Italo Calvino - Herra Palomar

Herra Palomar eroaa tyyliltään merkittävästi Halkaistusta varakreivistä. Tämä on sitä Calvinoa, mitä rakastan. Sitä pohdiskelevaa, viisasta, kaunista, universaalista, ajatonta Calvinoa. Herra Palomar seisoo rannalla ja tarkkailee aaltoa, oikeastaan vain yhtä aaltoa. Se kasvaa, lähestyy, muuttaa muotoa ja väriä, vyörähtää itsensä ympäri, särkyy, hajoaa ja virtaa takaisin päin. Miehen oivaltava logiikka ja empiirinen hyvin määritelty tutkimustyö muodostavat upeita ajatusrakennelmia, jotka kasvavat lopulta ulos kontekstistaan ja pyrkivät peilaamaan yhteiskunnan, ihmisen mielen tai olemassaolon luonteen ilmiöitä. Mykistävää.

Aallon salat selvitettyään tämä viisas vanhus havaitsee rannalla aurinkoa yläosattomana ottavan naishenkilön. Mihin kohdistaa katseensa, mies pohtii? Eikö kohtelias katseen siirtäminen horisonttiin oikeastaan tarkoita sitä, että hän tiedostaa pyöreiden rintojen katsomisen olevan normeja rikkovaa, että hän näin tehdessään itse asiassa vahvistaa rintojen olemassaolon ja viestittää niihin liittyvän jotain seksuaalista ja hävytöntä? Monimutkaisen ajatuskulun päätteksi tapahtuu totta kai väistämätön: nainen hypähtää pystyyn, puuskahtaa, peittää sulonsa ja poistuu rannalta olkapäitään paheksuvasti kohautellen.

Teos koostuu 27 samankaltaisesta hetkestä, joissa Palomar yrittää katseensa avulla etsiä maailmasta säännönmukaisuuksia, totuuksia ja syitä. Kukaan ei katsele kuuta iltapäivällä, vaikka silloin sillä olisi meille eniten kerrottavaa. Missä muualla kohtaa niin paljon vuosisataista historiaa ja kielitieteen ihmeitä kuin juustomyymälässä? Entä sitten aasialaisesta basaarista ostetut parittomat tohvelit: onko jossain toinen huono-onninen, joka myös kulkee eriparikengissään mietteliäänä, vai onko salaisuus tohvelipinon parittomuudesta hautautunut kenties vuosikymmeniksi pinoa tonkivien asiakkaiden ostoksiin ja yhä uusien tohvelilastien ylitsevyöryävään voimaan? 

Moni tarinoista käsittelee eläinten käyttäytymistä: lennähtelevän lintuparven evoluutiota, kilpikonnien parittelua, kirahvin holtitonta juoksua ja gekkoliskon läpinäkyvää ruumista.  Hyvin yksinkertaisista asioista rakentuu vähitellen kerta toisensa jälkeen uskomattoman syvällisiä johtopäätöksiä. Kuin matemaatikko Calvino luo muutaman postulaatin avulla aukottoman todistuksen, joka on enemmän kuin osiensa summa. Matemaattisia termejä vilahtelee myös herra Palomarin ajatuksen tasolla, vektoridiagrammmeista aaltojen superposition kautta kaavojen kaavaan. 

Lupaan kirjan kunniaksi muistaa ikuisesti Jupiterien suurimpien kuiden nimet: Io, Europa, Ganymedes ja Callisto. Hetken haaveilin jo loppujenkin nimien opettelemisesta, mutta paljastuikin, että niitä on yhteensä musertavat 63 kappaletta. Yritän vain sanoa, että tämä on niitä kirjoja, jotka muuttavat ihmisen ajattelua. Katsominen ja näkeminen on loppujen lopuksi äärimmäisen monimutkainen prosessi. Maailma on upea, kun siihen keskittyy ajan kanssa.  

Italo Calvino - Halkaistu varakreivi

Verinen sota raastaa Eurooppaa. Korppikotkatkin ovat kuolleet ruttoon ruumiskentillä aterioidessaan ja niiden sulista ja höyhenistä on muodostunut erehdyttävästi pensailta näyttäviä kasoja. Helppoa saalista taistelujen yllä vaanivat nyt haikarat. Sotaleireissä parveilee yleisiä naisia, jotka ovat niin saastaisia, että täiden, luteiden ja kirppujen lisäksi majaansa heissä pitävät jopa sisiliskot ja skorpionit. Varakreivi Medardo ottaa myös osaa taistoihin, ei nähdäkseen turkkilaisia, sillä kaksi turkkilaista nähneenä on nähnyt ne kaikki, vaan oppiakseen sodasta. Häntä odottaa valitettavasti puolinainen kohtalo.

Älkää katsoko taaksenne, kaikaa sotahuuto. Rohkaisevan komennon perimmäinen tarkoitus on pitää salassa se tosiasia, että hyökkäävä sotajoukko koostuu vain yhdestä rivistä sotilaita. Turkkilaisilla on aseenaan valtavat tykit. Kokematon Medardo ei tiedä, että tykkejä voi lähestyä vain takaa tai sivusta. Onnettomuus kohtaa miestä ja raskas tykinkuula halkaisee hänet keskeltä kahtia. Resurssipulaa paikatakseen lääkintämiehet onneksi keräävät taistelun laannuttua vähänkin taistelukelpoisilta näyttävät sotilaat tai heidän osasensa. Medardo selviää elossa, mutta hän ei ole enää sama kuin ennen: jäljellä varakreivistä on vain yksi käsi, yksi jalka, yksi silmä, yksi poski, siis puolet. 

Puolikkaana elämisessä on etuja ja haittoja. Sairaskyydin kuljettajille riittää puolet maksusta. Kun seudulta alkaa löytyä puoliksi silvottuja kyyhkysiä, perhosia ja hedelmiä, käy totuus ilmi: kreivistä on jäljellä vain hänen paha puolikkaansa. Hän ei tunne armoa, vaan tuomitsee kymmeniä miehiä hirtettäväksi ja aiheuttaa vakavaa kiusaa ympäri maita. Itse hän tuntee vasta nyt näkevänsä kaiken selvästi ja haluaa muidenkin kokevan saman kohtalon. 

Kreivin omituisesti ailahteleva käytös kummastuttaa ihmisiä. Välillä hän tuntuu julmalta, välillä taas lempeältä. Pian asia selviää: kreivin hyväkin puolisko on pelastunut sodasta turkkilaisten käsissä ja on nyt palannut kotiseudulleen. Tämä vasemmanpuoleinen kreivi yrittää auttaa kylänväkeä ja tehdä hyviä töitä. Aluksi hänen tavoitteensa näyttävät onnistuvan. Vähitellen avuliaat yritykset alkavat ärsyttää ihmisiä ja he tuntevat kreivinpuolikkaan sekaantuvan liiaksi asioihinsa. Kumpi oikeastaan aiheuttaa enemmän harmia, hyvä vai paha puolikas?

Calvino kirjoittaa hyvin voltairemaista, satiirista satua. Kerronta on kepeää ja vikkelään tahtiin etenevää. Välillä absurdia, välillä tarkkanäköistä ympäristön havainnointia. Juonen suunta ei ole oleellinen, vaan pienet ajatelmat asioiden tilasta. Kai mukana on yhteiskuntakriittistä kommentointiakin, esimerkiksi spitaalisten kohtelusta tai pahan ja hyvän luonteesta ihmisessä ylipäätään. Jonkinlaista vakuuttelua siitä, että kultainen keskitie on se paras vaihtoehto.

Ehkä tämä ei ollut lempparini Calvinolta. Ihan hauska ja varsinkin alussa mielenkiintoinen, mutta jokseenkin päämäärätön ja triviaali. Takakansi peräänkuuluttaa ilkamoivan leikkimielen ja viiltävän ironian saumatonta limittymistä. Kunpa itsekin osaisi tiivistää ajatukset noin vähin sanankääntein. Miellyttävä lukukokemus kaikkiaan, jälkipolville kerrottavaa jäi kuitenkin vähemmissä määrin. Mutta kyllä tätä mieluummin lukee, kuin turpiinsa ottaa.

Mika Waltari - Jumalaa paossa

Jumalaa paossa on Waltarin 17-vuotiaana kirjoittama esikoisteos. Jännittyneenä tartuin opukseen. Kohta näkisin, millaisella tarinalla mies aloitti pitkän uransa. Puoliväliin tullessa aloin sulatella ajatusta, että kyseessä ei kenties olekaan mikään mestariteos. Lopussa eivät enää selittelyt auttaneet: Jumalaa paossa on huono kirja.

Sillä ei tämä mikään kirja ollut. Vaan mainos. Hävytön reklaami, jonka tilaajana toimi Suomen Merimieslähetys. Sanomaa ei oltu verhottu edes hienovaraisesti kertomuksen kätköihin, vaan se iskettiin kömpelösti päin lukijan kasvoja. 

Aarne Tammi, viaton koulupoika, näkee tyttönsä toisen miehen seurassa ja päättää paeta tuskassaan merille. Seuraavat neljä vuotta mies viettää savuisissa kapakoissa tuopin ja kevytkenkäisten naikkosten seurassa. Hän niittää mainetta karskina kapakkatappelijana ajautuen lopulta puukottamaan laivansa kapteenia. Hirveä sieluntuska korventaa Aarnea, mutta Jumala päättää armahtaa miesparkaa. Merimieslähetyksen avustuksella hän kääntyy uskovaiseksi, palaa kotimaahansa, saa tyttönsä ja työpaikan ja ymmärtää, että hyvään elämään ei kuulu riettaus ja irstailu, vaan ahkera työnteko ja Raamatun tutkiminen. Just joo.

Waltari tuskin taiteellista paloaan ilmentäen kynäili tämän kirjan. Vaan teos osoittaa mielestäni, kuinka monipuolinen mies on. Häneltä tilattiin mainoslehtinen Jumalasta ja sen hän teki. Mitäs vikaa mittatilauskirjailijoissa on? Paha maku tästä kuitenkin jäi. Viheliäistä propagandaa…

Mika Waltari - Kuka murhasi rouva Skrofin?

Kaasunhaju leviää rappukäytävässä, liedelle on läikähtänyt velliä, avaimenreikä on tukittu pumpulilla vedon estämiseksi ja rouva Skrof on kuollut. Paikalle hälytetään komisario Palmu ja hänen reipas apurinsa. Tapaturmainen onnettomuus, siltä se vaikuttaa. Mutta Palmun hoksottimia ei noin vain huijatakaan. Kyseessä on murha!

Ikivihreä dekkariklassikko, näin takakansi julistaa. Yhdyn tähän ainakin siinä mielessä, että teos on hyvin uskollinen klassiselle dekkariperinteelle. Palmu on tukevoitunut ja kokenut etsivä, joka kätkee älynsä pölmeän käytöksensä taakse. Apuri taas on nuori, innokas ja vilkas mielikuvitukseltaan, onhan tämä hänen ensimmäinen murhajuttunsa. Epäiltyjen joukko on monipuolinen, usealla näyttäisi löytyvän motiivi surmatekoon ja alibien laatukin on monella niin ja näin. 

Sitten tutkitaan ja hutkitaan. Toimintakohtaukset ovat jo takana päin, sankarimme saavat keskittyä yksinomaan aivotyöskentelyyn. Murhaaja pidetään salassa tottakai aivan viimeisille sivuille asti. Ratkaisu löytyy vasta muutaman väärän johtopäätöksen ja epäilyksen jälkeen. Paljastettakoon, että loppu on ehkä osittain pettymys. Ei nyt varsinaisesti ennalta arvattava, mutta liian tavallinen muun muassa motiiveiltaan. 

Yleisfiilikseltään salapoliisiromaani on kepeä ja valoisa. Kertoja ottaa välillä kontaktia lukijaan ja heittelee tälle pieniä vihjeitä tulevasta. Tällainen hassutteleva ja hieman värittynyt kerronta on eräs syy, miksi arvostan Waltarin niin korkealle. Miljöö on myös miellyttävä, 30-luvun Helsinki tutulta kuulostavine kadunnimineen (todettakoon kuitenkin, että asun noin puolen Suomen päässä pääkapungista). Talonmies lakaisee pihaa, herrakerhon juomalasku on pöyristyttävä, poliiseilla on autonkuljettajat…kerrassaan leppoisaa elämää kaukana historiassa.

Kirja oli minulle comeback. Comeback Waltarin pariin, comeback perinteisen salapoliisiromaanin pariin. Nopeasti sen luin ja nopeasti siihen tykästyin. Ja tietysti opin, kuka onkaan tuo komissaari Palmu, jonka nimi silloin tällöin vilahtelee suomalaisen populaarikulttuurin kentällä. Oikeastaan nyt heräsi himo lukea lisää kotimaista kirjallisuutta, ja nimenomaan tällaista vähän vanhempaa materiaalia. Jokin siinä vaan kolahtaa.

Dan Brown - The Lost Symbol

Dan Brown ja minä elämme viha-rakkaussuhteessa. Rakkaus roihahti lukiessani ensimmäistä Browniani, Digital Fortressia. Olin silloin nuorempi, lukijana kokemattomampi ja äärimmäisen kiinnostunut matematiikasta ja pulmanratkaisusta. Kryptinen koodinmurtamistrilleri osui silloin aivan napakymppiin. Da Vinci-koodista nautin myös suuresti: upea teema ja kirjailijan käsittämätön kyky luoda tunne siitä, että jotakin uskomatonta on tapahtumaisillaan nostivat teoksen lemppareihini. Kolmannen ja neljännen Brownini aikoihin alkoi salaperäisyyden verho rakoilla pahasti. Huomio kiinnittyi mysteerien sijaan nyt myös kertomistapaan, jonka aloin ymmärtää olevan pahasti kangertelevaa ja huonolla tavalla elokuvamaista. Lisäksi silmäni avautuivat sille, että samaa tarinaahan mies kirjoittaa teoksesta toiseen, ainoastaan tapahtumapaikkoja ja teemoja varioiden. Lost Symbolin kohdalla tuntui jo, että viitsiiköhän kirjaan edes tarttua, mutta pakkohan se on tarkastaa, millaisen palapelin mies tällä kertaa lukijalle tarjoaa.

Siispä hyppäsin Langdonin ja kumppaneiden matkaan ja löysin itseni tällä kertaa Washington DC:stä. Sisäinen maantieteilijäni ei innostunut ympäristöstä. Mitä erikoista tylsällä ja kliinisellä Washingtonilla olisi tarjota historiaa rönsyävien Rooman ja Pariisin jälkeen? Olihan siellä jos jonkilaista kapitolia ja monumenttia, mutta silti jonkinlainen tasapaksuus näkyi läpi kaikkien niiden superlatiivien alta, joilla paikkoja kuvailtiin. Teemaksi paljastui vapaamuurarit ja heidän mytologiansa: porukka, josta minulla ei ole oikeastaan mitään käsitystä. Tarina sittemmin kietoutui tuttuun ja turvalliseen uskonnon ja tieteen kohtaamiseen. Ihan mielenkiintoista settiä tästä aiheesta kyllä ammennettiin. Jopa osittain melko syvällistä, tosin väistämättä heräsi ajatus, että tämä syvällisyyden tuntu on todennäköisesti vain Brownin luoma illuusio.

Sillä illusionisti mies totisesti on. Hän osaa vakuuttaa lukijan siitä, että maailma on täynnä hänen juonikuviohinsa vihjaavia symboleita ja että kuuluisat tiedemiehet kautta aikojen ovat tehneet tiedettä vain siksi, että heidän ajatuksensa voidaan tulkita tukemaan kirjan tapahtumia. Eniten mainintoja taisivat näin näppituntumalta saada Benjamin Franklin ja Isaac Newton. Tieteeltä lainaamisen lisäksi jo mainitsemani jännityksen luominen oli kyllä laatutyötä. Kirja eteni kuin salkkarit, jokainen luku jäi jännittävään kohtaan. Kohta paljastuu jokin aivan uskomaton juttu. Mahdoton onkin mahdollista, uskokaa tai älkää. Jokin ihmiskuntaa vavisuttava aiemmin suureksi salaisuudeksi ja käsittämättömän monimutkaiseksi kuvailtu ilmiö onkin kaiken aikaa ollut silmienne edessä ja kohta te saatte kuulla, mistä on kyse! 

Lukijana sitä tietenkin ihmettelee, millainen selitys voikaan olla tulossa, miten tämän voin selittää järjellä. Useimmiten Brown keplottelee itsensä pinteestä takertumalla sanojen merkityksiin ja sitä kautta kääntämällä näkökulman päälaelleen. Välillä yllätykset selittyvät huipputeknologialla tai paljastuvat jonkin maailmanlaajuisen järjestön harhautuksiksi. Silloin tällöin on kyse vain päähenkilöidemme ylireagoinnista. Mutta mielestäni tämä kerronta toimii. Vastauksen todellakin haluaa kuulla. Ultimaattisen addiktoivaa!

Nämä asiat siis toimivat. Mikäs sitten toimii huonommin? Henkilöhahmot ovat etäisiä ja persoonattomia. Langdon erityisesti: ”Nyt päättelen pettämättömällä logiikallani kaaokselta vaikuttavan symbolisen arvoituksen, jossa hyödynnän eudeettista muistiani poimien sieltä Raamatun jakeita, filosofien oppeja  ja kuuluisten taideteosten salattuja merkityksiä. Näillä tiedoilla luon ratkaisun pulmaan, mutta viime hetkellä poimin sivuosan esittäjän lauseesta yksittäisen sanan, tulkitsen sen uudessa kontekstissa ja käännän koko laatimani vastauksen ylösalaisin paljastaen ongelman ratkaisun, joka onkin vain uusi arvoitus. Samanaikaisesti valitan, kuinka skeptistisen luonteeni vuoksi en voi uskoa ilmiön olevan totta”. 

Ja tuskin kannattaa edes mainita pahista. Mikähän fetissi Brownilla on näihin kaljupäisiin, läpikotaisin tatuoituihin hormonilla pumpattuihin monstereihin. Jälleen kerran kyseessä on tällainen breivikmäinen tunteeton tappokone, jolla äly leikkaa salamannopeasti ja itsetunto on koko mitta-asteikon yläpuolella. No lopussa sentään koetaan perinteinen isä-poika-jälleennäkeminen Star Warsin tyyliin, mikä tuli kyllä itselleni yllättävän puskista vihjeistä huolimatta. Saatiin edes hitunen inhimillisyyttä kaverin toimintaan.

Koko ajan on muuten kiire: jossain tikittää aikapommi tai joku nuori seksikäs tutkijamimmi on vuotamassa kuiviin. Palatakseni vielä yllätyksiin, on pakko antaa tunnustusta kohtaukselle Langdonin kuolemasta. Olin jo täysin vakuuttunut siitä, että nyt ei auta muu kuin jokin uskonnollinen selitys, mutta niin vain mies kampeaa itsensä elävien kirjoihin tavalla, jonka kuvittelisin tyydyttävän paatuneimmankin realismin ystävän. 

Kun kirjan ilkimys on saatu pois päiviltä, on aika rauhoittua ja selvitellä, mistä tässä kaikessa olikaan loppujen lopuksi kyse. Tämä vaihe kirjoissa on ehdottomasti sitä parasta aikaa. Viimeisetkin kivet kääntyilevät lopulta. Kehaistakoon muuten mieleeni juolahtanutta Harry Potter nelosen loppuhyrinävaihetta. Sitä oli kyllä hieno fiilis aikanaan lukea, kun kaikki käsittämättömältä tuntunut avautui pikkuhiljaa. The Lost Symbolissa tälle vaiheelle on varattu kymmenittäin sivutilaa. Salaisuuksien alta paljastuu aina vain laajempia kuvioita, jotka tuntuvat (HUOM, siis ainakin tuntuvat, kriittinen tarkastelu saattaisi paljastaa aukot) solmituvan aukottomasti yhteen laajaan verkostoon, joka käsittää mm. Jumalan olemuksen paljastuksen, vapaamuurareiden opit, Washingtonin arkkitehtuurin, tieteen saavutukset ja ihmisen roolin maailmankaikkeudessa. Hyvä loppu siis.

Kyllä mää siis tykkäsin. Vaikka olihan siellä kaikenmaailman ärsyttävää ja itseään toistavaa jauhantaa pyramideista, porraskäytävistä, George Washingtonista, CIA:sta, symboleista ja ahtaan paikan kammosta. Mutta onhan tämä mainiota viihdettä. Pelonsekaisella innolla odottelen seuraava Brownia, mitähän elämänalaa mies seuraavaksi lähtee kirjoittamaan uusiksi, evoluutiota, fasismia vai kenties aikamatkustusta (tarinan konna voisi vaikka ajassaliikkumiskykynsä ansiosta osoittautua dinosaurusten tappajaksi, Jeesukseksi ja Langdonin isäksi, hän olisi myös tutustunut vahingossa nuoreen itseensä, rakastunut tähän ja todettuaan, ettei koskaan voisi elää samassa ajassa tämän kanssa, haluaisi kostaa itse ajalle ja yrittäisi pysäyttää kellojen käynnin koko maailmankaikkeudessa). Entä missä kaupungissa silloin seikkaillaan, Lontoossa, Jerusalemissa, Helsingissä?

Jos joku miettii, katsoako leffaversioita Brownin dekkareista, voin kertoa vinkin. Ei kannata, ne on ihan paskoja.

George R.R. Martin – A Storm of Swords 1: Steel and Snow

Tulinen taisto piikikkäästä valtaistuimesta on tauonnut ainakin hetkeksi. Nyt selvitellään, mitä kullekin jäi käteen. Stannis näyttää murskatulta, tosin toivon kipinä kytee yhä Dragonstonella. Lannisterit vahvistelevat valtaansa naimakaupoin: papin siunaus tiukentaa heidän kuristusotettaansa niin Highgardenista kuin Winterfellistäkin. Robbin voittoputki taisteluissa saa myös jatkoa, mutta siviilissä kaikki menee päin seinää. Joko olisi pian aika poltella rauhanpiippua?

Riverrunin ja pääkaupungin välillä tapahtuu paljon. Arya pakenee kumppaneineen kohti länttä, kun taas Briennellä ja Jaimella on vastakkainen suunta. Seutua haravoi myös kaksi kilpailevaa joukkiota, Vargo Hoatin ilkeämieliset jäsentenlyhentelijät ja Beric Dondarrionin johtamat kuolleen kuninkaan uskolliset miehet. Dondarrionin porukka on Stannisin tavoin hurahtanut uuteen uskontoon, ja mikäpä siinä, kun kerran uusi jumala pelastaa miehen kerta toisensa jälkeen kuolleista. Jaimelle kohtalo varaa ikäviä tapahtumia ja valkoviitta saakin varautua katselemaan elämää tulevaisuudessa uudesta vinkkelistä.

Valon palvojat saavat kenties pian vastinetta rukouksilleen. Nimittäin Daenerys lohikäärmeineen on laittanut hommat rullaamaan ja oleskelee alueilla, jotka jopa mahtuvat kartalle. Neito myös juonii itselleen armeijallisen sotaa varten kasvatettuja tappokoneita. Saapa nähdä kenen puolelle sitä oikein asettuu, kun tämä sakki nähdään viimein Westerosissa. 

Valtaistuinpeli on tiukkaa ja veristä. Melisandre kuitenkin näkee isojen poikien ritarileikkejä pidemmälle ja tietää, että todellinen vihollinen on pohjoisessa. Valitettavasti etelän vetelät eivät ymmärrä parastaan ja Muuri on miespulassaan heiveröisempi kuin koskaan. Sieltä ne sinisilmät tulee! Miekat eivät paljoa lämmitä näiden veijareiden kanssa, mutta tuli ja lohikäärmelasi sentään tepsivät. Kun matkan varrella tipahdelleet vihjeet summailee yhteen, uskaltaisin esittää varovaisen ennustuksen: talvi ja lohikäärmeet tulevat vielä ottamaan yhteen. Se, kenen puolella esimerkiksi Starkit silloin seisovat, onkin jo huomattavasti monimutkaisempaa. 

Jon sen sijaan seisoo yhä pakkasessa. Ei kuitenkaan enää yksin, vaan rinnallaan Ygritte, räiskyvä villikko. Nokka pojalla on kuitenkin kohti etelää, mikä aiheuttaa ongelmia tunnetasolla. Kenenkäs miehiä tässä nyt oikein lopulta ollaan? Valoja on vannottu joka suuntaan, joku niistä on kai pakko pettää. Jonilla noin muuten kyllä rullailee ihan mallikkaasti: susi on tallessa, jäseniä ei puutu, petikaveri löytyy eikä pojalla ole stressattavanaan puolta valtakuntaa.

Rakkausrintamalla tosiaan tapahtuu muillakin kuin Jonilla. Robb on nainut salaa nuoren Jeynen, mikä tosin maksoi hänelle puoli armeijaansa. Onni pariskunnalla kukoistaa, tosin on vielä epäselvää, millaisia jauhoja tytön pussukoista loppupeleissä löytyy. Ylhäisin petikumppani löytyy tietty Sansalta, mutta tämä avioliitto ei syystä tai toisesta nirppanokkaa miellytä. Naiset, niin pinnallisia! Arya ja Bran jatkavat sinkkuelämäänsä, mikä on ihan ymmärrettävää kymmenkesäisille. Eipä sillä, että nuoruus kovin monelle näyttäisi este olevan, pikemminkin houkute.

No mitäs se Bran sitten. Hänen seurueensa on ottanut omakseen magiikkaa hipovan ”puhutaan susille, nähdään enneunia, etsitään metsän väkeä, hippeillään muuten vaan”-elämäntavan. Heidän seikkailunsa ovat ainakin tässä kirjassa vähemmän vaaraa täynnä kuin monen muun. Lähinnä siis rauhallista nuotiolla istuskelua. 

Hovijuonimista olisi saanut olla vieläkin enemmän, mutta ymmärtäähän sen, kun käsissä on tuhat juonikuviota yhtä aikaa, ei aika vain riitä enää kaikkialle. Tykkäsin siitä, että kirjassa muisteltiin paljon 14 vuoden takaisia tapahtumia ja muutenkin tarinoitiin välillä salaperäisesti, välillä huumoria tavoitellen. Paljon oli myös kikkelijuttuja ja väkivaltaa, oikea meininki! Aryan tappolista on kyllä vähän arveluttava, mahtaakohan moisen ylläpitäminen olla tytön henkisen kasvun kannalta optimaalisinta. 

Catelynin mökötys alkaa jo tuskastuttamaan. Olisi jo korkea aika siirtää sureminen syrjään, olenhan minäkin jo vihdoin hyväksynyt Nedin poismenon. Myös Davosin edesottamukset puuduttavat. Mies on ihan symppis, mutta jotenkin Dragonstonen kolkkous imee energian luvuista, joissa tapahtumia hänen silmillään katsellaan. Kolmas ärrimurri kohdistuu itäisiin maihin. Dani ja lohikäärmeet ovat ihan jees, mutta väki, joka hänen ympärillään kuhisee, on hemmetin rasittavaa jengiä. Heidän eksoottiset nimensä eivät jää mieleen, he eivät tee oikeastaan mitään ja he vaihtuvat vähän väliä. Palatkaa jo pian kotiin!

Tässä vaiheessa sarjaa voisi miettiä hieman lukemaansa kokonaisuutena. Ykköskirjan alussa muistan miettineeni, miten rauhaisalta vaikuttanut kuningaskunta voisi koskaan ajautua sotaan. Nyt taas tuntuu, että verta ja miekankalsketta on joka puolella, eikä rauha tule kysymykseenkään. Koko ajan paljastuu uusia ristiriitoja, vanhoja kaunoja kaivetaan esiin ja maailmankartta avautuu pikkuhiljaa paljasten sieltä kokonaisia armeijoita, missä on kuvitellut kasvavan vain tiheää ruohikkoa. Halu nähdä vielä tuntemattomia kaupunkeja on myös kova. Millainen onkaan Casterly Rockin vauraus tai Oldtownin pilviä hipova torni? Ja kuka sankareistamme tulee nämä ihmeet kokemaan? 

Eräs lukemaan innostava halu on nähdä Starkien perhe taas yhdessä. Niin monta sivua he ovat erillään matkaa taittaneet, niin monta taistelua taistelleet, niin monta sipulikeittoa kiireessä nauttineet. Välillä he ovat sivunneet toisiaan tai kuulleet uutisia sukulaisistaan. Mutta vielä yhtään sydäntälämmittävää kohtaamista ei ole nähty (poislukien Robbin ja Catelynin). Milloin tämä odotus palkitaan? Ja jos perheenjäsenten kokoontuminen jätetään vasta myöhempiin kirjoihin, eikö edes eläinten kohdalla voitais tehdä poikkeusta? Voi pojat, kun Arya törmäisi sattumalta (tai tietenkin ollessaan pulassa vailla poispääsyä) kadonneeseen suteensa, sitä jälleennäkemisen riemua!

Paksuja kirjoja nuo kyllä ovat, ikä ja terveys tässä menee. Mutta loppuun tämä matka on nyt käytävä, ei tässä valittelu auta. Lukemisiin!

Sofi Oksanen - Puhdistus

Vapaan Viron puolesta. Sofi Oksanen on pelottava gootti, mutta minkäs sille voi. Puhdistus ei onneksi kertonut vampyyreistä ja sadomasokismista, vaan kahdesta virolaisnaisesta, joiden elämä on tiettyjen historiallisten seikkojen vuoksi muodostunut tavallista vaikeammaksi. Tavallisissa olosuhteissa en ehkä olisi lukenut tätä, mitä oikeastaan siis en edes tehnytkään: nimittäin kuuntelin sen äänikirjana.

Kuuntelin lenkillä, kuuntelin bussissa, kuuntelin vessanpönttöä kuuratessa. Lukijattaren ääni oli ihan kiva ja eläytyminen uskottavaa. Sisäinen perfektionistini tosin välillä ahdistui, kun en voinut tarkistaa aikaisempia yksityiskohtia. Äänikirjojen kanssa olin siis ennen Puhdistusta neitsyt. Kyllä minä joskus yritin Havukka-ahon ajattelijaa korvien kautta nauttia, mutta ei siitä mitään tullut…tempo tuntui niin hengästyttävän hitaalta. Nyt kävi siis paremmin. 

Kirjan alkupuolella olin hieman hämilläni: kuinkas se Viron historia oikein menikään? Kyllähän sekin tuli selväksi tarinan edetessä. Pääpaino Puhdistuksessa ei ollut kuitenkaan historiallisella dokumentoinnilla, vaan kerronta keskittyi enimmäkseen kuvaamaan virolaisneitojen ajatuksia ja edesottamuksia. Yleisilme teoksessa oli aika harmahtava, paikat olivat vähän rempallaan, eikä ajatuksia kannattanut kovin julkisesti ruveta huutelemaan. Salaisia komeroita, revenneitä sukkahousuja ja valmiiksi pakattuja matkalaukkuja: sellainen oli kylmän sodan aikainen Viro.

Minä, joka yleensä nostan juonen kaiken muun edelle, onnistuin kerrankin nauttimaan vain puhtaasta tunnelmasta. Aliide oli sympaattinen melankolisuudessaan ja niin oli myös Zara haavoittuvaisena kotiinpalaajana. Hans jäi sen sijaan etäisemmäksi. Martinin punasävytteistä päristelyä seurasi sivusta mielellään Aliidea samalla säälien. Ja tätä kaikkea siis saatiin yhtä aikaa useassa eri ajassa ja maailman menossa.

Ajatukseni ovat karkailleet taas vaihteeksi. Oi miksi en päivittänyt blogiani heti kun kirjan luin, nyt on jo liian myöhäistä. Vaikka päivityksiä ei ole viime aikoina paljoa tippunut, ei se silti johdu siitä, että puna-armeija minut vaientanut olisi. Välillä sitä pitää suoda aikaa myös muille velvollisuuksilleni, joista opiskelu ei suinkaan ole ollut näinä päivinä vähäisin.

Elossa siis ollaan, toivokaamme lukurikkaampia viikkoja tästedes. Teaserinä heitettäköön, että tällä hetkellä yöpöydältä (oikeasti lattialta ympäri kämppää) löytyy mm. susien ja leijonien välienselvittelyä (George R.R. Martin), roomalaisnuorukaisen itsensäetsiskelyä (Mika Waltari), symbolien tulkintaa (Dan Brown) ja ”me emme ole virtahepoja”-otuksien seikkailuja (Tove Jansson).

Loppuun vielä nuorisoa lukemaan patistava sitaatti Mark Twainilta: ”Niillä, jotka eivät lue, ei ole minkäänlaista etulyöntiasemaa verrattuna niihin jotka eivät osaa lukea.”