Italo Calvino - Herra Palomar

Herra Palomar eroaa tyyliltään merkittävästi Halkaistusta varakreivistä. Tämä on sitä Calvinoa, mitä rakastan. Sitä pohdiskelevaa, viisasta, kaunista, universaalista, ajatonta Calvinoa. Herra Palomar seisoo rannalla ja tarkkailee aaltoa, oikeastaan vain yhtä aaltoa. Se kasvaa, lähestyy, muuttaa muotoa ja väriä, vyörähtää itsensä ympäri, särkyy, hajoaa ja virtaa takaisin päin. Miehen oivaltava logiikka ja empiirinen hyvin määritelty tutkimustyö muodostavat upeita ajatusrakennelmia, jotka kasvavat lopulta ulos kontekstistaan ja pyrkivät peilaamaan yhteiskunnan, ihmisen mielen tai olemassaolon luonteen ilmiöitä. Mykistävää.

Aallon salat selvitettyään tämä viisas vanhus havaitsee rannalla aurinkoa yläosattomana ottavan naishenkilön. Mihin kohdistaa katseensa, mies pohtii? Eikö kohtelias katseen siirtäminen horisonttiin oikeastaan tarkoita sitä, että hän tiedostaa pyöreiden rintojen katsomisen olevan normeja rikkovaa, että hän näin tehdessään itse asiassa vahvistaa rintojen olemassaolon ja viestittää niihin liittyvän jotain seksuaalista ja hävytöntä? Monimutkaisen ajatuskulun päätteksi tapahtuu totta kai väistämätön: nainen hypähtää pystyyn, puuskahtaa, peittää sulonsa ja poistuu rannalta olkapäitään paheksuvasti kohautellen.

Teos koostuu 27 samankaltaisesta hetkestä, joissa Palomar yrittää katseensa avulla etsiä maailmasta säännönmukaisuuksia, totuuksia ja syitä. Kukaan ei katsele kuuta iltapäivällä, vaikka silloin sillä olisi meille eniten kerrottavaa. Missä muualla kohtaa niin paljon vuosisataista historiaa ja kielitieteen ihmeitä kuin juustomyymälässä? Entä sitten aasialaisesta basaarista ostetut parittomat tohvelit: onko jossain toinen huono-onninen, joka myös kulkee eriparikengissään mietteliäänä, vai onko salaisuus tohvelipinon parittomuudesta hautautunut kenties vuosikymmeniksi pinoa tonkivien asiakkaiden ostoksiin ja yhä uusien tohvelilastien ylitsevyöryävään voimaan? 

Moni tarinoista käsittelee eläinten käyttäytymistä: lennähtelevän lintuparven evoluutiota, kilpikonnien parittelua, kirahvin holtitonta juoksua ja gekkoliskon läpinäkyvää ruumista.  Hyvin yksinkertaisista asioista rakentuu vähitellen kerta toisensa jälkeen uskomattoman syvällisiä johtopäätöksiä. Kuin matemaatikko Calvino luo muutaman postulaatin avulla aukottoman todistuksen, joka on enemmän kuin osiensa summa. Matemaattisia termejä vilahtelee myös herra Palomarin ajatuksen tasolla, vektoridiagrammmeista aaltojen superposition kautta kaavojen kaavaan. 

Lupaan kirjan kunniaksi muistaa ikuisesti Jupiterien suurimpien kuiden nimet: Io, Europa, Ganymedes ja Callisto. Hetken haaveilin jo loppujenkin nimien opettelemisesta, mutta paljastuikin, että niitä on yhteensä musertavat 63 kappaletta. Yritän vain sanoa, että tämä on niitä kirjoja, jotka muuttavat ihmisen ajattelua. Katsominen ja näkeminen on loppujen lopuksi äärimmäisen monimutkainen prosessi. Maailma on upea, kun siihen keskittyy ajan kanssa.