Ernest Cline - Ready Player One

Ready Player One on nörttien kirja. Se tursuaa viittauksia 80-luvun videopeliklassikkoihin ja on tarinaltaankin yhtä isoa videopeli koko teos. Juoneltaan se muistuttaa nuorten kirjallisuutta. Onkin vaikea sanoa, kenelle Cline on tämän ennen kaikkea tarkoittanut: kasarinostalgiassa piehtaroiville aikuisille, nykynuorille (jotka, missaavat suurimman osan viittauksista) vai syrjäytyneille oman elämänsä lvl 99 paladineille.

Itse kuulun johonkin näiden kohderyhmien välimaastoon. Kirjan ensikappaleet imaisivatkin minut mukaansa kunnolla. Dystopinen maailma 2040-luvulla, jossa virtuaalitodellisuus on monelle ainoa pakokeino karua elämää. OASIS on massiivinen simulaatio - jonkinlainen sekoitus morppia, kahdeksankymmentäluvun pop-kulttuuria, somea ja nettikauppoja. Kuin totta, mutta parempi resoluutio. OASIS:ssa ylipainoinen akneinen hikikomori voi olla maankuulu FPS-tähti, prostituoitu tai yliopistourheilija.

Jos mietitään tätä päivää, niin Clinen kuvailema virtuaalitodellisuus ei ole kovinkaan kaukainen ajatus. Miljoonat ihmiset tänäkin päivänä rakentavat identiteettinsä pitkälti internetin kautta. Onkin hyvin mielenkiintoinen kysymys, onko elämä virtuaalisesti jotenkin oleellisesti huonompaa kuin IRL. Kukkahattutädit toki päivittelevät, että "pois sieltä koneiden äärestä, menkää ulos leikkimään", mutta onko tällaiselle puheelle paljoakaan perusteita, kun kaivelee hieman pintaa syvemmältä. Jos ihmisiltä nyt vietäisiin netti, tuskin moni tietäisi, miten vapaa-aikansa käyttäisi. Nettiriippuvuus ei ole sairaus, vaan ihmisen luonnollinen olotila.

Tykkäsin kovasti Ready Player Onesta. Osittain se on vähän kankea ja viittauksetkin menevät aavistukset liian kauas historiaan omalla kohdalla. Silti aihepiiri, idea ja tunnelma ovat kunnossa. Tämmöistä lisää, kts!

Sami Lopakka - Marras

"Haben sie hiben haben hevonvitun munahumppaa?"

Riekin Täältä Pohjoiseen -muisteloiden innoittamana lääkitsin metallinnälkääni Sami Lopakan Marraksella. Lopakka oli Sentencedin kitaristi ja sanoittaja. Marras on käytännössä kertomus bändin kiertuefiiliksistä Euroopassa. Kirja on fiktiivinen romaani, mutta sen, kuinka paljon tapahtumista on totta ja kuinka paljon keksittyä, tietävät vain muusikot itse.

Totta vie, esikuvista ei voinut erehtyä. Marraksen ytimessä on muhoslainen metallibändi, joka haastaa Oulun murretta ja läträä alkoholin ja itsetuhoisten ajatusten kanssa. Viisikon matka halki Euroopan on hyvin synkkää jaakobinpainia. Viina, hiki, ripuli, oksennus, tupakka, persvaot, veri, tuhka, pelko, lääkkeet, kusi, paska ja kuolema sekoittuu hirvittäväksi myrkyksi, jota on kuitenkin pakko ottaa päivittäin pysyäkseen järjissään. Ahdistus on käsinkosketeltavaa. Valon säkeet häivähtävät vain hyvän keikan kliimaksin hetkellä ja tekstiviesteissä kotiin, muuten miesten maailma on sysimusta. Ainoa suunta on alaspäin.

Päähenkilö Hautamaa pelkää katsoa peiliin. Painajaiset keikkabussin makuuarkussa käyvät kaupunki kaupungilta kamalammiksi. Ajatukset ovat kaukana pohjoisessa, jossa miehen vaimo on viimeisimmillään raskaana. Pulloon tarttuminen helpottaa hetkeksi, mutta seuraava päivä on vain entistä pahempi. Hautamaan rinnalla itseään tuhoon syöksevät enemmän tai vähemmän jokainen, erityisesti Hautamaatakin vakavammin alkoholisoitunut lead-kitaristi Korpisuo ja puolihullu laulaja Raunio. Kaverille on vaikea antaa auttavaa kättä hädän hetkellä, kun oma jalkakin on puoliksi haudassa. Jokainen on lopulta vastuussa itsestään.

Vaikka Marras onkin synkeää korpivaellusta, pursuaa se toisaalta rajua huumoria. Murteella lauotut dialogit osuvat naulan kantaan ja kuvastavat upeasti juntihkojen pohjoispohjalaisten tylyä luonnetta. Toisaalta taas oululainen ei puhu jos sillä ei ole asiaa, minkä kansainväliset soitto- ja roudarikollegat ottavat usein puhtaana vittuiluna. Jotenkin ihmeen kaupalla tappeluiden, riitojen ja haistatteluiden alta Lopakka näyttää, että vaikka ulkokuori on kova ja totinen, ovat miehet tosiasiassa herkkiä ja haavoittuvaisia.

Krapulan lomassa vilisee myös eurooppalaista kulttuuria Eiffel-tornista tartar-pihveihin. Kielimuuri tuottaa välillä hauskoja hetkiä, varsinkin silloin kun kuulijakumppani ymmärtääkin jupinasta enemmän kuin oli tarkoitus. Sivuhenkilöt ovat myös laatutavaraa. Kiertuemanageri Bobo, kuski Pystyhymy, Matti Nussi, äänimies Eero, tumma köpö...monenlaista veijaria pyörii lavan takana. Lempinimiltä ei voi välttyä, vaikka lempi leiskuukin usein irvokkain tavoin.

Marras onkin huikea kirja. Kännisekoilun alla on tarina yksinäisestä ihmisestä, joka koskettaa, ahdistaa ja naurattaa samanaikaisesti. Hyppäänkö, vai enkö hyppää. Kun vielä bändi on itselle tärkeä ja soittajat niin tuttuja, kuin ne musiikin ja keikkojen kuuntelun kautta voivat olla, nousee Marras kyllä hyvin korkealle arvoasteikollani. Ei mittään itsemurhahommia?

Randall Munroe - What If?

"What is the farthest one human being has ever been from every other living person? Were they lonely?"

Randall Munroen What If?: Serious Scientific Answers to Absurd Hypothetical Questions taitaa olla voittanut joitakin tietokirjapalkintoja tänä vuonna. Epäröin hetken, että kannattaakohan tätä lukea vai onko meno liian yliampuvaa. Ilokseni voin sanoa, että kyllä kannatti. Vaikka absurdeihin sfääreihin mennäänkin, on taustalla kivenkovaa fysiikkaa, matematiikkaa ja kemiaa. Paljon uutta tuli taas opittua.

Munroe on entinen NASAn työntekijä ja sarjakuvataiteilija. Taustansa ansiosta mies pystyy syvällisten analyysien lisäksi kuvittamaan ajatuksiaan hauskalla tavalla. Hän pitää samannimistä blogia, johon lukijat voivat lähettää kysymyksiään. Kirja onkin enimmäkseen vain kooste blogin parhaista paloista. Kysymykset vaihtelevat tähtitieteellisistä ruohonjuuritasolle. Onko mahdollista itkeä niin paljon, että kuivuu? Mitä jos kaikki maailman ihmiset hyppäisivät samanaikaisesti? Mitä tapahtuisi, jos tekisi tiilistä alkuaineiden jaksollisen järjestelmän siten, että jokainen tiilistä olisi tehty alkuaineesta, jota se edustaa taulukossa. Viimeisin kysymys on yksi lemppareistani. Siihen asti menee ihan hyvin kunnes tullaan fluoriin. Lopputulos onkin sekoitus myrkyllistä savua, liekkimerta, ydinräjähdystä ja tappavaa säteilyä.

Munroe kirjoittaa hauskasti ja viljelee paljon viittauksia populäärikulttuuriin. Suomikin mainitaan (torilla tavataan!). Jos maapallo lopettaisi yhtäkkiä pyörimisen, olisi Helsingin tunneliverkostot hyvä paikka odotella tuulen laantumista. Suosittelen kaikille tieteen ystäville lämpimästi. 

Matti Riekki - Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina

"Mikään ei kestä ikuisesti, ei edes Oulun pojan erektio."

Sentenced on olennainen osa nuoruuttani. Olen kuitenkin sen verran vähäikäistä sorttia, että havahduin bändin ylivoimaisuuteen vasta poikien jo lapioidessa kuoppaa arkullensa. Yksi livekokemuskin löytyy: hautajaiskeikalle en päässyt, koska se oli K-18, mutta edellisenä päivänä järjestettiin ikärajattomat ruumiinvalvojaiset. Oikeastaan se olikin ensimmäinen keikka jossa ikinä olin, ellei sitten jotain Aikakonetta tai Risto Järvenpäätä lasketa. Hyviä muistoja, tupakansavulla kyllästetty Club Teatria, mustaa fanikansaa ja kaveri tilasi tiskiltä tuopillisen kylmää maitoa. Uskottelenkin itselleni aina, että miesten paras annettiin tuona ensimmäisenä iltana ja seuraavan päivän jäähyväiskeikka meni krapulafiiliksissä.

Olikin ilo ostaa itselle joululahjaksi tarina yhdestä lempibändistäni. Kirja käy kronologisesti läpi miekkosten taipaleen Muhoksen pelloilta maailman metallifestivaaleille. Matka onkin aika täsmälleen sellainen kuin voi kuvitellakin. Pohjoispohjalainen "juodaan viinaa turvat tukossa"- mentaliteetti tuntuu tutulta. Huumeisiin ja naisiin ei kuulemma juuri kajota, uskoisikohan tuota. Bändin jäsenet osaavat olla omia itsejään joka tilanteessa. Ulkopuolisille tämä saattaa toki tuntua puhtaalta vittuilulta.

Riekki keskittyykin kuvailemaan bändin ilmapiiriä ja asennetta musiikkiin ja elämään paljon. Jos kritiikkiä saa esittää, niin olisin kaivannut vielä yksityiskohtaisempaa sukellusta esimerkiksi sanoituksiin ja sävellyksiin ja niiden syntyyn. Toisaalta juurikin Tenkulan pään sisään pääseminen tuskin olisi onnistunut, vaikka mies olisikin ollut haastatteluja antamassa (RIP). Kirja vain vahvisi käsitystäni siitä, että Tenkula kuuluu suurten suomalaisten säveltäjien joukkoon. Itsemurha-metallin sekaan piilotetut melodiat ovat pysyneet piilossa suurelta yleisöltä, mutta metalli oli vain väline miehelle. Mies kommentoikin, että olisi mukavaa tehdä kipaleita vaikkapa TikTakille.

Sentencedin tarina kannattaa ehdottomasti lukea. Vielä enemmän suosittelen tutustumaan bändin musiikkiin. Vaihtelua löytyy alun kuolonkorinoista viimeisempien albumien herkistelyihin. Levyt soimaan ja hirttosilmukkaa virittelemään sitten vain!

Miika Nousiainen - Maaninkavaara

Miika Nousiainen on käsittääkseni jonkinlaisessa hyvän kirjailijan maineessa. Tulipa korkattua miehen Maaninkavaara, kun suositeltiin. Hauskaa oli!

Juoksija-Jarkko ei systä tai toisesta palaa kisamatkalta koskaan. Tästä käynnistyy Huttusten perheessä suruprosessi, jonka osa perheenjäsenistä hallitsee paremmin kuin toiset. Eniten menetys iskee isä Marttiin. Perheen tytär Heidi rientää kuitenkin apuun lupauksella aloittaa kestävyysjuoksuharjoittelun, jotta Martti saisi käsiteltyä surunsa valmentamisen kautta. Valitettavasti juoksu ei ole Huttusille pelkkä harrastus, vaan elämäntapa. Absurdeja tilanteita seuraa.

Martti on hieno hahmo. Hän elää jossain kaukana menneessä maailmassa, jossa Suomi on kestävyysjuoksun suurmaa ja jossa koulumatkat kuljetaan hiihtäen. Lasse Viren, Kaarlo Maaninka, Paavo Nurmi ovat Martin idoleita. Martti ei juo kahvia, ellei kyse ole kultamitalikahveista. Kestävyysjuoksu on Martille filosofia, josta hän ammentaa elämän ohjeensa. 

Heidin lenkki lenkiltä koveneva harjoittelu on lopulta melko yliampuvaa. Kuitenkin kovasta treenauksesta lukeminen sai muistelemaan omia urheiluvuosia ja nimen omaan niitä harjoituksia, joissa puristi itsestään kaiken irti. Nykyään moista kokee enää harvemmin. Pakko kai käydä lenkillä huomenna. Kiertämättömät ratakierrokset määrittävät ihmisen viimeisellä tuomiolla.

Ihan pelkkää komedia Maaninkavaara ei toki ollut. Avioeron partaalla tasapainottelu on varmaan todellista lukemattomille suomalaispariskunnille, joiden suhteesta kaikki hyvä on hävinnyt ja jäljelle on jäänyt pelkkä kelvollinen. Martin mielenterveyden tilastakin voidaan olla montaa mieltä.

Plussat Nousiaiselle! Ehkä kuitenkin tekisi taas mieli lukea jotain arkielämän ulkopuolelta ammentavaa kirjaa. Jotain eeppistä. 

Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen

Luin kirjan. Outo fiilis. Blogini on tainnut näyttää aika kuolleelta viimeiset puoli vuotta. En ole ollut varsinaisesti tauolla tai muutenkaan kiireinen - en vain ole lukenut mitään. Eiköhän tämä tästä lähde taas rullaamaan. Pitää kai vähentää tietokonepelaamista.

Luin Sinuhen! Viime kerrasta vierähtikin vuosikymmen. Vilkuilin vähän muiden bloggaajien arvioita ja samankaltaisia fiiliksiä oli monella herännyt. Nuorella lukijalla huomio kiinnittyy erityisesti seikkailuun ja Sinuhen ihmeelliseen tarinaan. Kypsemmällä iällä taas hoksaa, että taustalla on paljon yhteiskunnallisia ja filosofisia teemoja. Ei niin, että edes laskisin itseäni millään tasolla kypsäksi lukijaksi. Vauhti ja vaaralliset tilanteet eivät olleet menettäneet viehätystään vähääkään.

Ajattelin, että en paloittele näin hienoa kirjaa liian pieniin osiin ja analysoi sitä pilalle. Sinuhe on luonnollisesti lempikirjojani (niin kuin niin monen muunkin) ja kirjan kautta alunperin Waltarin erinomaisuuden keksinkin. Nuoreen lääkäriimme on vain niin helppo samaistua. Yksin hän eli kaikki elämänsä päivät ja sai lopulta maljansa täytenä. Alla joitakin havaintoja kuitenkin kirjasta.

Naiset. Nefernefernefer on suosikkini. Niin kaunis ja niin vaarallinen. Hän ei jätä uhreilleen yhtään mitään, ellei sitten kovettuneen sydämen. Minea on aika tavallinen tytönheitukka. Hänelle käy köpelösti. Merit on mukavan rauhallinen ja järkevä tapaus. Tragediaan tämäkin suhde tottakai päättyy. Muista naishahmoista erityismaininnan saakoon Baketamon, jonka kivimajan rakennusprosessia teki pahaa katso; sekä Muti, joka jaksaa purnata tutulla tyylillään kerta kerran jälkeen. Waltarin naiskäsityksestä on ollut ennenkin puhetta. Realistista? Ehkä ei. Viihdyttävää? Todellakin.

Kaptah. Hänen vuokseen välillä itkee ja useimmiten nauraa. Tämä silmäpuoli orja on liukas suustaan  ja ovela päästään. Hän on täysin uskollinen isännälleen ja varastaakin tältä vain kohtuullisesti. Viiniruukut ovat hänen suuri heikkoutensa. Vuosien vaihtuessa rikkaudet tulevat ja menevät, kilot kertyvät ja karisevat, mutta lopussa voi aina luottaa siihen, että Kaptah keplottelee itsensä pois vaikeuksista. Hän on "järkevämpi" isäntäänsä siinä, että osaa nauttia elämästä sellaisena, kuin se hänelle annetaan, ja ymmärtää, että on kenties viisampaa olla itsekäs kuin kantaa turhaan tuskaa muiden vuoksi.

Egypti. Satumainen, kaunis, eläväinen. Tulvat huuhtovat Niilin suistoa ja härski öljy ja lantakakut tuoksuvat köyhien kortteleissa. Kansat kapinoivat ja sotivat, kukoistavat ja romahtavat. Faaraot ja jumalat käyvät keskenään julmaa leikkiä, jonka viime kädessä maksaa kansa verellään ja hiellään. Voittajiksi selvityvät vain Niilin kylläiset krokotiilit. 

On kai turhaa jatkaa. Tämä on jokaisen luettava joskus. Upea kirja.   

Ken Follett - The Pillars of the Earth

Huh heijaa. Vihdoin se on ohi. Ostin tämän kirjan viime kesänä matkalukemiseksi toisella puolen maapalloa. Alku vaikuttikin ihan lupaavalta ja nautiskelin parisataa sivua nopeasti maisemien vaihtuessa ympärillä. Kunnes kirja eräänä päivänä varastettiin hostellini dormihuoneesta. Mysteeriksi jäi oliko syypää kenties katala siivoja vai joku röyhkeä huonetoverini. Olisivat vieneet rahat ja passit mieluummin. Mutta että kesken olevan kirjan. Aargh.

Kirjastosta löytyi kuitenkin apu hätääni. En oikein tiedä, mitä ajattelisin Follettista. Pidin Taivaan pilareiden eeppisyydestä ja keskiaikameiningistä. Katedraalit nousevat, kansa näkee nälkää ja kuninkaat kaatuvat. Huomio pyörii pienessä ydinporukassa, joka tarpeen tullen pyöräyttää myös mukuloita nousemaan uusiksi päähenkilöiksi kattamaan ne vuosikymmenet, jotka Kingsbridgen massiivinen rakennusurakka vaatii. 

Sankari- ja vihulaiskaarti on sekalainen sakki. Tom Builderin haave on rakentaa jotain suurta. Priori Philip haluaa taas kunnioittaa Jumalaa nostamalla Kingsbridgen entiseen loistoonsa. Jack on myös pohjimmiltaan raksamiehiä, mutta yleisnerokin kuvaisi miestä hyvin. Aliena on vannonut kuolevalle isälleen palauttavansa sukunsa kunnian ja aseman. William Hamleigh ja piispa Waleran heittelevät valitettavasti kapuloita rattaisiin, minkä ennättävät.

Henkilöt ovat kuitenkin hyvin ohuita loppujen lopuksi. Hyvikset erottaa pahiksista jo ulkonäöstä alkaen. Koko tuhatsivuinen eepos toistaa samaa kaavaa. Kaikki näyttää menevän hyvin, kunnes William saapuu ratsullaan aiheuttamaan ongelmia. Philip ystävineen keksii kuitenkin keinot kerta toisensa jälkeen. Välillä teksti ja juonenkäänteet tuntuvat lapsellisilta. On aina selvää, että kyllä tämä tästä taas iloksi muuttuu. Tulipalot, hirmumyrskyt ja yllätyshyökkäykset kenties hidastavat katedraalin nousemista, mutta se, mikä ei tapa, vahvistaa Kingsbridgeä.

En osaa sanoa juuta enkä jaata. Luin kuitenkin innokkaasti, koska halusin nähdä rakennuksen nousevan ja kuulla selitykset taustalla piileviin mysteereihin. Myös kansan kärsimys ja pienet yksityiskohdat sitä vastaan taistellessa oli mukavaa seurattavaa. Follettin mielikuvitukseton kielenkäyttö aiheutti kuitenkin pään pudistelua toisinaan. Pelimaailmasta lainatakseni tarina tuntui myös putkijuoksulta, johon oli scriptattu sekaan erilaisia episodeja ja välianimaatioita.

Follettilla on vielä paljon opittavaa kirjailijana, mutta aivan hakoteillä ei sentään olla. Tykkäsin pienin varauksin.