Sattuman oikusta lukuprosessi erosi hieman tavanomaisesta peiton alla käpistelystä. Ensimmäiset sata sivua istuskelin kirjaston semipehmeällä penkillä, seuraavat sata paikallisen reggaebaarin kulmassa olutlasin kera ja loput olohuoneen sohvalla teekupponen kädessä. Oli hauska lukea "julkisesti". Kuvittelin hetken olevani äärimmäisen sivistynyt ja intellektuelli taiteen suurkuluttaja, joka on niin sinut itsensä kanssa, että uppoutuu mieluummin fiktiivisiin ulottuvuuksiin kovan todellisuuden sijasta. Muut ihmiset tosin varmaan miettivät päinvastaista: "ei hele mikä snobi".
Itse kirja on toki aivan uskomattoman hyvä. Olento Qfwfq on kokenut kaikenlaista. Hän oli paikalla singulariteetissa, todistamassa kalojen nousua maankamaralle ja katselemassa kuutamoa silloin kun kuu vielä kiersi niin lähellä maata, että sitä saattoi koskettaa tikkaiden avulla. Vaikka olosuhteet ovat välillä kuumia, kylmiä, kivisiä tai olemattomia, eniten päänvaivaa Qfwfq:lle tuottavat aina naiset. Calvino loihtiikin asetelmasta taianomaisia hetkiä, joissa yhdistyy kova tiede ja filosofia mitä kauneimmilla tavoilla.
Ennen kaikkea kohtaloihin on helppo samaistua, vaikka lukijalla ei olisikaan omakohtaista kokemusta stratosfäärin ulkopuolelta. Kyllähän jokainen meistä on pudonnut pitkin yhdensuuntaista suoraa rinnan ihastuttavan tytön kanssa tietäen, että suorat eivät voi koskaan leikata toisiaan. Tai tehnyt jotain typerää ja tuskaillut, miten nopeasti tieto leviää suusta suuhun tai Calvinon tapauksessa galaksienkin yli miljardien vuosien aikaviiveellä.
Rakastan Calvinon tapaa puhua samassa lauseessa mustista aukoista, atomeista ja sieventymättömistä polynomeista arkisten asioiden, kuten raitiovaunupysäkeiden, autonromujen ja pyykkinarujen kanssa. Kirja muistuttaa siitä miten rajaton ihmisen mielikuvitus onkaan. Sitä pitäisi vain muistaa käyttää. Koko kosmokomiikka saa lukijan useasti uppoutumaan ajatuksiinsa katse lasittuneena tyhjyyteen.
Galaksit räjäyttävää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti