaa?

Franz Kafka - Metamorphosis

”One morning, when Gregor Samsa woke from troubled dreams, he found himself transformed in his bed into a horrible vermin.”

Gregor Samsan herätys on tosiaan ikävimmästä päästä. Miten tunnolliselle perhettään elättävälle miehelle voikaan käydä näin köpelösti? Kuka nyt huolehtii leivän tuomisesta pöytään? Miksi tämän piti tapahtua juuri tänä aamuna, kun töissä olisi ollut tärkeää tekemistä? Voi miesparkaa.

On kovaa olla syöpäläinen. Gregorin perhe ei pysty sulattamaan muodonmuutosta, vaan he pelkäävät ja häpeävät ainoaa poikaansa. Hiljalleen ymmärtävä suhtautuminen vaihtuu välinpitämättömyydeksi, halveksunnaksi ja inhoksi. Gregor yrittää tekeytyä näkymättömäksi ollakseen aiheuttamatta kenellekään mielipahaa. Hän viettää aikansa huonekalujen alle piiloutuneena lukkojen takana, eikä itsekään tiedä kumpaa hän haluaa enemmän: pitää kiinni ihmisyytensä rippeistä vai kiipeillä villinä ja vapaana pitkin seiniä ja kattoja.

Pidemmän päälle asioiden tila alkaa kärjistyä. Koko perhe kärsii tilanteesta ja Gregorkin lakkaa syömästä ja vaipuu epätoivoon. Helpotus valtaa talon, kun eräänä aamuna Gregor löytyy huoneensa lattialta kuolleena. Solmu aukeaa, raskaaksi käynyt ilma puhdistuu, uusi sivu kääntyy. Surullinen tarina kaiken kaikkiaan, mutta onneksi elämä jatkuu.

Kafkan kertomus on kaunis. Kaunis, synkkä ja alakuloinen. Tarinan tasolla Metamorphosis on outo ja hämmentävä. Allegoriana sen sijaan runsas ja monitulkintainen. Gregorin voidaan ajatella olevan vakavasti sairas, kehitysvammainen, homoseksuaali tai muuten poikkeava. Tämä poikkeavuus on liikaa miehen läheisille, jotka yrittävät tukahduttaa ilmiön ja sulkevat hänet ulos perheensä piiristä. Ei ole kovinkaan kaukaa haettua, että joku ihminen voisi tuntea samoin, kuin Gregor tuntee.

Tunnen Kafkan tyylin ja pidän siitä kovin. Yllätyksekseni Metamorphosis oli kevyempää luettavaa kielellisesti kuin oletin. Tunnelma piti otteessaan ja Gregorin kohtalo oli aidosti kiinnostavaa seurattavaa. Likaisuuden tunne, ryömimisen jäljet seinissä ja Gregorin kauhistuttava olemus tulivat iholle asti. Sisimmässään hän oli sama mies kuin ennenkin, mutta ulospäin hän näyttäytyi vastenmieliseltä.

En voi mitään aivoilleni, jotka väistämättä loivat kontekstuaalisen viittaukseen erääseen kirjallisen maailman toiseen hahmoon, jonka nimen mainitseminen Kafkan seurassa kuitenkin tuntuu jossain määrin pyhäinhäväistykseltä – nimittäin Harry Potteriin. Asetelmat ovat hyvin samanlaiset. Poika saa tietää olevansa velho ja muu perhe tekee kaikkensa kätkeäkseen sen. Harrykin asui pienessä pimeässä huoneessa, häntä ei katsottu silmiin, eikä hänenkään olemassaolonsa ollut kenenkään mielestä minkään arvoista. 

Jännä kirja, totta tosiaan. Olen mykistynyt.

David Lagercrantz - Minä, Zlatan Ibrahimovic

Sain eilen illalla luettua Ibran mahtavan omaelämäkerran loppuun. Teoksen lopulla Zlatan tekee paluun Ruotsin maajoukkueeseen ja lupaa, että hänen uransa ei ole vielä ohi. Olin niin syventynyt lukemiseen, etten tajunnut, että samaan aikaan pelattiin maajoukkueiden ystävyysotteluita ympäri Eurooppaa. Laskin kirjan käsistäni, avasin tietokoneen ja menin katsomaan matsien tuloksia. En ollut uskoa silmiäni erään matsin kohdalla: Ruotsi – Englanti 4-2, Ruotsin maalintekijät Ibrahimovic (20), Ibrahimovic (77), Ibrahimovic (84), Ibrahimovic (90). Kooste pudotti vielä pahemmin, neljäs maali oli saksipotku 30 metristä. On vain yksi Zlatan.

Kirja oli kyllä aivan erinomaista luettavaa monella tasolla. Ensinnäkin miehen tarina on satumainen, kovalla työllä Malmön slummeista Milanon hotellisviitteihin. Toisaalta kaikki ne mestaruudet, yksittäiset voitot ja maalit selostetaan elävästi ja näkymä pukukoppeihin, kentän pinnalle ja pelitoverien ajatuksiin on herkullinen. Kolmantena on tietysti Zlatanin persoona. Nyt ei puhuta mistään nöyrästä ja vaatimattomasta työjuhdasta vaan röyhkeästä, aggressiivisesta supertähdestä, joka parkkeeraa Ferrarinsa vain pääoven eteen ja uskoo aidosti olevansa maailman paras. Moinen kukkoilu tietenkin periaatteessa ärsyttää minua suunnattomasti, mutta jos jollakin on siihen oikeus, niin Zlatanilla – hän ei vain puhu vaan myös voittaa.

Kirja on kirjoitettu Zlatanin äänellä ja ote on hyvin henkilökohtainen. Hauskoja yksityiskohtia riittää. Miehen siirto Juventukseen tapahtui niin kiireessä, että hänellä jäi Hollannin asuntoonsa Xbox kolmeksi viikoksi yksin huutamaan. Hänen piti ratkaista Italian liigan maalikuninkuus kantapäällään, ennen kuin sai hymyn nousemaan Mourinhon kasvoille. Hän osti talon, joka ei ollut myytävänä mistään hinnasta – saman talon, jota hän kadehtien katseli junnuna lenkkireittinsä varrella. Hän juhlisti mestaruuttaan AC Milanissa potkaisemalla päähän tv-haastattelussa ollutta Cassanoa. Turha kai luetella tämän enempää, idea lienee selvä.

Se voima, joka teki Ibrasta Ibran, kumpusi vihasta. Vihasta, kostonhimosta, näyttämisen halusta ja revanssin saamisesta. Koko uransa ajan häntä on haukuttu ja arvosteltu, lapsena parempiosaisten toimesta, myöhemmin lehdistön, vastustajien ja valmentajien puolesta. Pääteemaksi kohoaa erilaisuus. Ihmisen on oltava oma itsensä, vaikka muut yrittäisivät alistaa häntä tiettyyn muottiin. Nerous ja menestys ei kumpua keskinkertaisuudesta.

Tämä on niitä kirjoja, jotka kannattaa ehdottomasti katsoa YouTuben kanssa. Lähes kaikki Zlatanin kuvailemat maalit löytyivät videoituna netistä ja ne saivat syvyyttä, kun luki, millaisia ajatuksia miehen päässä liikkui niitä tehtaillessa. Menestysvuodet sijoittuvat 2000-luvulle ja sekin lisäsi immersiota, että moni tapahtumista löytyi omasta muististanikin , esim. Italian sopupeliskandaalit, nuoren AS Roman kannattajan kuolema, Ruotsin ottelut arvokisoissa, Barcan penkitys. Tarttumapintaa toivat myös luonnehdinnat miehen pelitovereista, jotka ovat tuttuja nimiä jokaiselle jalkapalloa seuraavalle.

Tästä sai kyllä inspiraatiota, huomattavasti enemmän kuin Jobsin vastaavasta. Vastedes on kai pakko tarkkailla Zlatanin otteita suurennuslasin alla.

Mika Waltari – Komisario Palmun erehdys

Ainoa rikos, josta voi tehdä hyvän salapoliisiromaanin, on murha. Rikkaan suvun raikulipoika Bruno Rygseck hukkuu kylpyammeeseensa maanantaiaamuna , mutta saattaa olla, että juttu ei ole aivan niin yksinkertainen. Komisario Palmu haistaa palaneen käryä ja pyöräyttää käyntiin pitkät ja monimutkaiset tutkimukset kuoleman selvittämiseksi. Tästä lähtee käyntiin prosessi, joka noudattaa leuka pystyssä useimpia klassisen dekkariperinteen tapoja.

Palmu saattoi erehtyä, mutta minä en tehnyt niin valitessani formaatiksi tällä kertaa äänikirjan. Lukija oli aivan paras: Palmu kuulosti sopivan äreältä, Butler ratkiriemukkaan kuivakalta ja Aimo hengästyttävän impulsiiviselta. Lukemisen tahti oli tasaisen verkkainen ja jätti aikaa makustella tapahtumia. Pieniä teknisiä ongelmia kuitenkin ilmeni. Pyöräilyreittini varrella on pari vilkkaampaa tieosuutta ja autojen raivostuttava räminä tukahduttaa aika ajoin kaikki muut ääniaallot intensiteetillään. En voi sietää, että kirjaan jää aukko. Pohdin tietysti koko loppuajan, mahdoinko menettää jotain kriittistä. Oli siis pakko kelailla välillä kertomusta taaksepäin. Lisäksi kuuntelin Palmua myös nukkumaan käydessä, mikä oli toisaalta äärimmäisen rauhoittavaa, mutta päättyi aina nukahtamiseen. Tosin lukija jaksoi jatkaa turinointiaan läpi yön, joten on ihan hauska ajatus, että kuuntelin kirjan useamman kerran läpi, vaikkakin tiedottomassa tilassa.

Ääneenkin tuli muutaman kerran naurahdettua. Ainakin Airi Rykämön närkästykselle, kun insinööri Vaara uskoo silmiinsä ”photoshopatun” valokuvan kanssa: ”Kuinka saatoit kuvitella, että vartaloni olisi noin…ruma?” Nuori kertojamme kommentoi hyvin tapausta, kuten useita muitakin. Toinen hauska seikka oli Palmun hienovarainen vihjailu tavoitteenaan milloin ilmainen lounas, milloin autokyyti.

Juoni sinänsä ei esitä mitään uskomatonta, vaikkakin Palmun psykologinen kikkailu onkin kovin taitavaa. Yritin seurailla johtolankoja, mutta vaikeaa se on. Dekkareissa on aina vähän se ongelma, että miljöö jää vähän epäselväksi, mikä ovi johtaa mihinkin ja niin edespäin. Lisäksi tarkkoja kellonaikoja harvemmin jaksaa painaa mieleen. Suurin osa epäillyistä tietenkin myös valehtelee, syystä tai toisesta. En minä nytkään tekijää tai motiivia arvannut. Mutta olenkin vain hidasälyinen lukija, joka osaa keskittyä kerrallaan vain yhteen asiaan. Ihan böbi.

Mika Waltari - Ihmeellinen Joosef

Pakko aloittaa kirjan nimestä: minua se ainakin oudoksutti ja virittäydyin hyväksymään, että tällaisen tittelin alla tuskin on mitään veret seisauttavaa sisältöä. Hölmöä on tietty tuomita kirja kannen perusteella ja niinhän siinä kävi, että erehdyin pahasti arviossani. Ihmeellinen Joosef on maanmainio ja ratkiriemukas opus, jota voin lämpimästi suositella kelle vain.

Joosef Huttunen on nuori sielutieteen maisteri ja erikoinen mies kaikinpuolin. Hän on köyhä, pukeutuu mihin sattuu, tiskaa kylpyammeessa ja pitää kanoista - tutkimusmielessä. Ulkokuori tietenkin pettää, tosiasiassa mies on yleisnero. Huttunen osaa arvata ihmisen luonteen hänen käsialastaan, kädenliikkeestä tai niskan asennosta. Hän osaa ohjailla muita taitavasti puheillaan ja sopeutuu tarvittaessa mihin tahansa tilanteeseen. Tällaista ominaisuutta voisi tietysti käyttää ikävin tarkoitusperinkin, mutta Huttunen on toista maata. Hänen intressinsä on innostaa ihmisiä ja auttaa heitä ymmärtämään, että ei elämän ole pakko olla niin vakavaa.

Huomaan aloittaneeni hieman höperösti väärästä henkilöstä, sillä Joosef ei suinkaan ole kirjan kertoja. Sen kunnian on saanut Karin Lauraeus, 19-vuotias miljonäärisuvun tytär. Karinilla on tavallisen hienon naisen murheet ja velvollisuudet. Illanviettoja tylsässä ystäväpiirissä, niin paljon vientiä, että koko hommasta on mennyt maku ja jatkuva pakko sopeutua tiukkaan sovinnaisuuden muottiin, joka hänen arvoiselleen neidilleen kuuluu. Ei hän silti osaa edes kaivata toisenlaista elämää, ei ennen kuin hän törmää ravintolassa Joosefin tutkivaan katseeseen.

Tässä vaiheessa varmaan moni arvaakin jo loput: kuinka Joosef ja Karin rakastuvat ja kaksi erilaista maailmaa törmäävät yhteen aiheuttaen närkästystä, väärinkäsityksiä ja perhedraamaa. Mutta aivan näin yksioikoinen teos ei ole. Sillä Joosef on todella ihmeellinen mies ja hänen vaikutuksensa ympäristöön on niin mielenkiintoisesti ja hauskasti kirjoitettu, että tässä tuntee itsekin kapuavansa henkisen kasvun portaita aimo harppauksin. 

Kaikki käy lopulta parhain päin. Eikä vain lopulta vaan koko ajan. Jokainen kohtaus on täysin Joosefin kontrollissa ja hän tekee vain oikeita valintoja. Lukijaa jännittää alussa, kuinkahan mies nyt nolaa itsensä kuokkiessaan vieraiden ihmisten juhlissa tai päivällisellä Karinin perheen kanssa. Pelko on aivan turhaa. Joosef selviää tilanteesta kuin tilanteesta itsevarmuudellaan, puheenlahjoillaan ja pienellä etukäteisvalmistelulla ja saa kaikki rakastamaan itseään. Äidinkielen opetttajani oli väärässä kertoessaan, kuinka hyvä kirja koostuu nousuista ja laskuista, ongelman kärjistymisestä,käännekohdasta ja lopun tilinteosta. Miksi kaikki ei voisi vaan mennä hyvin alkusivuilta lähtien? 

Joosef ei vain puhu, vaan hän myös tekee. Järjestää mielenkiintoisen seuraleikin, pyydystää kaniineja, opettaa historiaa ja geometriaa, valmistaa ilotulitusraketteja, johtaa poikien salaseuraa, suunnittelee suuren urheilukisan ja lumoaa luontaisuudellaan vähä vähältä Karinin sydämen. Kesäiset päivät kuluvat Laurilan kartanossa niin rattoisasti, että lukijakin hymyilee muistellen kaihoisasti lapsuuden lämpimiä kesiä. 

Karin huomaa muuttuvansa. Hattu putoaa päästä ja sukat jaloista, sääriin tulee naarmuja, edellinen elämä vaikuttaa tyhjältä ja ihmiset näyttäytyvät hänen silmissään erilaisina kuin ennen. Ystävyys Joosefin kanssa syvenee, mutta ei tarpeeksi. Joosef ei tunnu kaiken filosofisoinninsa tiimellyksessä muistavan rakastua Kariniin. Tämä aiheuttaa tietysti pientä itkua ja hampaiden kiristystä, mutta lopussa kiitos seisoo.

Loppuratkaisu on hieman koominen, ainakin nykyisen tasa-arvokäsityksen vallitessa. Tulee mieleen omat tarinat koulumaailmasta, jolloin deadlinen puskiessa päälle piti vain saattaa kertomus nopeasti päätökseen mutkat suoriksi oikoen. Karin lopulta ”pakottaa” Huttusen avioitumaan kanssaan. Tokihan tunne on molemminpuolinen, mutta Joosefin järki ei millään meinaa hyväksyä, kuinka kaksi niin erilaista ihmistä voisivat elää yhdessä. Feministien suosittelen nyt vetävän syvään henkeä. Elämäntarkoitustaan etsinyt Karin vihdoin ymmärtää, että hänen paikkansa on Joosefin rinnalla, tukemassa miestään opinnoissa ja töissä, tiskaamassa ja laittamassa ruokaa, huolehtimassa, että miehen vaatteet ovat puhtaat ja silitetyt ja pitämässä asuntoa hyvässä järjestyksessä. Vaikea olla korostamatta asetelman hullunkurisuutta: älykkään, sosiaalisesti taitavan ja elämässään moneen ryhtyvään mieheensä verrattuna Karinin vilpitön iloisuus roolistaan kotiäitinä on suorastaan perverssiä.

Tämä olikin ensimmäinen Waltarini, jossa hän kirjoittaa naisen pään sisästä. Kenties hän halusi näin piikitellä naissukupuolta, jonka oikullisuuteen oli omassa elämässään pettynyt. Karin on ihan sympaattinen tyttö pohjimmiltaan, mutta jos kuvitellaan, että kertojana olisi ollut Joosef, herää väistämättä muutama kysymys. Miksi hän rakastuisi tyttöön, joka päältä päin katsottuna on diivamainen ja kylmä? Kyllä maailmassa naisia riittää, miksi valita juuri se itsensä vastakohta?  

Tapahtumien hauskuutta Waltari komppaa kielenkäytöllään. Kertoja on lähellä lukijaa ja selittelee tapahtumia analyyttisesti ja komediaa unohtamatta. Kirja on helppolukuinen ja kepeä, positiivinen sävyltään ja jaksaa naurattaa loppuun asti. Liekö sitten jonkinlainen vastaveto toisen maailmansodan nostellessa päätään Euroopassa? 

Oli jotenkin helpompi herätä tähän päivään, kun muisti, että elämän kuuluisi olla hauskaa. Vielä kun löytäisi sen oman tarkoituksensa…

Mika Waltari - Ei koskaan huomispäivää

Pienoisromaani alkaa sopivan vauhdikkaasti. Pieni nikkelimarkkoja kädessään puristava poika jää auton alle ja kuolee. Silminnäkijöitä ei ole. Yliajajat, sisältäpäin kivettynyt jääkäri ja hänen rakastajatteransa, joutuvat kuitenkin moraalisen myllerryksen valtaan, jonka oireet ilmenevät eri tavoin itse kussakin. 

Lukukokemus on aikaisempia Waltareita hivenen hienovaraisempi siinä mielessä, että se poikkeaa jonkin verran kirjailijan suorasta ja asiat perin pohjin kääntävästä tyylistä. Aukot syiden ja seurausten välillä ovat normaalia isompia ja paremmin peiteltyjä. Eivät tosin niin suuria, että ne aiheuttaisivat ymmärryksen tasolla ongelmia lukijalle, pieni johtolankojen yhdistely ei koskaan ole pahasta. Lisäksi tapahtumien paikka ja aika on verrattain epäoleellinen seikka, sillä useat kohtaukset koostuvat menneiden keskustelunpätkien tai sota-ajan muistelemisesta.

Huumoria ei ole ja muutenkin tunnelma on kohtalaisen kylmähkö. Päähenkilön ajatusmaailma, tai ainakin hänen ulkokuorensa, on pohjasävyltään katkera. On turha olla onnellinen nyt, sillä huomispäivää ei ole. Romanssikuvauksetkaan eivät sisällä sen kummempaa kiihkoa, eivätkä ne sitä edes yritä. Jääkärin henkinen maailma on niin erilainen kuin hänen kumppanillaan, että hekumoinnin sijaan on selvää, että tämä suhde tulee ennen pitkää ajautumaan umpikujaan. Rakastajattaren, Astridin, oma elämä taas on hyvin tyhjää. Hän tyytyy suosiolla kohtaloonsa ja elää henkisellä tasolla petikumppaninsa ja materialistisella tasolla puolisonsa paksun lompakon kautta.

Kolmantena pyöränä pyörii siis Bergas, jonka rooli on kuitenkin pyörittää tehdastaan autuaan tietämättömänä mukanaolostaan kolmiodraamassa. Hän ei etsi suurta rakkautta elämästään, vaan ymmärtää, että rahallakin saa mukiinmenevän vaimon korvikkeen. Vaikuttaa siltä, että tietämättömyys on avain autuuteen ja pahan tiedon puusta omenan pureva tekee vain itselleen hallaa. Muutama muukin sivuhenkilö vilahtaa näyttämöllä: Bergasin asioihin sekaantuva poika ja sekalainen joukkio juopottelevia taidemaalareita, runoilijoita ja shakin pelaajia.

Huomasin nauttivani kohtauksista, joissa oli perinteisen salapoliisiromaanien sävyä, kuten verisiä huopia auton takapenkillä tai murhaajia palaamassa tunnontuskissaan rikospaikalle. Näitä oli kuitenkin vain harvakseltaan ja pääpaino olikin syyllisten tuntemusten erittelemisessä. Kaipaamaan jäin jotain selkeää päämäärää, johon tapahtumien olisi voinut olettaa kärjistyvän. Tällaisenaan teos oli vain läpileikkaus erilaisten ihmisten mollivoittoisesta tragediasta. Pahoin jo pelkäsin, että joku asianosaisista pamauttaa kuulan kalloonsa, mutta onneksi moiselta farssilta vältyttiin.

Hauska kuriositeetti on teoksen julkaisutapa. Waltari osallistui romaanillaan WSOY:n kirjoituskilpailuun, mutta tiesi hänen porvarishenkistä maailmankatsomustaan vieroksuvan taiteilijayhteisön romuttavan mahdollisuudet ykköspalkintoon. Siksi hän ilmoitti myös toisen teoksen, Vieras mies tuli taloon, kisaan salanimellä ja toisella kirjoituskoneella kirjoitettuna. Se teos valittiin parhaaksi ja Ei koskaan huomispäivää odotetusti sivuutettiin tylysti. On kai turha kuvitella, että kulttuuri ja politikointi ovat kaksi toisensa poissulkevaa entiteettiä.