torstai 26. toukokuuta 2011

Fedor Dostojevski – Idiootti

En tiedä, onko blogini kiinnostavuuden kannalta eduksi, että sama kirjailija saa näin paljon palstatilaa. Rikoksen lukemisen jälkeen minusta kuitenkin tuntui, että olin vasta juuri päässyt sisään venäläiseen elämäntyyliin ja ajattelutapoihin. Pari muuta kirjaa odottavat toki hyllyssä puoliksi luettuina, mutta saivat tällä kertaa väistyä Idiootin tieltä. Noihin toisiin kirjoihin palaan myöhemmin, toivottavasti vielä tämän kuun puolella. Sallinette minun nyt pyytää suuntaamaan huomionne jälleen kerran itäiseen naapurimaahamme, jonka ruhtinaat, kenraalintyttäret ja kamelianaiset tähdittävät Dostojevskin yhtä suurimmista klassikoista (aivan kuin Dostojevskillä olisi muita kirjoja kuin klassikoita).

Idiootti sanana esiintyy toisinaan myös omassa puheenparressani - muodostaen usein viisikirjaimisen kirosanan ja interrogatiivipronominin kanssa kolmiliiton, joka ilmaisee ärtymystä tai halveksuntaa kirouksen alle langennutta henkilöä kohtaan. Dostojevskin idiootti, kirjamme päähenkilö, ruhtinas Myskin ilmentää idiotismiaan hieman toisin. Hän on poikkeuksellisen vilpitön, ihmisiä rakastava ja aito ihminen, joka soisi jokaiselle palan hyvyyttään, jos nämä suostuisivat ottamaan sen vastaan. Venäjän seurapiirielämässä nämä ominaisuudet poikivat kuitenkin paljon ongelmia: sinisilmäisyytensä ja lapsenuskonsa johdosta ruhtinas tempautuu pelinappulaksi kentälle, jolla taistellaan kunniasta, ruplista ja tietenkin rakkaudesta.

Ensimmäinen asia, joka kirjassa pistää silmään, on suomennos. Rikoksen ja rangaistuksen kieli oli koukeroista pyöriskelyä kohteliasuuksineen ja monipolvisine lauseineen asian ympäristössä. Idiootissa tuntuu, että kieli on normaalimpaa ja lauserakenteet suomettuneet – liekö sitten suomentajan pyrkimys olla modernimpi ja helposti lähestyttävämpi (sisäkansi mainostaa uuden suomennoksen ”näyttävän mestarin tuoreessa valossa rosoisena ja kiihkeänä kertojana”). Ilmaisun maallisuus leikkaa terävimmän kärjen pois tunnelmasta. Venäjän ei kuulu olla näin korutonta! Myönnettäköön kuitenkin, että ei teoksessa mitään slangia silti puhuta, vaan joka lause on toki kieliopillisesti moitteetonta ja tahdikasta venäjää.

Ruhtinaamme esiintyy kirjan alkupuolella edukseen. Hän hurmaa ihmiset vilpittömyydellään herättäen samalla kateutta toisissa. Lukijankin sydäntä lämmittää kuinka oivin sanankääntein Myskin luovii keskustelun tyrskyissä. Lev on kuitenkin idiootti, mikä ilmenee hyvin, kun tarinamme vahvat naiset, Nastasja Filippovna ja Aglaja, alkavat pyörittää omaa showtaan. Lukijan sappi, ainakin näin mieslukijana, kiehahtaa totaalisesti yli laidan, kun naisten käytöstä yrittää ymmärtää. Aglaja kiukuttelee, ei sano koskaan, mitä ajattelee, pilkkaa, nöyryttää ja on kaikinpuolin hankala. Nastasja taas on ylimielinen, kylmä, itserakas, julma ja yllättävänkin pelottava hahmo kaikessa kauneudessaan – mielikuvitukseni loi jostain syystä hänelle lohikäärmemäisiä piirteitä, tulta ja tappuraa syöksevän kidan ja piikikkään pyrstön. Ruhtinas jakelee rakkauttaan ja sääliään ympäriinsä, minkä kerkeää, mutta tällaisessa seurassa hänet on tuomittu epäonnistumaan.

Dostojevski esittelee meille monipuolisen hahmogallerian. Rogozin, ruhtinaan nemesis ja kilpakosija, mystinen, joskin alhainen tyyppi, joka juonittelee milloin mitäkin. Kolja, mainio apupoika, liukas luikku, Pietarin tiuskea rakki. Ippolit, kaveri yskii, hourii ja edustaa nihilismiä ja ateismia. Ganja, herra keskinkertaisuus. Lizaveta Prokofjevna, kiivas, mutta oikeudenmukainen nainen, joka pistää usein hommiin liikettä. Mainittakoon myös vekkuli venkoilija Lebedev, ylpeä, mutta kunnollinen seuramies Jevgeni Pavlovits ja viinanviemä kenraali Ivolgin.  Nyt tajusin muuten logiikan sukunimien takana (etunimi + isännimi + sukunimi), joten enää ei tarvinnut arvuutella, kenestä milloinkin puhutaan.  

Dostojevskin tyyli kirjoittaa on aika lavea. Keskustelua on paljon ja välillä se on jokseenkin epäolennaista. Raikkaina poikkeuksina puheenporinasta jäivät mieleen esimerkiksi kenraali Ivolginin värikkäät tarinat ajoistaan Napoleonin alaisuudessa ja junamatkoistaan. Myös ajatukset Venäjän uskonasioista ja naiskysymyksestä toivat esiin kirjailijan omaa ääntä. Muuten keskityttiin lähinnä henkilöiden juoruiluun. Näin 800 sivun jälkeen sitä alkaa miettiä, olisiko kansien väliin saanut sittenkin tiivistettyä enemmän asiaa. 

Loppuratkaisun traagisuus ei peittänyt sitä tosiasiaa, että juoni jäi kokonaisuudessaan ryhdittömäksi. Ennen kaikkea Raskolnikovin logiikkaan verrattuna, Myskinin tekojen motiivit jäivät hämäränpeittoon ja tunnepuolella tulkittaviksi – sydämen asioiksi. En tiedä, olenko aivan hakoteillä, jos miellän ruhtinaan jonkinlaiseksi venäläiseksi Jeesukseksi. ”Tehkää se heille, mitä haluatte heidän tekevän teille”  ei kuitenkaan pitänyt tälläkään kertaa paikkaansa. Sitä saattaa sairastua, jos on liian hyvä ihminen.

Mitä siis opimme? Rehellinen puhe ei kannata, kohtuuden rajat ovat häilyvät, naiset ovat käsittämättömiä, kirjeitä on jännittävä lukea (montakohan paperiarkkia Ippolitin ripittäytyminen vaati?), hienoillakin ihmisillä on suuria ongelmia, Dostojevskin kirjat päättyvät aina 15 vuoden pakkotyöhön Siperiassa ja vielä ties mitä.

Jännä huomata, että kun nyt jälkeenpäin yritän tätä kirjoitustani varten hieman selailla Idioottia, alkaa päätäni särkeä. Johtuuko se tuosta niin tutuksi käyneestä kielestä, ristiriitaisista henkilöistä, hienoston tekopyhästä ilmapiiristä vai Nastasja Filippovnan röyhkeästä olemuksesta – en osaa sanoa. Dostojevskin sietokynnykseni taisi juuri ylittyä sopivasti viimeisen sivun käännettyäni. Älkää ymmärtäkö väärin, ei kirja ollut huono. Lukiessani nautin siitä kovin. Nyt vain on vaikea muistaa, mikä siinä oli niin hyvää. Osaan selittää sen itselleni, mutta sanoiksi en pysty sitä vähäisellä kokemuksellani pukemaan.

Pakko myöntää, että Rikos ja Rangaistus oli parempi. Venäjä saa olla nyt ainakin jonkin aikaa rauhassa. Karamazovin veljekset ajattelin vielä joku päivä lukaista. Seuraavaksi tarttunen puolitiehen jääneisiin, jo neljä kertaa uusittuihin lainakirjoihin. Tarjolla olisi lasten fantasiatrilogian päätösjakso, italialaista modernismia (melkosta kuraa, vaikka kirjailija kuuluu suosikkeihin) ja kolmantena ihan kotimaista tuotantoa, joka ei paksuudessaan kalpene yhtään venäläisveljilleen. Olisinpa vain nopeampi lukija – näiden analyysien kirjoittaminen on saanut napattua minut koukkuunsa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti