Ray Bradbury - Fahrenheit 451

Fahrenheit 451 eli suomalaittain Celsius 232,78 on lämpötila, jossa kirjapaperi syttyy palamaan. En ole muuten koskaan elämässäni nähnyt kirjan palavan, tai en ainakaan muista nähneeni. Sanomalehdet toki toimivat hyvin syttöpaperina. Onhan siinä tiettyä symboliikkaa, kun kirjailijan vuosikausien ajatustyö kärventyy hetkessä iloisesti roihuten savuksi ja tuhkaksi. 

Palokunnan kutsuminen paikalle ei asiaa auta, sillä veden sijasta heidän letkunsa syöksevätkin tulta. Palomiehet sytyttävät paloja, eivät sammuta niitä. Niin on ollut aina, sanotaan. Kirjan palomies Guy Montag kuitenkin uskaltaa kyseenalaistaa vallitsevan asioiden tilan: entä jos kirjoissa on sittenkin jotain suurempaa, jotain, joka syventäisi olemassaolon merkitystä ja ohjaisi ajattelemaan toisin. Miksi elämä tuntuu niin yksinkertaistetulta, kylmältä, ohjatulta, säännellyltä ja manipuloidulta?

Rauhaa ei saa omassa kodissakaan. Kolme TV-seinää jyristää taukoamatta mainosfilmejään ja aivottomia sarjoja. Öisin kuulokkeet korvissa ajavat samaa asiaa.Ihmiset puhuvat toisilleen, mutta kukaan ei oikeastaan sano mitään. Kaikki ovat kuin samasta muotista. Ihmiset ovat onnellisia. Silti jokin outo tyhjyyden tunne saa heidät dokaamaan iltaisin purkillisen lääkkeitä. Lääkärin ammattia harjoittavat putkimiesten kaltaiset rivityöntekijät, jotka rutiininomaisesti valuttavat ulos potilaan veren ja korvaavat sen uudella. Vain elämää, ei sen enempää…

Bradburyn dystopiaa ei tietysti voi olla vertaamatta nykyaikaan. 50 tuuman taulutelevisiot huudattavat BB 24/7:aa, radioiden soittolistat täyttyvät samalla muotilla tehdyistä toistensa kopioista, ihminen haluaa omaksua informaationsa yhä nopeammin ja lyhyempinä annoksina. Varmaan jokainen on ajatellut bussissa istuessaan: lasittuneita katseita kaikkialla, ihmisiä, jotka seuraavat arkirutiineitaan robottimaisesti ja monotonisesti, olenko tosiaan maailman ainoa ajatteleva ja tiedostava ihminen?

Montag ryhtyy taisteluun yhteiskunnan tilaa vastaan. Hän tutustuu salaa kirjojen maailmaan ja samoin ajatteleviin ihmisiin. Vastaan panevat hänen aivopesty vaimonsa, rempseä pomonsa ja pelottava virkavalta, jonka inkarnaatio on surmaamaan ohjelmoitu robottipiski. Kommellusten jälkeen kaikki käy hyvn. Montag onnistuu pakenemaan kaupungista ja löytää paikkansa luonnosta sielunveljiensä keskeltä. Vanhat teokset elävät enää heidän ajatuksissaan, mutta vielä koittavi päivä, jolloin maailmanjärjestys murtuu ja ihmisyys saa taas merkityksen.

Bradburyn teos on klassikko. Sen idea on hyvä ja kiinnostava. Juonikuvio on sen sijaan joksenkin triviaali. Loppuratkaisu on köykäinen ja hahmot kaipaisivat syventämistä. Tulevaisuuden maalailu on häivyttänyt sisällön alleen. Olkoon sitten niin. Nauttikaamme tunnelmasta ja leikitelkäämme kirjailijan visioilla. Verrattaessa 1984:än teos ottaa iloisesti pataan. Haluaisin rakastaa sitä, mutta en voi.

Ennustin taannoin kesäni olevan omistettu äänikirjoille. Olin väärässä. Kuunteluajan veikin Spotify. En kuunnellut kuin tämän ja yhden Huovisen. Syksy saapuu jo, vituttaa. Pitänee alkaa hiljalleen lukea jotain masentavaa.                           

George R.R. Martin – A Feast for Crows

Kun leijonat ja sudet vetävät henkeä, saavat varikset bilettää rauhassa. Itse asiassa Martinin omien sanojen mukaan näistä kekkereistä irtosi niin paljon tekstiä, että kirja piti jakaa kahteen osaan. Ei kuitenkaan keskeltä poikki periaatteella, vaan siten, että seuraava eepos, A Dance with Dragons sijoittuu Feastin kanssa samalle ajanjaksolle. Näkökulma ja seurattavat tapahtumat ovat vain muuttuneet. Feast keskittyy krakeneiden keskinäisen nokkimisjärjestyksen selvittelyyn, Dornen hiekkakäärmeiden juonitteluihin, Sansan uuteen elämään Eyriessä, Aryan arkeen meren tuolla puolen, Briennen epätoivoiseen seikkailuun itärannikolla, Samin merimatkaan, Jaimen elämään hyviksenä ja ennen kaikkea Cersein irtoavaan otteseen valtakunnasta. 

Merkittävien hahmojen määrä sarjassa on kyllä aivan älytön, kun ottaa huomioon, että Feastin tasoisesta mestariteoksesta pystyttiin pudottamaan pois sellaisiakin nimiä kuin Jon Snow, Tyrion Lannister, Stannis Baratheon, Varys, Bran Stark ja Daenerys Targarayen. Tärisen nytkin jännityksestä kun mietin, millaista tykistystä Dance tulee olemaan.

Kinkkiset juonenkäänteet, monimutkaiset perintäsuhteet, silmitön väkivalta, ahneus ja tuhannet yksityiskohdat tuntuvat kaikki lopulta kääntävän yhtä suurta ratasta kokonaisuutta ajatellen. Vaikuttaa siltä, että yhä useampi taho Westerosissa toivottaisi lohikäärmeet ilomielin tervetulleeksi valtakuntaan. Euron haluaa valjastaa tulen palauttaakseen kunnian ja vallan kansalleen, Doran kostaakseen vuosien takaiset kaunat King’s Landingille, Lord of Lightin nimeen vannovat tarvitsisivat tulta taistelussa pohjoisen poikia vastaan (mitä tosin harva vielä edes ymmärtää), ja alkemistiporukka ties mitä juonia varten.

Mutta lohikäärmeistä siis myöhemmin lisää. Hahmogalleria sykähdyttää tosiaan kiihkeää lukijaa monella tavalla, mutta kiivaiten sydän pamppailee, kun kappaleen otsikkona seisoo Cersein nimi.  Naisparka on yksin ongelmiensa keskellä, mitä tosin hän ei itse myönnä missään vaiheessa, ei edes istuessaan vankisellissä omien eritteidensä keskellä. Poissa ovat Tywin, Littlefinger ja Varys, hovi sen sijaan kuhisee onnenonkijoita, joiden lojaalius loppupeleissä on arvoitus itse kullekin. Vanha ennustus syö kaunotarta sisältäpäin, kun taas ulkoa häntä uhkaavat Margaeryn viattomuus ja aseisiin tarttuneet uskovaiset. Huoli Tommenista ja hänen omasta asemastaan vallankahvasta on niin suuri, että hän ajautuu tekemään kerta toisensa jälkeen huonompia päätöksiä. Jaimen viskatessa sisarensa kirjeen takkatuleen ajatus hiljalleen konkretisoituu lukijallekin: onko tämä Cersein tarun loppu?

Uusia outoja fantasiaelementtejä putkahtelee myös esille. Old Townissa jokin salaperäinen joukkio kaikessa hiljaisuudessa viljelee mustaan magiaan tai alkemiaan viittavia tekoja, jotka saavat miehenkin virtaamaan vetenä mukulakivien raoissa. Mitäs perkelettä? Beric Dondarrionin väki toisaalla uhmaa kuolemaa, mistä konkreettisin todistus on Tridentin Twinseiltä tuoma Catelyn Starkin harvinaisen eloisassa tilassa esiintyvä ruumis. Samoja ilmiöitä tutkii myös potkut saanut mestari Qyburn käyttäen kokeissaan Cersein nimeämiä ei-toivottuja henkilöitä. Aika pimeitä puuhia sanon minä.

Sota on oikeastaan ohi viimeistään Riverrunin kukistuessa, mitä nyt Storm’s End vielä haraa vastaan. Toki on vaikea sanoa mihin suuntaan asiat etenevät, jos Tyrellit valtaistuinsalin kansoittavat tästä edespäin. Pinnan alla silti kuplii raivokkaasti. Vale nousukkaineen on kytevä ruutitynnyri, Dornesta puhumattakaan, ja kukistuneen Riverruninkin kohtalo arveluttaa niin kauan kun Tom of Sevenstrings siellä saa rauhassa harppuaan soitella.

Briennen matka on ehkä vähiten mielenkiintoinen ja se sisältää enimmäkseen hirtettyjä miehiä, ratsastusta sateessa ja kiivaita miekkamittelöitä ilkimysten kanssa. On vaikea samaistua isoon ja rumaan naisritariin, jonka jokainen repliikki kysyy: ”Terve, oletteko nähneet nuorta neitoa, jolla on on kastanjanruskea tukka?” Toinen hieman auki jäänyt juonikuvio on Dornessa, missä monimutkaiset sukulaissuhteet ja kymmenet uudet henkilöt omine tavoitteineen jättivät kokonaisuuden aavistuksen epäselväksi ainakin näin ensilukemalla.

Aryasta on kasvamassa kova mimmi, aamusta iltaan duunia, kolme uutta opittua asiaa päivässä, öisin ruumiden hoitoa, kova yritys unohtaa sukujuurensa. Kyllä hänestä saadaan vielä kelpo kasvoton. Sansakin on joutunut poistumaan hiukan mukavuusalueeltaan ja ottaa nyt roolia Sweetrobinin tukihenkilönä Petyrin kielareita torjuen. Naimisiin olisi taas pian mentävä, saapa nähdä mitä siitä seuraa.

Mahtava kirja. Mutta eniten pelottaa, että nämä loppuvat kesken. Enää yksi jäljellä, loppuja saanee odottaa vuosia. Turha silti pelätä tulevaa, pitäisi yrittää nauttia siitä, mitä on nyt. Se kauan sitten povattu talvikaan ei sitten vielä vitosessa taida olla ajankohtainen, mutta kutosessa sitten viimeistään (The Winds of Winter). Nyt elän täysillä sarjan maailmaa. Niin täysillä, että hajotin vastikään ikkunalistan kun kuvittelin olevani miekkaileva Jaime. Lienee viisainta tarkastaa palohälyttimen paristot, ennen kuin luen lisää Daeneryksestä.

George R.R. Martin – A Storm of Swords 2: Blood and Gold

Talvi tullee. Ei ihan vielä, mutta syksyinen meininki Westerosissa alkaa jo olemaan. Tämä sarjan 3 ½. osa tarjoaa kyllä edeltäjiään enemmän shokeeraavia tapahtumia ja hurjempia tilanteita. Eniten dramatiikkaa nähtiin hääjuhlissa, niin Twinseillä kuin King’s Landingissakin. Lordi Freyn bileistä ei voi sanoa muuta kuin, että voi pojat! Ja kuningaskin on taas vaihteeksi kuollut – huikeaa!

Jaime alkaa olemaan jo oikein sympaattinen ja kunniallinen hahmo, vaikka miekkailutreenit miehelle tuottaisivatkin ongelmia. Impin seikkailut pääkaupungissa on tältä osin myös seikkailtu ja jännä nähdä mihin herran tie vie seuraavaksi. Vaikka tapahtumia on älytön määrä ja kynnys petokseen pieni, on hieno huomata, että menneitä ei noin vain kuitata uusien kuvioiden alle, vaan vanhat teemat ovat yhä ajankohtaisia ja niiden merkitystä syvennetään, esimerkiksi Branin puukotus, Tysha ja Jon Arrynin kuolema. Tämä kunnian ja velkojen maksamisen periaate tekee sarjasta mielekkään väkivaltaisen pullistelun sijasta. Jäi vaan hirvittämään, aiheuttaako Tyrionin viimeinen valhe Jaimelle vielä verenvuodatusta tulevaisuudessa.

Littlefinger is back! Kavalampana kuin koskaan. On kyllä paha mennä lajittelemaan häntä ja Varysia perinteisen hyvä/paha kategorian puitteissa. Arya on kova mimmi tappamaan noin nuoreksi. Ja Cleganet? Molemmat kuoleman kielissä, toivokaamme jatkoa heillekin. Jokohan Sansan immenkalvo pian saa kyytiä? Bran muurin pohjoispuolella? Mitä hiivattia siitä oikein tulee?

Pidin Night’s Watchin vaaleista. Vaikka paikka on yhtä taistelukenttää, ei uutta johtajaa nimitetä noin vain jonkin tekosyyn varjolla vaan politiikan sääntöjä noudatetaan orjallisesti. Jon alkaa olla oikea mies ja kypsä määräämään muita. Nyt vaan rauha villimiehien kanssa ja muurin korjaukseen. Stannisin räpistely Blackwaterin tappioiden jälkeen tuntui pakotetulta, mutta uskomaton avunanto pohjoisessa leimautti hänen osakkeensa täysiin liekkeihin. Davosia lainaten: älä yritä valloittaa valtaistuinta pelastaaksesi valtakunnan vaan pelasta valtakunta valloittaaksesi valtaistuimen. 

Aloittelin jo hiljalleen Feast for Crowsia ja tuntuu, että olen monen vuoden tauon jälkeen vihdoin päässyt tilaan, jossa lukeminen aiheuttaa todellisia tunteita, jännitystä ja odotusta. Alussa tutustutaan Oldtowniin, jonka tärkeää roolia jo aiemmin ennustelinkin, sekä upeaan ja ihmeelliseen Dorneen, jonka käärmesuku tullee tuottamaan jännitteitä koko valtakuntaan. Pääsemme myös uusien henkilöiden päiden sisään, kuinka siistiä!

Nyt lukemaan lisää!

Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija

Kainuun korpimailla elellä rötvehtii vanhanpuoleinen ovela ukonketkale, Konsta Pylkkänen. Pylkkänen on oiva eränkävijä, ilkikurinen luikurinlaskija ja perinpohjainen kaikkinaisten asioiden ihmettelijä. Kun katiskat on koettu ja mehtällä käyty on hänellä aikaa katsoa pallittaa vuorollaan niin maassa möngertävää matoa kuin öistä tähtitaivastakin. Miten se tämänkin otuksen osa tässä elämän kiertokulussa on oikein järjestetty?  Tavanomaisen aivovoimistelun ja rieskanväristen ajatusten ohella Pylkkäsen ihmettelyä ohjaa halu tavoittaa niitä parhaita, sinisiä ajatuksia.

Miksi se minun osakseni tuli ajatella kaikki maailman asiat halki, Pylkkänen manailee. Tähän luettelisin mieluusti listan ukonköppänän mehukkaimmista sitaateista, mutta teos on jo teillä tietymättömillä ja näkisin parhaaksi itse kullekin tutustua mieheen ihan itse kirjan lukemalla, tai kuuntelemalla, kuten minä tein. Lukija Risto Mäkelä tekee kyllä aivan maailmanluokan suorituksen teoksen kertojana. Hän lukee hitaasti ja voimakkaasti eläytyen. Kuinka vain lausumalla Pylkkäsen nimen voikaan vihjata niin paljon miehen jääräpäisestä ja venkulasta luonteesta?

Mitäs siellä metsäsoilla sitten oikein tapahtuu? Kaksi helsinkiläisherraa, lienevät maisterismiehiä ellei peräti lisenssejä, käyvät kankaalle mukanaan tutkimuslaitteistoa, jousivaaka ja mikroskooppi. Pylkkänen pestautuu näiden viisaiden miesten matkaoppaaksi ja apuriksi, lohisopan keittäjäksi, havunneulasten laskijaksi ja mielenkiintoiseksi juttuseuraksi. Alueen riekot, pyyt ja metsot ovat pian Konstan presidentin luvalla ampumien laukausten ansiosta osa suurta tieteellistä tutkimusta. Mutta siitä se vasta riemu repeää, kun Pylkkäsen saaliksi jää lintu, jota ei nykytiede tunne.

Karu ja kaunis luonto on yksi kirjan tärkeimmistä elementeistä. Sen haistaa ja maistaa hyvin elävästi. Suomalainen metsä on kyllä yksinkertaisessa monimutkaisuudessaan ainutlaatuinen ympäristö. Muiltakin osin suomalainen mentaliteetti on kirjassa hyvin edustettuna, niin puheenparressa kuin miesten luonteenpiirteissäkin. Vanhan ajan tunne on myös läsnä. Eletään luonnonantimista ja kaupunkien herrat ja keksinnöt aiheuttavat ihmetystä, joskin Pylkkänen on toki tietoinen kaiken maailman atomeista ja muista sellaisista, vaikkei hän koskaan ole niitä omin silmin sattunutkaan näkemään.

Minulle Havukka-ahon ajattelija jätti oikein positiviisen tunnelman. Se oli täynnä rehevää huumoria ja kiireettömyyden tuntua. Huovista pitäisi kai lueskella lisääkin. Pylkkäsen elämänasenteestakin sietäisi ottaa oppia ja muistaa keskittyä välillä pohdiskelemaan asioita vähän syvällisemmin. Aika samankaltaisia ajatuksia miekkosella oli vastikään lukemani Herra Palomarin kanssa, vaikka hän esittikin ajatuksensa kansankielisempänä ja komediaa tavoitellen.

Kesällä olisi tarkoitus paeta itsekin hetkeksi pusikkoon rauhoittumaan. Jos sitä tällä reissulla yrittäisi tutustua siihen luontoon vähän paremmin ja tavoitella leirinuotiolla, jos ei nyt ihan puhtaan sinisiä, niin ainakin kullankeltaisia ajatuksia.

Michael Cunningham - Tunnit

Kolme naista. Kolme tarinaa. Yksi päivä. Cunninghamin Tunnit on romaani naisten ongelmista ja naisten ajatuksista. Lontoo, 1923. Virginia Woolf kirjoittaa uutta romaaniaan ruoka-ajoista välittämättä luovien inspiraation ja masennuksensekaisten tunteiden myllerryksessä. 1949, Los Angeles. Nuori äiti Laura Brown pakenee elämäänsä kirjallisuuden pariin. New York, 2001. Ikääntynyt seurapiirirouva Clarissa Vaughan valmistelee sairaalle ystävälleen juhlia. Näennäisesti itsenäisiä tapahtumaketjuja punoo yhteen taustalla kaiken aikaa Woolfin romaani Mrs. Dalloway.

Toimintaseikkailu kirja ei totisesti ole. Genre asettunee johonkin ihmissuhdedraaman ja psykologisen paatoksen välimaastoon. Dallowayn lisäksi neitosia yhdistää pienimuotoinen lesbovivahde ja itsemurhateeman käsitteleminen. Naisten ajatukset ovat harmaansävyisiä ja suru läpikuultaa kaiken aikaa esille. Lopussa eri ajan edustajien tiet kohtaavat ja täydentävät tarinaan ripotellut aukot. Taitavasti ja kauniisti rakenneltu kertomus.

Olettaen siis, että lukija pitää tämänkaltaisesta demaskuliinisesta vatvomisesta. Jos termillä lukija halutaan tarkoittaa juuri minua, puhutaan kohderyhmästä, joka ei juurikaan moisesta teemasta syty. En toki haluaisi aiheuttaa kellekään mielipahaa. Minusta oli mukava seurata tapahtumien kehitystä ja makustella naikkosten tunnelmia heidän matkassaan. Mutta loppujen lopuksi teos on perin pohjin tasapaksu. Jännityksetön. Vähän kuin sähkölaskua maksaisi.

Woolfin nimen tietysti tunnistan, mutta hänen tuotannostaan tiedän vähemmän kuin Nairobin kunnallispolitiikasta. Luonnollinen askel on kysyä itseltään, olisiko Mrs. Dallowayn tunteminen tuonut kirjaan uusia sävyjä tai syventänyt juonta. Mene ja tiedä. Eikä tutustuminen kyseiseen rouvaan varsinaisesti vieläkään kuulosta kovin houkuttelevalta. Lienee niin, ettei kaikkia kirjoja ole tarkoitettu kaikille. 

Etukäteen olin nähtävästi myös kaiken lisäksi omaksunut väärää tietoa tulevasta. Jokin keljulla päällä ollut synapsi aivoissani viestitti aivokuoren ajatteluyksikköön, että Tunnit on psykologinen trilleri, jossa tarinaan sekoittuvat tavalla tai toisella mielisairaus, pyörätuoli ja aikamatkailu. Muistan jostakin jo vuosia sitten kuulleeni, jolloin jo muuten ensi kertaa kirjan lainasin vain palauttaakseni sen lukemattomana, että teoksen aikarakenne olisi hämmentävän monimutkainen ja vaikeasti seurattava. Näin ei siis ollut. Aika ja paikka toki vaihtelivat, mutta eivät tavalla, joka olisi sen kummemmin uhmannut ajan ja logiikan lakeja.

Ei minulla kuitenkaan mikään paha mieli tullut. Uskaltanen todeta, että en ole universumin keskipiste, jonka miellyttäminen on kirjailijoiden ammattikunnan elämän tarkoitus. Näkisin itseni ja Cunninghamin kuin vastaantulevina linja-autoina, joiden kuljettajat niiden kohdatessa heilauttavat kättään ja laskevat kasvoilleen kenties hymyntapaisen. Vain hetken kuluttua autot jatkavatkin kierrostaan eri suuntiin, kohti omia määränpäitänsä. 

Se siitä. Tähän vielä yleistä kommentointia äänikirjoista, jollainen Tunnitkin oli. Plussaa: helppous (kesätyöni on kuin luotu niitä silmällä pitäen), tunnelma, kirjamaisuus. Miinusta: temmon hallitsemattomuus, ajatusten herpaantuminen, kirjaston surkea kokoelma. Lisää tulee varmasti kuunneltua. Ehkä jätän ne kaikista parhailta ennakolta vaikuttavat kirjat nautittavaksi kuitenkin traditionaalisessa paperimuodossa. Tällöin voin olla varma, etten missaa mitään, ja että saan käyttää niihin aikaani täsmälleen sen verran kuin itse haluan.

Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie

Klassikko tämäkin, vaikkakin kotimainen. Esitietoni rajoittuivat pelkkään otsikkoon ja tietoon siitä, että teos on suuressa suosiossa täkäläisten keskuudessa. Se, että Suomessa perinteisesti on arvostettu sotakuvauksia ja ylipäätään isänmaallisesti latautuneita lukukokemuksia sai minut järkeilemään, että luvassa on Tuntemattoman kaltainen korpivaellus, jossa konekivääri laulaa, pontikkapannu porisee ja vihollista lakoaa. Olisinkohan voinut osua enemmän harhaan?

Kasarmielämän sijaan Juoksuhaudantie tarjoaa retken omakotitaloasumisen jännittävään maailmaan. Sangen mielenkiintoista. Omakotitaloasumisesta ei lukijalla löytynyt tällä kertaa omakohtaista kokemusta, rivi- ja kerrostaloasumisesta sen sijaan sitäkin enemmän. Laudoitettujen terassien, grillikatosten ja keski-ikäisten pariskuntien maailmankaikkeus – voiko siitä tehdä tosiaan kirjan? Kyllä näköjään voi ja vieläpä hyvän sellaisen.

Tarinamme ei käynnisty verisellä tykistökeskityksellä vaan sitäkin raadollisemmalla avioeroprosessilla. Nyrkki vaimon silmäkulmassa kuulostaa tutulta vähääkään sanomalehtiä lukeneelle. Näitä tarinoita Suomi on täynnä. Ajattelematon kädenheilautus saa aikaan sen, että vaimo jättää ja ainoa lapsikin riistetään samalla rysäyksellä pois aiemmin niin idylliseltä vaikuttaneesta arjesta. Mitä miehelle enää tämän kaiken jälkeen jää? Palava halu toteuttaa vaimon suurin unelma – hankkia ikioma omakotitalo.

Varastohommia aamuvarhain, eroottista hierontaa iltaisin. Mitään keinoja ei kannata kaihtaa, kun tavoite on kerryttää pesämunaa asunnon ostoa varten. Kalliitahan mokomat yksityisyyttä arvostavien taloratkaisut tuppaavat olemaan. Rintamamiestalojen hinnoissa on niin pirusti ilmaa, varsinkin pääkaupunkiseudulla. Kotirintamamies Matti Virtanen käy yksin taistoon vastassaan ei-niin-avokätiset rahoituslaitokset, ahneet asuntoesittelijät ja saavutetuista eduistaan kynsin ja hampain kamppaileva naapurusto.

Äärimmilleen viedyt juoksulenkit, salapoliisimainen omakotitaloasujien varjostusleikki ja Matin kaipuu entistä perhettään kohtaan kypsyy vähitellen pakkomielteiseksi odysseiaksi. Pääsemme kurkistamaan taistoa myös muiden asianosaisten vinkkelistä, mm. kiinteistönvälittäjä Jarmo Kesämaan, Matin vaimon Helenan ja konstaapeli Kalliolahden silmien läpi. Hyökkäyssota etenee päivä päivältä kohti farssimaista loppunäytöstä, jossa Matin unelma käy vihdoin toteen, tosin uurastuksensa hedelmistä hän joutunee nauttimaan ypöyksin.

Viihtyisimmätkin pientaloalueet, oikeastaan juuri ne eritoten, näyttäytyvät nyt uudessa valossa. Kaasugrillissä kärisevä makkara tuoksahtaa tyhjältä, rapistunutta lautaseinää maalaa kenties katkera työnarkomaani, perheen uros ja Seiskaa selailee puutarhatuolissa selluliittiä pursuava elämäntapavalittaja, joka salaa suunnittelee arjesta irtautumista nuoren rakastajan kanssa. Ja tuossa komeassa rintamamiestalossa istuu pimeässä unohdettu sotaveteraani, joka varoo visusti heittämästä puurokattilan rippeitä haaskuuseen. Jonkinlainen kollektiivinen unelma siitä, millaista elämän kuuluisi olla, on sokaissut miljoonat suomalaiset ja pakottanut heidät asettautumaan samanlaiseen muottiin, jossa elämän pääasiallisen sisällön muodostavat työura, talonyhtiön kokoukset ja naapuripihalta leijailevan tupakansavun kyttäys. Eikö ole olemassa muuta tapaa viettää tätä ainoata elämää?

-Tässä oli alunperin kappale, jonka päätin sensuroida pois päähänpistosta kolme vuotta sen kirjoittamisen jälkeen. Kaikenlaista sontaa sitä nettiin tuleekin suollettua.-

Tematiikka näkyy karkailevan jo aika kauaksi Hotakaisen romaanin maailmasta. Ajatuksia herättävää kamaa siis näemmä. Hyvä kirja se kyllä oli. Hauska ja aidosta elämästä. Sotaa ei nähty, sotaverbaliikkaa kylläkin. Hitto vie, omakotiasuminen on varmaan rasittavaa. Yhtä ruohonleikkuuta ja lumen luontia. Kyllä elämän tarkoitus on olla villi ja vapaa ja asua onnellisesti vuokralla.