Mika Waltari - Tähdet kertovat, komisario Palmu!

Luin ties kuinka monennetta Agatha Christietä putkeen, kunnes kyllästyin totaalisesti niiden teknisyyteen ja tiettyyn koleuteen. Heitin puolivälissä olevan dekkarin menemään, virtuaalisesti toki, ja etsin käsiini viimeisen lukemattoman komisario Palmuni. Tämä oli hyvä ratkaisu.

Vaikka Palmun ja Poirotin välillä kieltämättä on samankaltaisuuksia, on Waltarin kerrontatapa aivan erityyppistä kuin Christiellä. Kirjan kertoja, jonka nimi pakenee mielestäni, on riemastuttavan sokea omalle toiminnalleen ja muistaa painottaa omaa osaansa mysteerin ratkaisussa, vaikka tosiasiassa miekkonen johtaa poliisioperaatiota niin päin prinkkalaa kuin sen voi vain tehdä. Murhaajan telkeämistä lukkojen taa jännittävämpänä mies tuntuu pitävän sitä, pääsekö poliisikuoro pitkään suunnitellulle Kööpenhaminan matkalleen.

Murhan kohteeksi on joutunut vanha kaukoputkella tiirailua harjoittava herra Nordberg. Silminnäkijöistä ei ole ylitarjontaa ja kun poliisilaitoskin saa kuulla murhasta vasta iltalehden kannesta, ovat kaikki johtolangat rikospaikalla jo tallottu moneen kertaan. Poliisijohdon painostuksen alla Palmu kumppaneineen lähtee setvimään vyyhteä, johon sekoittuvat nahkatakit, piukkapöksyt, veljentyttäret ja lottovoittajat. Kyseessä on koko maan turvallisuus - tai näin ainakin lehdet kirjoittavat.

Itse mysteeri ei ole mitään salapoliisihistorian monimutkaisempia juttuja, mutta Waltarille annan tämän anteeksi. Itse ainakin nautiskelin vain kertojan epävarmuudesta, rennosta jutustelusta, Helsingin maisemista ja muutaman vuosikymmenen takaisen Suomen kuvauksesta. Pääkaupunkiseutu on itselleni tullut tutuksi vasta hiljattain ja tuo oman mausteensa, kun tietää paikat, joista puhutaan. Waltari mehusteleekin miljöökuvauksissaan ja mainitsee tarkkaan katujen nimet ja kulmat, joilla liikutaan. Ehkä paljasjalkaiselle helsinkiläiselle on itsestään selvää, missä on Kaivopuisto tai Katajanokka, mutta ainakin itselleni nuo olivat vielä jokunen aika sitten vain paikannimiä, joihin toisinaan mediassa törmää.

Noista nahkatakkiviittauksista en ole ihan perillä. Kuvittelisin, että kyseessä on jokin maatamme aikanaan ravistellut vitsaus, eikä mitään ihan Waltarin hatustaan heittelemiä juttuja. Voin olla tässä väärässäkin. Nuoriso on kai aina ollut pilalla. Pitäisi olla jokin indeksi, jolla seurata nuorison mädäntyneisyysastetta vuosikymmenestä toiseen. Tällaisen mittarin avulla saataisiin objektiivista dataa siitä, oliko ennen kaikki paremmin ja voitaisiin lopettaa menneiden aikojen takaisinkaipailu, jos moiselle ei ole aineiston tukemia perusteita.

Waltaria en ole pitkään aikaan lukenutkaan ja on jotenkin kodikasta palata miehen teosten pariin pitkän tauon jälkeen. Olen välillä aloitellut aina uudestaan Turmsia, mutta jotenkin en pääse sen kanssa alkua pidemmälle. Ehkä vielä jokin kaunis päivä saan senkin teoksen itseeni imaistua.

Agatha Christie - Lentävä kuolema

Lentävän kuoleman murha tapahtuu yläilmoissa jossain Ranskan ja Englannin välillä. Hercule Poirot sattuu kärsimään matkapahoinvoinnista, joten on ymmärrettävää, että hän ei ehdi ympäristöään juurikaan havainnoimaan, mutta mikä selittää sen, että yksi matkustajista, koronkiskuri rouva Giselle, heittää henkensä kesken lennon ilman, että kukaan hänen kanssamatkustajistaan huomaa mitään.

Kuolinsyy on myrkytys. Oliko se ampiaisenpisto vai myrkkynuoli? Puhallusputkia, imukkeita, huiluja ja muita välineitä, jotka soveltuvat myrkkynuolen ampumiseen löytyy lähes kaikilta matkaajilta. Kuka kävi wc:ssä, kuka koneen peräosassa? Kukaan ei tietenkään tunne uhria ennestään tai niin he ainakin väittävät.

Tässä tapauksessa kiehtoo junan tai jokilaivan tavoin tilan ahtaus. Kirjassa on mukana istuinkarttakin, jota on mukava tutkia ja pohdiskella ja arvailla, kenellä ei ole puhtaat jauhot pussissa. Toinen hauska elementti on yksityiskohtainen luettelo tavaroista, jotka käsimatkatavaroista löytyvät. Christie selkeästi näyttää, että tässä ovat olosuhteet ja tässä välineet, tietoa ei pimitetä.

Epäiltyjä ovat mm. kaksi arkeologia, lääkäri, hammaslääkäri, kampaaja, pari seurapiirineitiä, rikoskirjailija, bisnesmies ja koneen henkilökuntaa. Tuttuun tapaan pääsemme tutustumaan tähän värikkääseen porukkaan paremmin ja opimme heistä yhtä jos toista. Jotenkin jäi vähän kuva, että suurin osa epäillyistä on aika ankeita tyyppejä. Ainakaan hahmoihin samaistuminen ei ole helppoa. Nyt kun asiaa ajattelen, niin näin taitaa kyllä olla useimpien Christien kirjojen kanssa.

Lentävä kuolema on ihan mukiinmenevää Christietä. Vielä olisi yksi rouvan kirja kesken, sen jälkeen taidan taas vaihtaa tyylilajia. Aikansa kutakin.

Agatha Christie - Roger Ackroydin murha

Minulle suositeltiin Ilkka Remestä, valitsin Agatha Christien. Christietä lukiessa tietää, mitä on luvassa, vai pitäisikö nimenomaan sanoa, että ei tiedä - ainakaan murhaajan nimeä. 

Tykkään Christien jo sadanvuoden takaisesta Englannin maaseudun ja kylien kuvauksesta, kohteliaista herrasmiehistä, seurapiirikaunottarista, silkkisistä nenäliinoista ja sikarirasioista. Kirja kirjalta silmiin pistävät tosin selvemmin ajankuvan kasuaali rasismi ja sovinismi, yläluokkaisuus ja robottimaisen tekninen kikkailu juonenkäänteillä. Maailma muuttuu, mutta kyllä minä silti mieluummin Christietä luen kuin katselen kaiken maailman väkivaltaisen harmaita Sorjosia ja Vareksia.

Hercule Poirot sattuu jälleen kerran olemaan pelipaikoilla, kun lähistöllä tapahtuu hirvittävä surmatyö. Epäiltyjen lukuisa, mutta niin mukavan täsmällisesti rajattu joukko, joutuu belgialaisetsivän suurennuslasin alle. Kaikilla on tietysti omat salaisuutensa ja jokainen on syystä tai toisesta ollut murhailtana uhrin kanssa tekemisissä. Vain vaatimaton ja nöyrä, joskin sangen ansioitunut ja mainettakin niittänyt Hercule Poirot voi aivosolujensa avulla selvittää rikoksen.

Roger Ackroydin murha on ilmeisesti Christien suosituimpia teoksia ja ällistyttävyydessään ratkaisu on periaatteessa samaa luokkaa kirjojen Idän pikajuna ja Eikä yksikään pelastunut kanssa. En silti itse nostaisi kirjaa edellämainittujen mestariteosten kastiin. Vaikka nautinkin kirjasta, enkä tietty ollut lähelläkään selvittää ratkaisua, en aivan kakomatta pysty sulattamaan lopun käänteitä. Ehkä joskus nuorempana olisin kyseenalaistanut koko todellisuuden rakenteen, mutta nyt en vain jotenkin viitsinyt innostua silmät kirkkaina ja täysin varauksetta antaa Christien lyödä itseäni puulla päähän.

Tuntuu turhalta avalta yksityskohtia tarkemmin, ja se olisikin hieman hankalaa, sillä nyt taas muutaman Christien putkeen nautiskelleena alkavat johtolangat, murha-aseet, hovimestarit, perijättäret ja vävypojat autuaasti sotkeutua toisiinsa. On kai niin, että ei ole kuitenkaan loppujen lopuksi oleellista, kuka oli missäkin minäkin kellonlyömänä ja kenen sormenjäljet löytyivät rikospaikalta. Näiden kirjojen suola on ällistellä Poirotin ajatuksenjuoksua ja huvittaa itseään seurailemalla Christien vääriä johtolankoja tietäen, että mikään ei ole sitä, miltä näyttää.

Pitäisi ehkä lukea välillä sitä Remestä, jotta näkisi millaista nykyaikainen rikoskirjallisuus on. Veikkaan, ettei se ole lähellekään niin ankeata ja tylsää, kuin kuvittelen. Ehkä joku päivä, kunhan Poirotit loppuvat.

Tove Jansson - Muumipapan urotyöt

Futuristinen äänikirjateknologia on kiihdyttänyt kuuntelutahtini sen verran hurjaksi (suhteessa siis toki normaaliin kirjallisuuden nautintatahtiini), että tuntuu jo melkein ajanhukalta kirjoitella kaikista omaa arviotaan. Tällä hetkellä arvioitavia kirjoja onkin ihan jonoksi asti. Yritän raapustella joitakin merkintöjä, lähinnä siksi, että olen huomannut, kuinka mukava on jälkeenpäin lueskella omia juttujaan. Päiväkirjaihmisiä en ole koskaan ollut, mutta taitaa olla niin, että blogikirjoittelu jossain määrin ajaa samaa asiaa itselleni.

Inspiraation muumeihin sain tottakai piakkoin tulevasta muumianimaatiosta. En tiedä jaksanko tai haluanko edes kyseistä sarjaa katsoa lapsuudenmuistojen murskaamisen pelossa. Lienee kuitenkin turvallista tarttua taas muumikirjoihin, koska eivät nekään minulle läpikotaisin tuttuja ole, olen enemmän ysärin animemuumien kasvatti.

Muumipapan urotyöt onkin tv:stä tarinana tuttu ja oli hauska bongailla tuttuja fraaseja ja tapahtumia, kuin myös ihmetellä minulle uusia tarinanpätkiä ja seikkailuja, joihin Muumipappa on myrskyisen elämänsä varrella heittäytynyt tai heitetty. Kirjamuodossa tarina on telkkariversiota aavistuksen rönsyilevämpi ja yksityiskohtaisempi. Tavallaan sitä jälleen kerran aavistelee, että oma käsitys muumeista on "väärä" ja Janssonin hahmot ovat japanimuumeja syvempiä ja oudompia. On kuitenkin tässä vaiheessa elämää tuskaisen hankalaa muuttaa syvään juurtuneita kuvia muumien maailmasta, enkä näe oikein syytä kääntää väkisin takkiaan ja pakottaa kirjoja animaation edelle omassa tykkäyshierarkiassa.

Muumipappa tuntuu tässä teoksessa jokseenkin levottomalta ja etsii hyväksyntää ympäriltään. Fredrikson on hyvin vahvasti kiinni insinööriajatuksissaan ja erityisesti äänikirjan lukijan tulkintana miekkosesta tulee erilaiset vibat, jotka häneen mielessäni olen yhdistänyt. Lukija muutenkin tulkitsee Janssonin teosta aika antaumuksella ja kaikilla hahmoilla on hyvin erikoinen ja persoonallinen, hetkittäin jopa sangen ärsyttävä puhetyylinsä. Juuri Fredriksonin korviinpistävän tökkivä puhetapa ihmetyttää eniten, mutta annan sen anteeksi ja oikeutan moisen elehtimisen selittämällä itselleni, että kyseessä on ollut yritys alleviivata Janssonin sanomaa erilaisuuden hyväksymisestä ja muusta sen sellaisesta. Paras ääni vikinöiden ja mörinöiden keskellä on ehdottomasti Tahmatassulla, jonka persoonasta tulee omalla tavallaan mieleen Ihaa tai jopa Douglas Adamsin Marvin.

Juksut, Hosulit, Sosulit, Hemulit ja Mymmelit, mutta myös kaikenlaiset pikku siilet, drontit ja muut lehtien alla ja maaliämpäreissä asuvat otukset tuntuvat puuhastelevan omien ihmeellisten touhujensa parissa keräillen nappeja ja näkinkenkiä, etsien seikkaluja ja murehtien ja innostuen mitä omituisempien asioiden vuoksi. Janssonin maailma on satumainen, ennakkoluuloton ja ennalta-arvaamaton. Jostain syystä itselleni erityisesti jäi mieleen Hosulin pyyntö täydentää sähkösanomasta puuttuneet ää:n pisteet, johon Fredrikson antaa luvan, jos Hosuli lupaa tehdä sen varovasti.

Mainiota ja sydäntäkeventävää luettavaa tämäkin Janssonin teos siis on. Seuraava muumikirja on jo kuuntelussa, joskin tällä hetkellä pienellä tauolla. Enköhän minäkin vähintään ensimmäisen jakson vilkuile, kunhan uusi animaatio paukahtaa nettiin. Varmaan eniten haastetta aiheuttaa uusien ääninäyttelijöiden hyväksyminen. Uskon vahvasti, että muumitarinoiden henkeä ei ole uskallettu lähteä dramaattisesti peukaloimaan ja näin on hyvä!

Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta

Kuulin sattumalta, että Kazuo Ishigurosta puhuttiin samassa yhteydessä kirjallisuuden Nobel -palkinnon kanssa. Tutkimatta tarkemmin asiaa, sain jotenkin päähäni, että Pitkän päivän ilta on ihan uunituore nobelin pokannut mestariteos Ishigurolta. Vasta luku-urakkani aloitettua huomasin, että tässä lienee tapahtunut jonkinlainen erehdys osaltani. Pitkän päivän ilta ainakin on jo neljännesvuosisadan takaa ja onpa siitä tehty ilmeisen kuuluisa elokuvakin. Nobel-asian liittyminen Ishiguroon jäi siis mysteeriksi. Kieltäydyn googlaamasta asiaa, sillä nykyään on niin vaikea olla tietämätön ja nautin tästä hämmenyksen tunteesta.

Alku olikin juurikin hämmentävä yllämainittujen seikkojen vuoksi. Kirjan aihe ja tyyli eivät tuntuneet seurailevan aivan viime vuosien trendien aallonharjaa. Aivan kuin tietäisin, onko tällaisia trendejä edes olemassa, enhän juuri lue uutuuskirjoja. Tämä vanhanaikainen, sanoisinko jopa arvokas tyyli tuli kuitenkin nopeasti tutuksi, kun pääsin jyvälle hovimestari Stevensin puhe- ja ajattelutavasta. Stevens kertoo tarinaansa perinpohjaisesti asiat taustoittaen. Toisaalta tyyli on systemaattinen ja mies punnitsee tarkkaan sanansa ja lähestyy kulloistakin aihetta monesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän uppoutuu välillä syvälle juttuihinsa ja on hauska seurata, kuinka hän saa luovittua itsenstä takaisin siihen aiheeseen, mistä oli alunperin puhumassa. Kieli, jota mies käyttää, on hänen arvolleen ehdottoman sopivaa. Vaikea täsmentää, mutta pointtini on se, että koko kirja on aivan mainiota luettavaa jo pelkästään Stevensin riemukkaan kerrontatyylin vuoksi.

Itse aihepiiriltään kirja pyörii Stevensiä koskevien ammatillisten asioiden parissa. Näitä hovimestarin arkea koskevia asioita ovat luonnollisesti pöytähopeoiden kiillotus, virvokkeiden tarjoilu isäntäväelle ja kartanon henkilöstön johtaminen. Uskon kyllä, että ammattiylpeys ja järjestyksen pitäminen oikeastikin miehen elämää tahdittivat ja olivat hänelle tärkeitä. Stevensille tuntuu kuitenkin olevan mahdotonta puhua arkisimmastakaan askareestaan ilman, että tarinaan sekaantuu hänen työtoverinsa, taloudenhoitaja Rouva Kenton.

Pitkän päivän ilta onkin pohjimmiltaan traaginen rakkaustarina. Rakkaustarina täynnä valtavia tunteita, jotka Stevens tukahduttaa niitä koskaan itselleen myöntämättä. Stevens ja rouva Kenton riitelevät, osoittavat myötätuntoa ja lohduttavat toisiaan yhdellä tavalla: ammatillisen asemansa säilyttäen siten, että ulkopuoliselle tarkkailijalle heidän kanssakäymisensä näyttäytyy vain työasioiden hoitona. Kirjan hienous onkin juuri siinä, kuinka ristiriidassa suuret tapahtumat ja Stevensin neutraali tapa kertoa niistä ovat keskenään. Ishiguro luo tällä tavalla hienon tunnelman, jollaiseen harvemmin muistan törmänneeni.

Romanssin lisäksi Stevensin elämässä tapahtuu muutakin. Erityisesti hänen isänsä kuolema on hetki, jolloin todella huomaa lukevansa ainutlaatuista teosta. Stevensin työn mielekkyys joutuu lopulta myös koetukselle, kun selviää, että hänen vuosien ajan kestittämänsä suurmiehet ajavat hänen isäntänsä lopulta vaikeaan paikkaan. Kehyskertomuksena tälle kaikelle toimii lomaviikko Englannin maaseutumaisemissa, jonka omiin kommelluksiin Stevens elämäänsä peilaa.

Pitkän päivän ilta on älyttömän hauska kirja. Se on myös hyvin syvä kirja, johon varmasti pystyisi palaamaan uudelleen. Sillä tuntuu olevan painavaa sanottavaa elämästä ja ihmisestä, enkä uskalla väittää, että kaikkia tasoja edes tavoitin. Täytynee laittaa Ishiguron nimi muistiin!

Anthony Doerr - Kaikki se valo jota emme näe

Olen ennakkoluuloissani kuvitellut sotakirjallisuuden jotenkin pateettisuudessaan masentavan kyllästyttäväksi, kenties siitä syystä en ole perehtynyt genreen ollenkaan. Kaikki se valo jota emme näe saattaa olla kliseinen kuvaus sodasta, mutta ehkä juuri siksi se teki minuun niin suuren vaikutuksen. Näin sotakirjojen ensikertailaisena minulla on ilo sanoa, että jos sotaeepokset ovat aina tällaista tunteiden ja vertauskuvien tykistystä, olen jäänyt paitsi paljosta.

Saamme seurata saksalaisen Wernerin kasvua silmät kirkkaina tuikkivasta pikkupojasta natsiarmeijan sissiradistiksi. Toinen päähenkilömme on ranskalainen lapsena sokeutunut Marie-Loire, joka tempautuu väkisin taistelujen tiimellykseen. Näiden kahden erittäin sympaattisten hahmojen tarina kietoutuu yhteen tavalla, joka on henkeäsalpaavan jännittävä, mykistävän kaunis ja traagisen koskettava.

Doerrin teoksessa on paljon ihailtavaa. Mielestäni hän kuvaa sokean elämää upeasti ja saa Marie-Loiren maailman tuntumaan niin rikkaalta hajuineen, makuineen ja muine toimivine aisteineen. Lukija pelkää, koska tyttö tuntuu niin haavoittuvaiselta ja herkältä keskellä kranaattien räjähdyksiä saksalaisten miehittämässä maassa. Toisaalta Marie-Loire on äärimmäisen vahva ja Jules Vernen, Debussyn, jalokiven kirouksen, näkinkenkien ja viemärinkansien avulla hän pitää kohtalonsa omissa käsissään.

Wernerin tapauksessa saamme seurata, kuinka natsipropaganda,  vähä vähältä kuolettaa sen innostuksen ja idealismin, joka hänessä virtaa. On vähällä, että hän unohtaa itsensä kokonaan. Werner ei ole paha, vaan olosuhteiden luoma uhri. Salakavalasti vanhojen putkiradioiden korjaaminen ja kolmioiden piirtely vie nuorukaisen tielle, joka johtaa lopulta neuvostoarmeijan sotilaiden paikantamiseen ja eliminoimiseen Opelin peräkontista käsin.

Tarina vilisee myös hienoja sivuhenkilöitä. Frederick, johon Werner tutustuu "insinööri"koulutuksessa haluaisi vain tutkia lintuja, mutta kuten hän sanookin: ihmisen elämä ei ole hänen omansa. Wernerin sisko Jutta, jonka Werner hylkää Frau Elenan rakkaudella johtamaan orpokotiin, ja jonka Werneriltä saamat kirjeet ovat vuosi vuodelta persoonattomampia ja lyhyempiä. Marie-Loiren isä David, joka tekee kaikkensa tyttärensä vuoksi: opettaa pistekirjoituksen, rakentaa ensin Pariisin ja sittemmin Saint-Malon pienoismallit ja lohduttaa ja rohkaisee, kun maailma tuntuu Marie-Loirelle liian suurelta. Etienne, vainoharhainen sotainvalidi, mutta toisaalta toivoa radioaalloille lähettävä salaperäinen vastarintaliikkeen avainhahmo. Monia hienoja henkilöitä jää mainitsematta, mutta kaikkia heitä yhdistää palava halua elää, kokea, nähdä, ihmetellä ja rakastaa.

Kaikkien näiden henkilöiden tarinoita nivoo yhteen armeijoiden vyöryminen osaksi arkea, nälkä ja jano, radiotekniikka (joka on myös yksi niistä monista asioista, joihin kirjan otsikko viittaa), Liekkien Meri ja kuusikerroksinen talo Saint-Malon kaupungissa Ranskan rannikolla. Sen verran on minullakin historian tuntemusta, että oli helppo arvata, että kovin onnellisesti tarinoita toisesta maailmansodasta on vaikeaa saada päättymään. Doerr kuljettaa tarinaa kahdessa eri aikatasossa, joten lukija saa jo ensisivuilta lähtien maistiaisia siitä, mihin suuntaan tarina tulee muovautumaan.

Tuntuu banaalilta kirjoittaa näin pintapuolista arvioita näin hienosta ja syvästä teoksesta, koska huomaan, että en osaa oikein pukea ajatuksiani sanoiksi, vaan joka lause tuntuu karskilta yksinkertaistukselta ja jopa väärän tiedon levittämiseltä tavoittamatta taustalla piilevää monimerkityksellisyyden verkostoa. Kaikki se valo jota emme näe on kuitenkin parasta, mitä olen vuosiin lukenut ja esimerkiksi Jalosen Taivaanpallo tuntuu tämän jälkeen jotenkin naiivilta ja lapselliselta. Siksi vertaan Doerria Jaloseen, koska Werner ja Angus ovat kyllä pohjimmiltaan hyvin samantyyppisiä hahmoja, täynnä kysymyksiä ja janoa oppia ja ymmärtää maailmaa. Suosittelen kirjaa sydämeni pohjasta kaikille!

Olli Jalonen - Taivaanpallo

Taivaanpallo on hiljattain Finlandia -palkinnonkin pokannut kertomus tieteestä, uskonnosta ja ylipäätään maailman menosta 1600-luvun lopulla. Tapahtumat sijoittuvat kaukaiselle St. Helenan saarelle, jossa päähenkilömme kuolleen puun Angus kasvaa ja oppii maailmaa uteliaisuutensa, pastori Birchin ja tieteentekijä Edmund Halleyn avustuksella. Taivaanpallo on ylistuslaulu ajattelulle, järkeilylle, tutkimiselle ja oppimiselle, joille tosiaan tuntuu olevan tilausta näinä populismin ja valeuutisten aikoina.

Angus tutkii tähtiä ja komeettoja, saa paperipallot lentämään ja haluaa tietää kaiken. Esteinä hänen valitsemallaan tiellä ovat mm. kirkon yleinen asenne kehitystä vastaan, ilkeät kuvernöörit ja lahkolaiset, vaatimattomat lähtökohdat, köyhyys ja se, että maailma ei oikein ole vielä valmis hänenkaltaisilleen tiedonjanoisille lapsille. Oikeastaan minulla meni aika pitkään tajuta, että kaikki nämä asiat ovat vain sivuseikkoja Jalosen tarinassa, eikä itse itse juonella ole paljoakaan väliä, vaan tarkoitus on vain kuvata tiedon imeytymistä tähän tyhjään astiaan, Angukseen.

Angus on oikein sympaattinen sankari ja hänen puolestaan kelpaa jännittää. Pidinkin kovasti kirjan maailmankuvasta. Miljöö trooppisine paratiisisaarinen, laivamatkoineen ja Lontoon tiedepiireineen on vaikuttava ja kiinnostava. Itse tarina ja ihmiset ovat uskottavia, vaikkakin tuntuu toisaalta siltä, että juonikehitelmät jäävät hieman roikkumaan kaiken muun unohtuessa taustalle taivaalle tähyilemisen tieltä. Uskon, että tämä on kuitenkin vain Jalosen tapa kuvata sitä, että tällaiset maalliset ongelmat, kuten lasten kidnappailu ja alistava siirtomaapolitiikka ovat vähäpätöisiä pikkuseikkoja, joista on turha murehtia, silloin kun aikuiset tekevät tiedettä. Varmaan ihmisen historian mittapuulla asia onkin näin, mutta vähän jäi ihmetyttämään esimerkiksi Halleyn välinpitämättömyys Anguksen perheen kohtaloa kohtaan.

Luulin jo tietäväni kirjan puolivälissä loppuratkaisun: kuinka Angus luulisi Halleyn unohtaneen hänet ja etsisi turhaan Jumalan merkkiä taivaalta romahduksen partaalla, kunnes Halley kiitäisi apuun saarelle komeetan muodossa. Pieni pettymys oli, että näin ei käynyt, vaan kirja lähti hieman eri suuntaan. Lopussa ei nähdä äkillisiä ihmeitä, vaan painotetaan sitä, että mittaaminen ja havainnointi on pitkäjänteistä hommaa.

Kuuntelin kirjan BookBeatin avulla, johon otin parin viikon kokeilun. Olin kyllä tyytyväinen sovellukseen ja kenties tuota tilausta voisi jatkaakin. Ainoa mieltä kaihertava seikka on pieni epäilys kirjavalikoiman laajuudesta, mutta eiköhän tuolta ainakin joksikin aikaa mieleistä kuunneltavaa löydy. Kirjan valitsemisen kanssa tuntui olevan samaa ongelmaa kuin Netflixin kanssa: valikoiman selailu on koukuttavaa ja on vaikea päättää, minkä kirjan sadoista vaihtoehdoista valitsee.

Oikein mainio teos, etenkin jos Anguksen virheettömyys ei ole lukijalle ongelma! Itse ainakin välillä nautin näistä stereotyyppisen hyvistä päähenkilöistä. Ei kaiken aina tarvitse olla moniulotteisen kompleksista, vaan mustavalkoisuus voi olla piristävää ja tuoda kirjaan satumaisuuden tuntua, kuten Taivaanpallon tapauksessa käykin.