Marco Polo ja Kublai-kaani vaihtavat illan lempeästi hämärtyessä ajatuksia Marcon matkoilla kohtaamista kaupungeista. Miehet eivät puhu samaa kieltä, mutta käsimerkit, shakkilauta, lukuisat matkamuistot ja hiljaisuus välittävät viestiä. Ehkä tärkeintä ei olekaan ymmärtää yksityiskohtia, missä kadunkulmassa oli mylly ja olivatko laskelmat korkonkiskurien tilikirjoissa oikein. Mielikuvituksella pääsee jo pitkälle, pitää vain kuvitella epätodennäköisin kaupunki ja vähitellen muuttaa sitä todennäköisemmäksi pala kerrallaan - jossain pisteessä väistämättä tulee ylittäneeksi rajan, jolloin kaupunki on niin todennäköinen, että sen on pakko olla olemassa.
Kaupungit, joista Marco tarinoi, ovat kaikki keskenään samanlaisia tai ehkä sittenkin hyvinkin erilaisia. Kaikki riippuu siitä, mistä suunnasta kaupunkia katsoo. Penthesileaan tullessa ei ole varma, mistä kaupunki oikein alkaa, horisontissa erottuu korkeampia rakennuksia, mutta niitä lähestyessä huomaakin jo menneensä ohi. Entä jos kaupungista ei pääsekään koskaan ulos, vaan sen esikaupungit jatkuvat jatkumistaan, milloin voi sanoa olevansa ulkopuolella? Andria on taas suunniteltu taivaankappaleiden ratojen mukaan. Itse asiassa se jäljittelee todellisuutta niin tarkasti, että jos kaupunkiin rakennetaan vaikkapa myymälä bambuista, näkyy muutos myös taivaalla, esimerkiksi tähden punasiirtymänä tai supernovana.
Perinthia noudattaa jumalallista rakennekaavaa. Kylä on kuitenkin rappiolla ja täynnä epätoivoa. Joko kaavaa ei noudatettu tarkasti tai sitten jumalallinen suunnitelma onkin jotain muuta kuin on oletettu. Argia on muuten kuin mikä tahansa kaupunki, mutta siellä, missä tavallisesti on ilmaa, onkin Argiassa maata. Paljon liikettä ei näy savella täytetyillä toreilla ja kujilla, joskus öisin saattaa kuulla kaukaa oven kolahduksen. Eusapiassa maan alla on sen täydellinen kopio, jonne kuolleet viedään jatkamaan askareitaan ajan tullessa. Sofroniassa on täysimittainen sirkus vuoristoratoineen, karuselleineen ja hattarakojuineen. Karavaanin täytyy kuitenkin ajoittain jatkaa matkaansa. Tällöin pankit, sairaalat, virastot ja museot puretaan rekkoihin ja ne viedään pois. Sofronialaisten ei auta kuin odottaa huvipuistossaan karavaanin paluuta, jotta normaali elämä voisi taas jatkua.
Näkymättömät kaupungit on diippiä ja tripauttavaa settiä. Unenomainen hämy leijailee hiljakseen kansien välissä. Minut teos onnistui pysäyttämään. Kysymyksiä kirja nostatti: mitä on näkeminen, kokeminen, oleminen. Mieleen myös tulvi muistoja omilta matkoiltani, salaiset portaat kirsikankukkapuiden alla, hämähäkinseitit temppelin portilla, silta tyhjyyteen, vanha mies ja koira, hiljainen ranskalaistyylinen kylä keskellä viidakkoa...tulee kaihoisa fiilis näitä miettiessä.
Tätä kirjoittaessani istun parvekkeella ja katselen kotikaupunkini ylitse. Tunnen sen toisaalta niin tarkasti, jokaisen puiston ja risteyksen. Sittenkin se on minulle kuin arvoitus. Suonette anteeksi, nyt poistun keskustaan ja yritän katsoa kaupunkiani uusilla silmillä. Jospa se paljastaisi itsestään muutakin kuin sen mitä luulen näkeväni. Calvinokin viittaa tähän: ei ääni ole se määrittävä tekijä - vaan korva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti