Fedor Dostojevski – Idiootti

En tiedä, onko blogini kiinnostavuuden kannalta eduksi, että sama kirjailija saa näin paljon palstatilaa. Rikoksen lukemisen jälkeen minusta kuitenkin tuntui, että olin vasta juuri päässyt sisään venäläiseen elämäntyyliin ja ajattelutapoihin. Pari muuta kirjaa odottavat toki hyllyssä puoliksi luettuina, mutta saivat tällä kertaa väistyä Idiootin tieltä. Noihin toisiin kirjoihin palaan myöhemmin, toivottavasti vielä tämän kuun puolella. Sallinette minun nyt pyytää suuntaamaan huomionne jälleen kerran itäiseen naapurimaahamme, jonka ruhtinaat, kenraalintyttäret ja kamelianaiset tähdittävät Dostojevskin yhtä suurimmista klassikoista (aivan kuin Dostojevskillä olisi muita kirjoja kuin klassikoita).

Idiootti sanana esiintyy toisinaan myös omassa puheenparressani - muodostaen usein viisikirjaimisen kirosanan ja interrogatiivipronominin kanssa kolmiliiton, joka ilmaisee ärtymystä tai halveksuntaa kirouksen alle langennutta henkilöä kohtaan. Dostojevskin idiootti, kirjamme päähenkilö, ruhtinas Myskin ilmentää idiotismiaan hieman toisin. Hän on poikkeuksellisen vilpitön, ihmisiä rakastava ja aito ihminen, joka soisi jokaiselle palan hyvyyttään, jos nämä suostuisivat ottamaan sen vastaan. Venäjän seurapiirielämässä nämä ominaisuudet poikivat kuitenkin paljon ongelmia: sinisilmäisyytensä ja lapsenuskonsa johdosta ruhtinas tempautuu pelinappulaksi kentälle, jolla taistellaan kunniasta, ruplista ja tietenkin rakkaudesta.

Ensimmäinen asia, joka kirjassa pistää silmään, on suomennos. Rikoksen ja rangaistuksen kieli oli koukeroista pyöriskelyä kohteliasuuksineen ja monipolvisine lauseineen asian ympäristössä. Idiootissa tuntuu, että kieli on normaalimpaa ja lauserakenteet suomettuneet – liekö sitten suomentajan pyrkimys olla modernimpi ja helposti lähestyttävämpi (sisäkansi mainostaa uuden suomennoksen ”näyttävän mestarin tuoreessa valossa rosoisena ja kiihkeänä kertojana”). Ilmaisun maallisuus leikkaa terävimmän kärjen pois tunnelmasta. Venäjän ei kuulu olla näin korutonta! Myönnettäköön kuitenkin, että ei teoksessa mitään slangia silti puhuta, vaan joka lause on toki kieliopillisesti moitteetonta ja tahdikasta venäjää.

Ruhtinaamme esiintyy kirjan alkupuolella edukseen. Hän hurmaa ihmiset vilpittömyydellään herättäen samalla kateutta toisissa. Lukijankin sydäntä lämmittää kuinka oivin sanankääntein Myskin luovii keskustelun tyrskyissä. Lev on kuitenkin idiootti, mikä ilmenee hyvin, kun tarinamme vahvat naiset, Nastasja Filippovna ja Aglaja, alkavat pyörittää omaa showtaan. Lukijan sappi, ainakin näin mieslukijana, kiehahtaa totaalisesti yli laidan, kun naisten käytöstä yrittää ymmärtää. Aglaja kiukuttelee, ei sano koskaan, mitä ajattelee, pilkkaa, nöyryttää ja on kaikinpuolin hankala. Nastasja taas on ylimielinen, kylmä, itserakas, julma ja yllättävänkin pelottava hahmo kaikessa kauneudessaan – mielikuvitukseni loi jostain syystä hänelle lohikäärmemäisiä piirteitä, tulta ja tappuraa syöksevän kidan ja piikikkään pyrstön. Ruhtinas jakelee rakkauttaan ja sääliään ympäriinsä, minkä kerkeää, mutta tällaisessa seurassa hänet on tuomittu epäonnistumaan.

Dostojevski esittelee meille monipuolisen hahmogallerian. Rogozin, ruhtinaan nemesis ja kilpakosija, mystinen, joskin alhainen tyyppi, joka juonittelee milloin mitäkin. Kolja, mainio apupoika, liukas luikku, Pietarin tiuskea rakki. Ippolit, kaveri yskii, hourii ja edustaa nihilismiä ja ateismia. Ganja, herra keskinkertaisuus. Lizaveta Prokofjevna, kiivas, mutta oikeudenmukainen nainen, joka pistää usein hommiin liikettä. Mainittakoon myös vekkuli venkoilija Lebedev, ylpeä, mutta kunnollinen seuramies Jevgeni Pavlovits ja viinanviemä kenraali Ivolgin.  Nyt tajusin muuten logiikan sukunimien takana (etunimi + isännimi + sukunimi), joten enää ei tarvinnut arvuutella, kenestä milloinkin puhutaan.  

Dostojevskin tyyli kirjoittaa on aika lavea. Keskustelua on paljon ja välillä se on jokseenkin epäolennaista. Raikkaina poikkeuksina puheenporinasta jäivät mieleen esimerkiksi kenraali Ivolginin värikkäät tarinat ajoistaan Napoleonin alaisuudessa ja junamatkoistaan. Myös ajatukset Venäjän uskonasioista ja naiskysymyksestä toivat esiin kirjailijan omaa ääntä. Muuten keskityttiin lähinnä henkilöiden juoruiluun. Näin 800 sivun jälkeen sitä alkaa miettiä, olisiko kansien väliin saanut sittenkin tiivistettyä enemmän asiaa. 

Loppuratkaisun traagisuus ei peittänyt sitä tosiasiaa, että juoni jäi kokonaisuudessaan ryhdittömäksi. Ennen kaikkea Raskolnikovin logiikkaan verrattuna, Myskinin tekojen motiivit jäivät hämäränpeittoon ja tunnepuolella tulkittaviksi – sydämen asioiksi. En tiedä, olenko aivan hakoteillä, jos miellän ruhtinaan jonkinlaiseksi venäläiseksi Jeesukseksi. ”Tehkää se heille, mitä haluatte heidän tekevän teille”  ei kuitenkaan pitänyt tälläkään kertaa paikkaansa. Sitä saattaa sairastua, jos on liian hyvä ihminen.

Mitä siis opimme? Rehellinen puhe ei kannata, kohtuuden rajat ovat häilyvät, naiset ovat käsittämättömiä, kirjeitä on jännittävä lukea (montakohan paperiarkkia Ippolitin ripittäytyminen vaati?), hienoillakin ihmisillä on suuria ongelmia, Dostojevskin kirjat päättyvät aina 15 vuoden pakkotyöhön Siperiassa ja vielä ties mitä.

Jännä huomata, että kun nyt jälkeenpäin yritän tätä kirjoitustani varten hieman selailla Idioottia, alkaa päätäni särkeä. Johtuuko se tuosta niin tutuksi käyneestä kielestä, ristiriitaisista henkilöistä, hienoston tekopyhästä ilmapiiristä vai Nastasja Filippovnan röyhkeästä olemuksesta – en osaa sanoa. Dostojevskin sietokynnykseni taisi juuri ylittyä sopivasti viimeisen sivun käännettyäni. Älkää ymmärtäkö väärin, ei kirja ollut huono. Lukiessani nautin siitä kovin. Nyt vain on vaikea muistaa, mikä siinä oli niin hyvää. Osaan selittää sen itselleni, mutta sanoiksi en pysty sitä vähäisellä kokemuksellani pukemaan.

Pakko myöntää, että Rikos ja Rangaistus oli parempi. Venäjä saa olla nyt ainakin jonkin aikaa rauhassa. Karamazovin veljekset ajattelin vielä joku päivä lukaista. Seuraavaksi tarttunen puolitiehen jääneisiin, jo neljä kertaa uusittuihin lainakirjoihin. Tarjolla olisi lasten fantasiatrilogian päätösjakso, italialaista modernismia (melkosta kuraa, vaikka kirjailija kuuluu suosikkeihin) ja kolmantena ihan kotimaista tuotantoa, joka ei paksuudessaan kalpene yhtään venäläisveljilleen. Olisinpa vain nopeampi lukija – näiden analyysien kirjoittaminen on saanut napattua minut koukkuunsa.

Fedor Dostojevski – Rikos ja rangaistus

Dostojevski? Kuulostaako raskaalta? Vaeltelin autuaana kirjaston kolkkoja käytäviä tutkiskellen hyllyjä yrittäen etsiä sitä oikeaa – sitä oikeaa kirjaa, joka hyppäisi esiin hyllystä ja viettelisi minut lukemaan itsensä. Olin jo tarttua useampaankin suomalaiseen kansallisaatetta huokuvaan itkuvirteen tai hc-scifipläjäykseen, mutta jokin esteli minua. Kuin alkukantaista energiaa huokailevan itätuulen ohjaamana ajauduin askel askeleelta lähemmäs D-hyllyä. Minulla oli paha aavistus, mikä minua siellä odottaisi. Usein olin nähnyt nuo tiiliskiven kokoiset pelottavat klassikot, joita alempiarvoiset kirjat tuntuivat pelkäävän ja kunnioittavan, kuin Pietarin syöpäläiset aatelisherroja. Käänsin päätäni 90 astetta, jotta voisin tavata kirjailijan nimen. Fedor Dostojevski. Nyt tai ei koskaan, ajattelin.

Kyllähän nyt jokaisen täytyy Dostojevskiin tutustua. Ainakin niin vakuuttelin itselleni. Köyhyyttä, kärsimystä, viinaa, huoria, aatelisia, rahvasta – näitä asioita odotin kirjasta löytäväni. Takakansia en yleensä lue, sillä niissä on monesti paljastettu kirjasta varomattoman paljon. Nyt kuitenkin satuin luomaan silmäyksen kirjan takapuolelle, josta esiin pomppasivat sanat ”ihmiselämän tarkoitus” ja ”kirja, jonka sukupolvi toisensa jälkeen on ottanut omakseen”. Omakseen ottamisesta mieleen juolahti jostain syystä Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Sen pariin ajauduin skeptisellä asenteella, mutta se vetäisi minut pauloihinsa ja kyllä – voin sanoa ottaneeni sen omakseni. Toivottavasti Rikos ja rangaistus tekisi saman tempun, ottaisi minut riistäen ja repien vääryydellä omaksensa.

Sankarimme Rodion Romanovits Raskolnikov kiehtoi minua alusta asti. Kova kaveri. Ei paljoa haastellut turhia tahi syönyt sanojansa. Toisaalta Raskolnikovin ja monien muidenkin hahmojen puheenparsi oli mainiosti muotoiltua. En tiedä, johtuuko tämä enemmän venäläisestä tapakulttuurista vai siitä, että kirjalla alkaa olla ikää – pienen laskutoimituksen jälkeen – jo 145 vuotta. Vai vodkan nauttimisesta. Suoraan asiaan-taktiikkaa ei tässä teoksessa paljon nähty, vaan henkilöt kaartelivat asian ympärillä poiketen välillä ties minne ja sieltä ylimääräisen koukun kautta vielä toisaallekin. Tykkäsin. Puhua ihmiset pökerryksiin – mikä mainio taito.

 

Kirjan kannessa on muuten kaikilla hahmoilla rehevät parrat. Otin itse hieman taiteellisia vapauksia ja jätin monilta parrat kuvittelematta. Saastaa, ränsistyneitä kämppiä ja puliukkoja oli muutenkin niin paljon, että suotakoon päähenkilöille tällainen pieni rahvaasta erottava hygieniabonus. Henkilöiden nimien kanssa sai välillä olla tarkkana. Petrovitsiä ja Ivanovnaa vilahteli useammankin hahmon nimessä, eikä venäläinen sukunimikäytäntö ole minulla hallussa: välillä käytettiin yhtä ja välillä toista (vertaa Pjotr Petrovits vs Luzin). Kunhan eron teki selväksi kerralla itselleen, ei nimistä tullut sen suurempaa päänvaivaa.

Pietarilaiset olivat tosiaan psykologisen saivartelun mestareita. Keskustelun tarkoitus oli useimmiten pyrkiä johonkin juonikkaaseen päämäärään viekkaasti varjoissa väistellen. Tämä verbaalinen miekkatappelu oli kirjan parasta antia. Keskustelukumppanin sisaren hienovarainen häpäiseminen sivulauseessa saattoi synnyttää suunnattomiin mittasuhteisiin yltävän selkkauksen. Raskolnikovin sielunmaisemasta uskon myös jonkun saavan jotain irti. Vihaa, katkeruutta, katumusta, sääliä, epätoivoa – miehen mielessä myllersi ja hänen ajatuksenjuoksunsa oli raapustettu paperille näppärästi ja taidolla. Vaikka Rodja on kanssani samaa ikäluokkaa, en silti voi sanoa täysin tunteeneeni olevani hänen resuisissa housuissaan – murhaaminen ja äärimmäinen köyhyys eivät ole kotipuolesta kovin tuttuja teemoja.

Eräs rasittava hahmo sai välillä turhan paljon palstatilaa, nimittäin Katerina Ivanovna. Etenkin miehensä hautajaisissa leskiäiti vuodatti kymmeniä sivuja hysteeristä monologiaan yskän ja lapsiensa rummunlyönnin säestämänä. Olisi tullut vähemmästäkin selväksi. Hänen lisäkseen Sonja jäi minulle etäiseksi. Hänellä ei ollut oikein mitään sanottavaa mihinkään. Lista hienoista hahmoista on pidempi. Razumihin – turvasatama ja ankkuri, jolla oli järjen valo koko ajan mukana (toisin kuin toisella ylioppilaallamme) ja tarvittaessa tulisuuttakin. Poliisipäällikkö Porfiri Petrovits – ovela luikurinlaskija, juonenpunoja ja tarkkanäköinen kettu. Kukaties tv:stä tutun tohtori Housen esi-isä ihmistenlukutaitoinensa. Mainittakoon myös lyhyen, mutta hauskan roolin vetänyt juoppolalli Marmeladov.

Mitä siis ajattelen ensimmäisestä Dostojevskistäni? Aivan hyvä. Nautin kyllä luku-urakasta (joka oli laaja kuin Siperia. Sivuja oli vain 500, mutta teksti oli aika pienellä präntättyä), mutta ei tämä suoraan sydämeenikään syöksynyt. Ehkä seuraava kirja on kuitenkin jotain kevyempää. Kurjuudessa piehtaroiminen saa hetkeksi väistyä. Rakas itänaapurimme on nyt asteen tutumpi. Tosin kynnys matkata maahan taisi kasvaa pykälän - tiedä millaisia täitä tai Napoleoneja siellä joutuisikaan kohtaamaan.

Pasa & Atpo - Eniten vituttaa kaikki

Hetken mielijohteesta tartuin kirjastossa Pasan ja Atpon teokseen Eniten vituttaa kaikki. Mitkä ihmeen Pasa ja Atpo? Taiteilijanimiä mahtavat olla. Kirjan nimi kuulosti jokseenkin tutulta ja ajattelinkin kyseessä olevan jonkinlainen suomalaisen miehen sielunmaailmaa luotaava puoliklassikko. Sekoitin kirjan kai johonkin toiseen, sillä tämä läpyskä oli suht uusi ja ei oikeastaan edes kirja vaan luettelo vittumaisista asioista.

Rakenne tuli nopeasti tutuksi: asia(1), asia(2), asia(3),…, asia(n-1), asia(n). Kirjoittajia vitutti ja se näkyi. Jokaista kohtaa oli kommentoitu lyhyesti tyyliin ”metrilakut, vittu mitä paskaa”. Ihan hauskaa, että ei yritetty kikkailla verbaalisesti, vaan tylytys tapahtui suoraan turhia konstailematta. Ehkä olisi ollut fiksua pitää taukoa – loppua kohden ei jaksanut enää innostua. Kaiken kaikkiaan kirja kirvoitti pari hyväksyvää hymähdystä ja muistaakseni päästin kerran jopa pienen naurunpyrskähdyksen puoliääneen. En kyllä kuitenkaan voi sanoa nauttineeni lukukokemuksesta.

Ehkä tästä voisi jotain oppia ottaa. Nyt tiedän, miten käyttäytyä, jos haluan olla aiheuttamatta ympäristössäni turhaa mielipahaa. Ohuen ohuet leikkeleet, liito-oravat, golf ja viisumit – haistakaas iso ja väpättävä *****!

Alku

Minä kirjoittamassa blogia? Tätä en odottanut tapahtuvan. Ja vielä kirjallisuudesta? Enhän minä edes lue kirjoja.

No totta puhuen luenhan minä...mutta en niin paljon kuin haluaisin. Välillä kahlaan sivuja kellon ympäri, toisinaan taas en uskalla tarttua kirjaan moneen kuukauteen. Harmittaa. Tämä blogi toimikoon motivaattorina. Sosiaalinen paine kannustakoon minut ottamaan kirjojen maailman pysyväksi osaksi elämääni. Aion raapustaa kaiken oleellisen ja epäoleellisen ylös jäsentääkseni ajatuksiani kirjoista. Ehkä opin samalla myös jotain itsestäni. Haluan myös kehittyä kirjoittajana ja sivistää itseäni.

Mitä aion lukea? Saapa nähdä. Todennäköisesti ainakin joitain klassikoita, ehkä vähän fantasiaa ja scifiä, tietokirjoja (matematiikkaa ja fysiikkaa), elämäkertoja, kuumimpia uutuuksia ja kaikenlaista kiehtovaa. Romantiikkalällyjä, dekkareita ja keittokirjoja ei tulla näkemään. No ehkä jokunen dekkari kuitenkin. Tämä kuulostaa kovin mahtipontiselta. Todellisuudessa saanen kokea kovia ja paiskia hommia ankarasti, jotta edes ensimmäinen analyysini saisi nähdä päivänvalon.

Niin tosiaan, luen enimmäkseen suomeksi, mutta myös englanniksi ja saksaksi. Huono puoli tässä on se, että kirjastokorttini on hukassa. Myös koululla pitäisi joskus käydä näyttäytymässä. Ehkä yritän vain huijata itseäni....kyllä sitä aikaa pitäisi riittää muutamalle hassulle kirjalle.

Tekisi mieli jo kirjoittaa ensimmäinen raporttini. Ehkä kuitenkin aloitan lukemalla jonkin kirjan.