George R.R. Martin – A Storm of Swords 1: Steel and Snow

Tulinen taisto piikikkäästä valtaistuimesta on tauonnut ainakin hetkeksi. Nyt selvitellään, mitä kullekin jäi käteen. Stannis näyttää murskatulta, tosin toivon kipinä kytee yhä Dragonstonella. Lannisterit vahvistelevat valtaansa naimakaupoin: papin siunaus tiukentaa heidän kuristusotettaansa niin Highgardenista kuin Winterfellistäkin. Robbin voittoputki taisteluissa saa myös jatkoa, mutta siviilissä kaikki menee päin seinää. Joko olisi pian aika poltella rauhanpiippua?

Riverrunin ja pääkaupungin välillä tapahtuu paljon. Arya pakenee kumppaneineen kohti länttä, kun taas Briennellä ja Jaimella on vastakkainen suunta. Seutua haravoi myös kaksi kilpailevaa joukkiota, Vargo Hoatin ilkeämieliset jäsentenlyhentelijät ja Beric Dondarrionin johtamat kuolleen kuninkaan uskolliset miehet. Dondarrionin porukka on Stannisin tavoin hurahtanut uuteen uskontoon, ja mikäpä siinä, kun kerran uusi jumala pelastaa miehen kerta toisensa jälkeen kuolleista. Jaimelle kohtalo varaa ikäviä tapahtumia ja valkoviitta saakin varautua katselemaan elämää tulevaisuudessa uudesta vinkkelistä.

Valon palvojat saavat kenties pian vastinetta rukouksilleen. Nimittäin Daenerys lohikäärmeineen on laittanut hommat rullaamaan ja oleskelee alueilla, jotka jopa mahtuvat kartalle. Neito myös juonii itselleen armeijallisen sotaa varten kasvatettuja tappokoneita. Saapa nähdä kenen puolelle sitä oikein asettuu, kun tämä sakki nähdään viimein Westerosissa. 

Valtaistuinpeli on tiukkaa ja veristä. Melisandre kuitenkin näkee isojen poikien ritarileikkejä pidemmälle ja tietää, että todellinen vihollinen on pohjoisessa. Valitettavasti etelän vetelät eivät ymmärrä parastaan ja Muuri on miespulassaan heiveröisempi kuin koskaan. Sieltä ne sinisilmät tulee! Miekat eivät paljoa lämmitä näiden veijareiden kanssa, mutta tuli ja lohikäärmelasi sentään tepsivät. Kun matkan varrella tipahdelleet vihjeet summailee yhteen, uskaltaisin esittää varovaisen ennustuksen: talvi ja lohikäärmeet tulevat vielä ottamaan yhteen. Se, kenen puolella esimerkiksi Starkit silloin seisovat, onkin jo huomattavasti monimutkaisempaa. 

Jon sen sijaan seisoo yhä pakkasessa. Ei kuitenkaan enää yksin, vaan rinnallaan Ygritte, räiskyvä villikko. Nokka pojalla on kuitenkin kohti etelää, mikä aiheuttaa ongelmia tunnetasolla. Kenenkäs miehiä tässä nyt oikein lopulta ollaan? Valoja on vannottu joka suuntaan, joku niistä on kai pakko pettää. Jonilla noin muuten kyllä rullailee ihan mallikkaasti: susi on tallessa, jäseniä ei puutu, petikaveri löytyy eikä pojalla ole stressattavanaan puolta valtakuntaa.

Rakkausrintamalla tosiaan tapahtuu muillakin kuin Jonilla. Robb on nainut salaa nuoren Jeynen, mikä tosin maksoi hänelle puoli armeijaansa. Onni pariskunnalla kukoistaa, tosin on vielä epäselvää, millaisia jauhoja tytön pussukoista loppupeleissä löytyy. Ylhäisin petikumppani löytyy tietty Sansalta, mutta tämä avioliitto ei syystä tai toisesta nirppanokkaa miellytä. Naiset, niin pinnallisia! Arya ja Bran jatkavat sinkkuelämäänsä, mikä on ihan ymmärrettävää kymmenkesäisille. Eipä sillä, että nuoruus kovin monelle näyttäisi este olevan, pikemminkin houkute.

No mitäs se Bran sitten. Hänen seurueensa on ottanut omakseen magiikkaa hipovan ”puhutaan susille, nähdään enneunia, etsitään metsän väkeä, hippeillään muuten vaan”-elämäntavan. Heidän seikkailunsa ovat ainakin tässä kirjassa vähemmän vaaraa täynnä kuin monen muun. Lähinnä siis rauhallista nuotiolla istuskelua. 

Hovijuonimista olisi saanut olla vieläkin enemmän, mutta ymmärtäähän sen, kun käsissä on tuhat juonikuviota yhtä aikaa, ei aika vain riitä enää kaikkialle. Tykkäsin siitä, että kirjassa muisteltiin paljon 14 vuoden takaisia tapahtumia ja muutenkin tarinoitiin välillä salaperäisesti, välillä huumoria tavoitellen. Paljon oli myös kikkelijuttuja ja väkivaltaa, oikea meininki! Aryan tappolista on kyllä vähän arveluttava, mahtaakohan moisen ylläpitäminen olla tytön henkisen kasvun kannalta optimaalisinta. 

Catelynin mökötys alkaa jo tuskastuttamaan. Olisi jo korkea aika siirtää sureminen syrjään, olenhan minäkin jo vihdoin hyväksynyt Nedin poismenon. Myös Davosin edesottamukset puuduttavat. Mies on ihan symppis, mutta jotenkin Dragonstonen kolkkous imee energian luvuista, joissa tapahtumia hänen silmillään katsellaan. Kolmas ärrimurri kohdistuu itäisiin maihin. Dani ja lohikäärmeet ovat ihan jees, mutta väki, joka hänen ympärillään kuhisee, on hemmetin rasittavaa jengiä. Heidän eksoottiset nimensä eivät jää mieleen, he eivät tee oikeastaan mitään ja he vaihtuvat vähän väliä. Palatkaa jo pian kotiin!

Tässä vaiheessa sarjaa voisi miettiä hieman lukemaansa kokonaisuutena. Ykköskirjan alussa muistan miettineeni, miten rauhaisalta vaikuttanut kuningaskunta voisi koskaan ajautua sotaan. Nyt taas tuntuu, että verta ja miekankalsketta on joka puolella, eikä rauha tule kysymykseenkään. Koko ajan paljastuu uusia ristiriitoja, vanhoja kaunoja kaivetaan esiin ja maailmankartta avautuu pikkuhiljaa paljasten sieltä kokonaisia armeijoita, missä on kuvitellut kasvavan vain tiheää ruohikkoa. Halu nähdä vielä tuntemattomia kaupunkeja on myös kova. Millainen onkaan Casterly Rockin vauraus tai Oldtownin pilviä hipova torni? Ja kuka sankareistamme tulee nämä ihmeet kokemaan? 

Eräs lukemaan innostava halu on nähdä Starkien perhe taas yhdessä. Niin monta sivua he ovat erillään matkaa taittaneet, niin monta taistelua taistelleet, niin monta sipulikeittoa kiireessä nauttineet. Välillä he ovat sivunneet toisiaan tai kuulleet uutisia sukulaisistaan. Mutta vielä yhtään sydäntälämmittävää kohtaamista ei ole nähty (poislukien Robbin ja Catelynin). Milloin tämä odotus palkitaan? Ja jos perheenjäsenten kokoontuminen jätetään vasta myöhempiin kirjoihin, eikö edes eläinten kohdalla voitais tehdä poikkeusta? Voi pojat, kun Arya törmäisi sattumalta (tai tietenkin ollessaan pulassa vailla poispääsyä) kadonneeseen suteensa, sitä jälleennäkemisen riemua!

Paksuja kirjoja nuo kyllä ovat, ikä ja terveys tässä menee. Mutta loppuun tämä matka on nyt käytävä, ei tässä valittelu auta. Lukemisiin!

Sofi Oksanen - Puhdistus

Vapaan Viron puolesta. Sofi Oksanen on pelottava gootti, mutta minkäs sille voi. Puhdistus ei onneksi kertonut vampyyreistä ja sadomasokismista, vaan kahdesta virolaisnaisesta, joiden elämä on tiettyjen historiallisten seikkojen vuoksi muodostunut tavallista vaikeammaksi. Tavallisissa olosuhteissa en ehkä olisi lukenut tätä, mitä oikeastaan siis en edes tehnytkään: nimittäin kuuntelin sen äänikirjana.

Kuuntelin lenkillä, kuuntelin bussissa, kuuntelin vessanpönttöä kuuratessa. Lukijattaren ääni oli ihan kiva ja eläytyminen uskottavaa. Sisäinen perfektionistini tosin välillä ahdistui, kun en voinut tarkistaa aikaisempia yksityiskohtia. Äänikirjojen kanssa olin siis ennen Puhdistusta neitsyt. Kyllä minä joskus yritin Havukka-ahon ajattelijaa korvien kautta nauttia, mutta ei siitä mitään tullut…tempo tuntui niin hengästyttävän hitaalta. Nyt kävi siis paremmin. 

Kirjan alkupuolella olin hieman hämilläni: kuinkas se Viron historia oikein menikään? Kyllähän sekin tuli selväksi tarinan edetessä. Pääpaino Puhdistuksessa ei ollut kuitenkaan historiallisella dokumentoinnilla, vaan kerronta keskittyi enimmäkseen kuvaamaan virolaisneitojen ajatuksia ja edesottamuksia. Yleisilme teoksessa oli aika harmahtava, paikat olivat vähän rempallaan, eikä ajatuksia kannattanut kovin julkisesti ruveta huutelemaan. Salaisia komeroita, revenneitä sukkahousuja ja valmiiksi pakattuja matkalaukkuja: sellainen oli kylmän sodan aikainen Viro.

Minä, joka yleensä nostan juonen kaiken muun edelle, onnistuin kerrankin nauttimaan vain puhtaasta tunnelmasta. Aliide oli sympaattinen melankolisuudessaan ja niin oli myös Zara haavoittuvaisena kotiinpalaajana. Hans jäi sen sijaan etäisemmäksi. Martinin punasävytteistä päristelyä seurasi sivusta mielellään Aliidea samalla säälien. Ja tätä kaikkea siis saatiin yhtä aikaa useassa eri ajassa ja maailman menossa.

Ajatukseni ovat karkailleet taas vaihteeksi. Oi miksi en päivittänyt blogiani heti kun kirjan luin, nyt on jo liian myöhäistä. Vaikka päivityksiä ei ole viime aikoina paljoa tippunut, ei se silti johdu siitä, että puna-armeija minut vaientanut olisi. Välillä sitä pitää suoda aikaa myös muille velvollisuuksilleni, joista opiskelu ei suinkaan ole ollut näinä päivinä vähäisin.

Elossa siis ollaan, toivokaamme lukurikkaampia viikkoja tästedes. Teaserinä heitettäköön, että tällä hetkellä yöpöydältä (oikeasti lattialta ympäri kämppää) löytyy mm. susien ja leijonien välienselvittelyä (George R.R. Martin), roomalaisnuorukaisen itsensäetsiskelyä (Mika Waltari), symbolien tulkintaa (Dan Brown) ja ”me emme ole virtahepoja”-otuksien seikkailuja (Tove Jansson).

Loppuun vielä nuorisoa lukemaan patistava sitaatti Mark Twainilta: ”Niillä, jotka eivät lue, ei ole minkäänlaista etulyöntiasemaa verrattuna niihin jotka eivät osaa lukea.”

George R.R. Martin - A Clash of Kings

Ensitöikseni varoitan, että tekstini vilisee spoilereita. Lukeminen on siis jokaisen omalla vastuulla. Tosin koko blogini on pelkkää yhtä pitkää spoileria, joten ei tämä mikään uutinen ole. Jotenkin tuntui vain oikealta ilmoittaa se kerrankin etukäteen, jottei kukaan pahoittaisi mieltään. Noin muuten olen sitä mieltä, että analyysit, joissa kirjoja ruoditaan edestä ja takaa ja pienimmätkin kivet käännetään ovat huomattavasti hedelmällisempiä kuin pelkät ympäripyöreät suosittelut. Paikkansa toki kullakin.

Ilmassa on muutoksen tuulia. Valtakunta on sodassa ja kuninkaan valtaistuimelle riittäisi ottajia. Nuori susipoika Robb on julistanut itsensä pohjoisen kuninkaaksi. Kovapäinen Stannis kokoaa idässä laivastoaan ja palvoo uutta outoa jumalaa. Etelän lordit seisovat Renlyn takana säihkyvissä haarniskoissaan ja suunnittelevat hekin pääkaupungin valtaamista. Joffreyn asema hallitsijana alkaa näyttää tukalalta. Hänen neuvonantajansa yrittävät parhaansa mukaan pitää revittyä valtakuntaa kasassa. Kuka selviytyy voittajana kuninkaiden kohtaamisessa?

Merten takana lohikäärmeiden suku nostaa päätään ja enteilee uutta tuloaan. Tulen aikakausi ei ole enää kaukana. Mutta myös muurin pohjoispuolella kuhisee. Sammuttaako yhä lähempänä oleva talvi sittenkin lohikäärmeiden liekit? Taivaalle on ilmestynyt punainen komeetta ja jokainen tulkitsee sen merkiksi omasta nousustaan. Rauhan aika on takana päin.

Eeppistä, niin eeppistä. Martin pitelee kymmeniä langanpätkiä käsissään yhtäaikaisesti. Suurten linjojen vastapainoksi kirja vilisee pieniä yksityiskohtia. Satapäisellä henkilökaartilla on jokaisella omat ongelmansa ja salaisuutensa. Bran uneksii outoja unia susista, Theon yrittää palauttaa sukunsa kunnian aikoja, Tyrion juonittelee sisartaan vastaan peläten menettävänsä rakastajansa, Sansa rukoilee pääsevänsä pakoon julmaa kuningasta, Arya seikkailee miekka kädessään rohkeampana kuin koskaan, Jon palelee pakkasessa, Robb kantaa suurtaa vastuuta isänsä saappaissa ja Catelyn suree perheensä kohtaloa. Juonikuvioita on enemmän kuin valtakunnassa huoria.

Enemmän väkivaltaa, enemmän seksiä, enemmän juonittelua – tätä kaikkea tulen ja jään laulun toinen osa tarjoaa.  Eniten minua hätkähdyttää Martinin rohkeus noin vain tappaa päähenkilöitä. Ykkösosassa edesmenneen Eddard Starkin kuolema oli varoitus kirjailijalta, että kuka tahansa voi kuolla milloin hyvänsä. Tämä surullinen muisto takaraivossa saa aikaan oikean pelon tunteen, kun näyttää siltä, että joku huikeista hahmoista on vähällä heittää veivinsä. Tämän lisäksi juonenkäänteet ovat tuskin koskaan ennalta arvattavissa. Siksi jokaisen sivun kääntäminen tuntuu jännittävältä. 

Lohikäärmetytön vaiheet ovat edelleen kirjan heikointa antia. Tapahtumapaikat ovat niin kaukana idässä, etteivät ne mahdu edes kartalle. Tuntuu myös siltä, että Daeneryksen taru ei oikein etene kunnolla. Samanlaisia kyliä toisensa jälkeen, ilkeitä noitia ja petkuttavia kauppiaita. Toivotaan, että seuraavassa kirjassa suunnattaisiin jo kohti länttä ja lohikäärmeet toisivat kasvaessaan vähän säpinää tytöntyllerön paluusuunnitelmiin. 

Myös pohjoisessa tapahtumat rullaavat aika verkkaisesti. Lunta ja pakkasta riittää, kuivaliha maittaa ja villimiehistä ei näy jälkeäkään. Luminen maisema kuitenkin puhuttelee paremmin suomalaismiestä kuin Qarthin helteiset tasangot. Potentiaalia kuitenkin on – talvi on tunnetusti tulossa. Murtuuko muuri ja vyöryvätkö sinisilmät etelään. Entä miten käy sympaattisen parivaljakon Jonin ja Ghostin? 

Ehdottomasti parhaimpia ovat kappaleet, joissa asetutaan kääpiö-Lannisterin housuihin. Hänen suustaan kumpuavat terävimmät repliikit ja kieroin huumori. Muutenkin Jaimen viettäessä aikaa Riverrunin tyrmissä jää Tyrionille tilaa nousta pyörittämään käytännössä yksin King’s Landingia. Hän on vaarallisessa kaupungissa vaarallisten ihmisten ympäröimänä, mutta jotenkin hän vain onnistuu sumplimaan asiat itselleen suotuisiksi. Ainoa heikkoutensa hänellä on – kuten Cerseikin tietää – hänen sukupuolielimensä, jotka häiritsevät muuten niin rationaalista ajatusprosessia. Tosin kyse taitaa olla enemmästäkin kuin pelkästä himosta. Tyshan muisto korventaa yhä miesparkaa…

Ah, olisi vielä niin paljon kerrottavaa. Kukaan kaveripiiristä ei ole Martinin kirjoja lukenut, joten keskustelukumppanin puuttessa on pakko vuodattaa ajatuksia siis tänne. Erityisesti mieltä painaa Winterfellin kohtalo. Tätä olen kyllä jo aavistellut ihan alusta asti. Tuntuihan tämä Rovaniemen fantasiaversio aluksi niin turvalliselta ja ikuiselta paikalta, että sen illuusion murtamisen tuomaa dramatiikkaa ei vain voinut jättää hyödyntämättä. Näihin tapahtumiin liittyen…oli tulla pala kurkkuun kun korpit toivat etelään uutisen tiedätte-kai-mistä. Uskomattomaksi helpotukseksi kaikki kääntyi kuitenkin lopulta parhain päin. Ehdinkin jo miettiä, miten Martin olisi pystynyt nukkumaan yönsä ripustettuaan yhden rakkaimman hahmonsa pään Winterfellin porttien yläpuolelle.

Branista vielä sananen. Halvaantunut tai edes haavoittunut henkilö kirjoissa tai elokuvissa on aika ongelmallinen. Tällainen hahmo tuntuu sidotulta ympäristöönsä, hänen liikkumisensa on kömpelöä ja mahdolliset tulevat juonikuviot vaikuttavat rajoittuneilta, kun niistä poistetaan se osajoukko, joiden toteuttamiseen vaaditaan kahta toimivaa jalkaa tai kättä. Martin löytää kuitenkin mainion pakotien tästä pulmasta. Pieni ripaus magiaa ei haittaa ainakaan minua yhtään. Muutenkin kakkososassa oli huomattavasti ykköstä enemmän merkkejä siitä, kuinka realismi antaa jalansijaa taikuudelle. Mistään päättömästä loitsimisesta ei vieläkään ole kysymys, vaan keskiaikaishenkisestä ritarimeiningistä muutamalla taikaolennolla maustettuna.

Ja sitten loppusummaukset. Helevetin hyvä kirja. Siihenpä se tiivistyy.

Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti

Pyrstötähti uhkaa muumilaakson rauhaa! Vesi pakenee joista ja meristä, taivas menettää sinisen värinsä ja filosofit saarnaavat tulevaa onnettomuutta. Muumeille tämä tarkoittaa tilaisuutta uuteen jännittävään seikkailuun. Kuinka Muumipeikko ystävineen (uusine ja vanhoine) pärjää, kun vastassa on jättiläismäinen avaruuden kiertolainen? Onko tämä  muumien loppu?

Pelottavien asioiden äärellä siis ollaan. Valitettavasti mielikuvitukseni ei enää tässä iässä riitä pistämään minua vapisemaan jännityksestä. Pienenä paljon kulutettu animaatioversio oli tosiaan hurjan jännä. Nyt huomio keskittyi muihin seikkoihin. Lähinnä siis sen ihmettelyyn, kuinka lahjakkaasti Jansson puhaltaa elämää lauseisiinsa ja saa ne tuntumaan aidoita ja lämpimiltä.

Kirjaversio tosin eroaa animoidusta jonkin verran. Kirjassa on enemmän satunnaistaisteluja (tuttuja Final Fantasyista) erilaisten pahisten kanssa. Kuitenkin ne ovat aika lyhyitä ja ratkeavat useimmiten venyttämättä dramaa äärimmilleen. Lisäksi kirja tarjoaa hauskoja yksityiskohtia, joiden tuoma tunnelma loistaa poissaolollaan leffassa, esimerkkeinä tähtitieteilijöiden tupakantumpit vuoren rinteillä, Nipsun matemaattiset laskutoimitukset kauppapuodissa ja Nuuskamuikkusen osittain toimiva huuliharppu.

Muumiväen elämänasenne on ihailtavan leppoisaa. Tämänkaltainen ennakkoluulottomuus ja suvaitsevaisuus on toki ainakin länsimaissa hyvin harvinaista, niin kirjoissa, elokuvissa ja oikeassa elämässäkin. Osa hahmoista sentään osoittaa inhimillistä erehtyväisyyttä.  Niiskuneiti on totutun rasittava turhamaisuudessaan, Nipsu ahnehtii kaikkea, mikä kiiltää ja Niisku näsäviisastelee ja tuntuu olevan niitä ihmisiä, jotka sanovat vaistomaisesti ei kaikelle uudelle.

Kuitenkin, kuten jo sanoin, hahmojen käyttäytymistä ihmetellessä ajatukset harhailevat kuitenkin jatkuvasti niiden luojaan. Mitä Jansson mahtaa tällä tarkoittaa? Millainenhan ihminen hän oli eläessään? En minä missään tynnyrissä asunut toki ole. Tove Jansson taitaa olla enemmän tai vähemmän tuttu jokaiselle suomalaiselle. Mutta on mielenkiintoista leikitellä ajatuksella kahvitteluhetkestä Toven kanssa. Kuinka hienoja tarinoita ja opetuksia häneltä voisikaan omaksua.

Hauska lukukokemus siis. Häviää kuitenkin syvyydessään mielestäni Muumipappa ja merelle aika paljonkin. Meriseikkailun tunnelmaan ei vain moni teos yllä. Voi olla, että lähitulevaisuudessa popsin muitakin muumiklassikkoja. Miksi? Kai yritän vain tasapainottaa Game of Thronesin raakuutta ja härskiyttä jollakin lämpimällä ja tutun turvallisella. 

Thronesista puheenollen…voin hyvin kuvitella Muumipapan Winterfellin viisaana hallitsijana. Ja Nuuskamuikkunen on tietysti Jon Snow. Mörkö vaeltaa yksinäisyydessään muurin pohjoispuolella. Hattivatit purjehtivat Iron Islandsien karikoissa. Entäs sitten Sansa ja Niiskuneiti? Taitaa olla plagiaatti koko sarja…

Voltaire - Candide

Ellen aivan erehdy on Voltairen Candide vanhimpia ellei vanhin lukemistani kirjoista. Teos näki päivänvalon jo vuonna 1759 – käsittämättömät kaksi ja puoli vuosisataa sitten. Kirjan sisällössä tämä ei tosin näy millään lailla: Candiden maailma on riemastuttavan tutun oloinen kaikkine epäkohtineen.

Candide on nuori mies, joka ajautuu nopeatempoiseen seikkailuun ympäri maailmaa rakkauden ajamana. Totisesti, tahti on hyvin  hengästyttävä. Euroopan ja Amerikan maat vilisevät lukijan silmissä. Mikään huviretki kyseessä ei ole. Candide kokee matkallaan kaikki kuviteltavissa olevat ongelmat: hänet ryöstetään, petetään, hänen ystävänsä tapetaan, jne. Vaikka maailma on Candidelle julma, ei miehen optimismi ota laantuakseen. Hän uskoo vahvasti, että hyvin tässä lopulta käy.

Teoksen ote on ironinen ja yhteiskunnan epäkohtia nostetaan esille. Hämmästyttävintä on kuitenkin tosiaan se optimismin määrä, joka Candidesta huokuu. Sinisilmäisyydessään ja naiiviudessaan mies jaksaa hymyillä paholaiselle pilke silmäkulmassaan. Tämä pilke ulottuu kielelliselle tasolle asti – teos tuntuu hyvin ilmavalta, ketterältä, kepeältä ja yllättävältä. Voltairen jokainen lause on kuin napakymppi: älykäs ja hauska.

Tällaista ilotulittelua on kyllä mukava lukea. Toisaalta taas juoni ei sinänsä riitä nostamaan Candidea suosikkeihini. Hienoja yksittäisiä juttuja sieltä saa kyllä poimittua, esim. Eldoradon, jossa kaikki olikin hyvin ilman mitään koukkuja. Jokin ilmaisussa toi myös mieleen omat ala-asteajan kirjoitelmani. Jonkinlainen yliampuva adjektiivien käyttö oudoissa paikoissa ja tarinan poikkeava rytmitys kai soittivat kelloja. Oho, rinnastinko itseni Voltaireen? Tuskin kovin viisas temppu, mutta menköön tämän kerran.

Voltaire tosiaan taitaa olla näitä ihmiskunnan historian kärkikastiin kuuluvia miehiä. Valistuksen ajan filosofeja. Kiva tietää, että ainakaan kaikki filosofit eivät ole kuivakoita sanojen pyörittelijöitä. Toinen mielenkiintoinen seikka on miehen kotimaa, Ranska. Ranskalaisia kirjoja en ole montaa lukenut ja suhteeni maahan onkin hieman kaksijakoinen: toisaalta maan kulttuuri on rikasta, toisaalta taas ihmiset tuntuvat ajattelevan jotenkin omituisesti. Tämä lukukokemus ainakin toi lisää plussapisteitä ranskalaisten laariin.

Aikamatkailuni oli sitten siinä ja seuraava pysäkki taitaa olla 1900-luvun loppupuolella. Mutta parempi olla vannomatta. Tiedä mikä esihistoriakärpänen taas puree seuraavalla kirjastokäynnillä.

Mika Waltari - Valtakunnan salaisuus

Eletään kevättä 30 jKr. Markus Mezentius Manilianus, vauras roomalaismies, jättää taakseen Aleksandrian ihmeet ja matkaa Jerusalemiin tutkittuaan ikivanhoja juutalaisten ennustuksia. Perille hän saapuu kreivin aikaan päästen sattumalta todistamaan, kuinka Jeesus Nasaretilaista paraikaa ristiinnaulitaan. Viimeistään Jeesuksen ylösnoustessa hänelle käy selväksi, että Jumalalla taitaa olla näppinsä pelissä. Tästä alkaa suuri salapoliisityö: kuka Jeesus oikein oli, mikä on hänen saarnaamansa valtakunnan salaisuus ja kuinka sinne pääsee?

Markuksen matkassa tapaamme tuttuja Raamatun henkilöitä Maria Magdalenasta pyhään Pietariin. Heitä kuulustelemalla Markus vähitellen alkaa ymmärtää Messiaaksi kutsutun kansankiihottajan opetuksia. Tutkimuksia tosin vaikeuttaa se, että opetuslapset eivät katso hyvällä ulkomaalaisen sekaantumista heidän uskonasioihinsa. Epävarmuus painaa jokaisen mieltä. Jeesuksen kuoltua vahvimmankin usko joutuu koetukselle ja turhautuminen purkautuu kullakin omalla tavallaan. Levottomuus painaa Markuksenkin mieltä ja eteenpäin häntä kannustavat ainoastaan satunnaiset toivon siemenet, jotka herra kylvää hänen tielleen. 

Uskonnontunneilta tuttujen tapahtumapaikkojen ja henkilöiden lisäksi  tuttuja ovat myös Jeesuksen opetukset. Käännä toinenkin poski, tee muille se minkä haluat itsellesi tehtävän, rakasta vihamiestäsi, jne. Ihan hyviä elämänohjeita teoriassa. Käytäntöön soveltaminen onkin sitten oma ongelmansa, minkä Markuskin saa tuta. Synnintekijänä Markus on kyllä maltillisempi kuin hänen toverinsa Waltarin muista romaaneista. Naisten kanssa huvittelu ei miestä maita, vaikka tarjontaa olisi runsain mitoin. Pahimmat irstailut ovat jo jääneet taa – ainostaan vanha rakkaus Tullia, jolle Markus kirjeensä omistaa, vielä kaihertaa miehen mieltä.

Aihepiiri on siis melko eeppinen. Kuitenkin omaan makuuni meno on aavistuksen liian uskonnollissävytteistä. Ei Waltari saarnaa tai tuputa  uskontoa, vaan jopa piikittelee kirkkoa kuvaamalla, kuinka eksyneiltä hyljätyksi joutuneet opetuslapset vaikuttavat. Näiden yksinkertaisten kalastajien tehtävähän on laittaa alulle ensimmäinen seurakunta, josta tulee sittemmin muodostumaan koko länsimaisen sivistyksen kivijalka. Että aikana tarkkana saavat kaverit olla sanavalintojensa kanssa, jotta Jeesuksen tahto oikeimmin kävisi ilmi.

Päähenkilön rooli on siis vähäisempi ja hänen  persoonansa värittömämpi kuin mihin Waltarin kanssa olen tottunut. Enemmänkin Markus on vain linssi, jonka läpi peilaamalla Waltari yrittää kuvata ajan henkeä, ihmisten tuntoja ja sitä kuohuntaa, jonka juutalaisten kuningas teoillaan nostattaa. Jeesuksen ja hänen seuraajiensa ihmeille annetaan useimmiten jokin järkeenkäypä vaihtoehtoinen selitys , mutta selkeästi mukana on yliluonnollista säpinää ja valkeutta,  joka saisi Newtonin ja kumppanit pillastumaan haudoissaan. Sokeat saavat näkönsä, rammat nousevat ja kävelevät ja kivet muuttuvat juustoksi – David Copperfieldkin lienee kateellinen.

Kirjan yleistunnelma oli odottava. Satunnaiset maisemakuvaukset toimivat yllättävän hyvin. Hauskimpana elementtinä oli kenties juutalaisten omituinen luonteenlaatu, heidän ahneutensa, turhan vakava suhtautumisensa uskonasioihin ja änkyrämäisyys, joista Waltari ammensi koomisia asetelmia. ”Kyllä te nyt syljette muukalaisten jalkoihin, mutta vielä koittaa aika, jolloin koko maailma sylkee juutalaisten jalkoihin”, kuuluu en-nyt-muista-kenen sittemmin toteenkäyvä ennustus. Periaatteessa teos asettuu vakavuudessaan jonnekin Karvajalan ja Angeloksen välimaastoon. Vangit kilpailevat kahleidensa koossa ja kerjäläinen kiroaa kurjan kohtalonsa jouduttaan Jeesuksen parantamaksi (terveiden on laitonta kerjätä, joten miehen ainoa elinkeino tulee mahdottomaksi) – waltarimaista huumoria ei ole kokonaan siis unohdettu.

Sen pituinen se. Top-kymppiin ei siis päästy tällä kertaa, mutta minkäs teet. Jatko-osaa toki pukkaisi nimeltään Ihmiskunnan viholliset. Jonkun arvostelun mukaan teos sisältää vähemmän kristillistä lätinää, enemmän Rooman irstaita nautintoja ja on pääasiassa sattuman johdattamaa seikkailua Välimeren ympärysmaissa. Sopii minulle mainiosti!

Walter Isaacson – Steve Jobs

En ole varsinaisesti Apple-uskovainen. Minulla on vanha rakas iPodini ja sen operoimiseen tarvittava iTunes, mutta muu omistamani elektroniikka on peräisin useilta eri firmoilta. Pukin tuoma Jobsin elämäkerta oli kuitenkin hyvin kiehtovaa luettavaa. Millainen tarina soittimessani komeilevaan kerran haukatun omenalogon taakse kätkeytyykään!

Steve Jobs oli melkoinen persoona. Hän sanoi mitä ajatteli. Kaikki oli hänestä joko parasta tai paskaa. Hän sai raivokohtauksia, huusi, itki ja haukkui ystäviään ja alaisiaan. Pienimmät yksityiskohdat esimerkiksi tuotteen suunnittelussa olivat äärettömän tärkeitä. Hän rakasti tuotteitaan, niiden yksinkertaisuutta ja eleganttiutta. Hän halusi luoda tavallisille ihmisille uskomattomia kokemuksia ja työkaluja. Omien sanojensa mukaan hän seisoi teknologian ja humanismin risteyksessä.

Pidin etenkin Jobsin nuoruuden kuvaamisesta. Hänen näpertelyistään elektroniikan parissa Wozniakin kanssa, röyhkeydestään soitella suoraan suuryhtiöiden toimitusjohtajille jos hän tarvitsi jotain osaa kokeiluihinsa, uskonnollisesta hihhuloinnistaan huumepäissään paljasjalkaisena ja haisevana ja hänen sairaalloisista porkkanaraastedieeteistään. Mikään ei ollut hänelle este. Hän sai kaiken toimimaan, tosin satuttamalla siinä sivussa useita ihmisiä.

Erityisesti teknologian kehittymisen kuvaus on vaikuttavaa. Miten piirilevyille juotetuista komponenteista vähitellen muodostuu toimiva logiikkapiiri, tietokone, jopa graafinen käyttöliittymä. Kaikki tämä luova työ tapahtuu hämyisissä autotalleissa pummeilta näyttävän kaveriporukan kesken. Moiseen saavutukseen tarvitaan todellakin älyä, enkä tarkoita tällä pelkästään Jobsia vaan myös hänen ystäväpiiriään, jotka tekivät leijonanosan tekniikan puolen keksinnöistä. Jobsin tehtävä oli ohjata tätä toimintaa, kaataa esteet sen tieltä ja valaa energiaa ja uskoa tiimiinsä. Tehdä mahdottomasta mahdollista.

Teoksen keskivaiheilla fokus tuntuu hieman häviävän, kun lähiöympäristö vaihtuu suuryritysten neuvotteluhuoneisiin. Sinänsä kiintoisat valtataistelut Applen johtoportaassa tuntuvat puuduttavilta ja itseään toistavilta. Teknologia kehittyy ja Macintosh syntyy. Kaverukset rikastuvat, perustavat perheitä, potkuja jaellaan typeryksille ja Apple kasvaa yhä isommaksi. Kirjan läpi toistuvat samat teemat yhä uudelleen ja uudelleen eri ihmisten sanomina: kuinka Apple on integroitu kontrollifriikki verrattuuna Microsoftin avoimuuteen, kuinka Jobs vääristää todellisuutta tahdonvoimallaan ja kuinka Jobs on ”täysi persläpi”, jonka kanssa on mahdotonta tehdä yhteistyötä.

Loppupuolella ollaan keksinnöissä joihin omallanikin sukupolvellani on enemmän kosketuspintaa, kuten iPod, iPhone ja iPad. Mielenkiintoista on etenkin Jobsin puuhailu Pixarin johdossa. Toy Storyn käynnistämä menestystarina on kerrassaan ainutlaatuinen. En ollutkaan tiennyt, että lempielokuvani alulle paneva voima on ollut itse Steve Jobs. Suomentaja on valitettavasti sählännyt Buzz Lightyearin ”to infinity and beyond”-sutkauksen poskelleen. Tietokoneet, musiikki, elokuvat, puhelimet – Jobsilla on ollut näppinsä pelissä hyvin monella osa-alueella.

Viimeisenä masennellaan syöpähoitojen merkeissä ja pohdiskellaan, mitä Applesta on tuleva Jobsin jälkeen. Isaacsonin kuvauksen perusteella ei todennäköisesti juuri mitään. Niin usein yhtiö tuntuu olevan eksyksissä, kunnes Jobs ryntää paikalle ja raivoaa asiat oikealle mallilleen. Välillä Jobsin ihailu tuntuu jopa hieman koomiselta  - jossakin puolivälissä jo unohtamaani Jobsin innovaatiota verrattiin punarinnan pesään. Aika outoa. Jobsin ja Sculleyn suhteeseen Isaacson yritti taikoa jonkinlaista  vertauskuvallisen rakkaustarinan tynkää. Oli kyllä sen verran läpinäkyvää tarkoitushakuisuutta, että meinasi tulla paha olo.

Piti Jobsista tai ei, en voi väittää etteikö hänen elämästään lukeminen olisi ollut inspiroivaa. Tahdonvoima riittää yllättävän pitkälle. Kultainen keskitie taitaa olla surkea vaihtoehto. Jobs oli äärimmäisyyksien mies. En ole oikeastaan tainnutkaan lukea ennen elämäkertoja, joten vertailu siinä mielessä ei onnistu. Mutta ehdottomasti siis lukemisen arvoinen nide!

Pakko ottaa iPod käteeni ja katsella sitä. Ah, niin kevyt, niin ohut. Niin yksinkertainen. Tuhat biisiä taskussani – uskomatonta. Jokaista yksityiskohtaa ja materiaalivalintaa myöten viimeistelty. Kuulen päässäni Bill Gatesin lausuvan sarkastisesti hieman änkyttäen: ”Niin, onhan se ihan kiva lelu”. Käynnistän soittimen (en tosin virtakytkimestä, sillä sellaisia Jobs ei voinut sietää) ja laitan soimaan Bob Dylania. Tunnen itseni vallankumoukselliseksi, anarkistiseksi, luovaksi ihmiseksi, individualistiksi. Tällaista on käyttää Apple-tuotteita – ainakin Steve Jobsin unelman mukaan!