Suomessa ei ole kovinkaan montaa julkkisfyysikkoa, mutta Kari Enqvist on yksi heistä. Mies on kai kovan luokan professoreitakin, mutta ainakin minulle tuttu kansantajuisesti kirjoitetuista fysiikkaa ja filosofiaakin käsittelevistä kirjoistaan. Sattumalta törmäsin Ensimmäiseen sekuntiin kirjastossa ja olipahan mukava lukukokemus kerrassaan!
Aiheena on maailmankaikkeuden alkuhetket, kirjaimellisesti sen ensimmäinen sekunti. Tuohon sekuntiin mahtuukin jos jonkinlaista partikkelien kimmahtelua. Pakko myöntää ihan rehellisesti, että vaikka kuinka haluaisin profiloitua tiedefaniksi ja jostakin jotakin tietäväksi, niin kyllä nyt liikutaan niin abstraktissa maailmassa, että oivaltamisen ja ymmärtämisen sijaan Enqvistin juttujen lukeminen aiheutti lähinnä ihmettelyä ja ihastusta. Vaikka fysiikka on koulutiellä ollut aina lähellä sydäntä, on vain hämmästeltävä niiden työtä, jotka sitä oikeasti osaavat.
Enqvist käyttää vertauskuvia välillä niin lennokkaasti, että kärryiltä putoaa väkisinkin. Avaruus on esimerkiksi rypistynyt kumimatto, joka venyy ja paukkuu, ja jokin merkittävä rooli sen synnyssä on myös Salpausselän huipulla latua pitkin lykkivällä maastohiihtäjälläkin. Vaikka tottahan sen ymmärtää (ja Enqvist myöntää sen itsekin), että metaforilla ei pötki pitkälle näissä asioissa - ainoa kieli, jolla tämä tarina voitaisiin harhaan johtamatta kirjoittaa, on matematiikka.
Mutta hienoa tätä oli lukea, tällaisia kirjoja tarvitaan. Aina välillä sitä huomaa kääntäneensä katseensa maahan, ja murehtivan vaikka työasioita tai ihmisten välisiä suhteita. Ensimmäinen sekunti on niitä kirjoja, joka saa lukijan nostamaan katseensa kohti tähtiä ja asettamaan omat huolensa perspektiiviin. On uskomaton juttu, että maailma on sellainen kuin se on, ja vielä uskomattomampaa on se, että ihminen pystyy sitä katsomalla ja mittaamalla tietämään, mistä tämä kaikki sai alkunsa.
Taustalla soi hiljalleen kitaramusiikki, kirjoitan tätä blogitekstiä, on myöhäinen ilta...ja jotenkin minulla on levollinen olo. Miljoonat neutriinot syöksyvät joka sekunti lävitseni kuin olisin lasia, mutta mitäs pienistä. Kulahtanut nojatuolini, vesilasi pöydällä, läppärini, spotify-mainokset, minä itse - kaikki tämä on vain pienen pienten hiukkasten hienostunutta ja rytmikästä värähtelyä ja tanssia keskenään. Mykistävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti