"Selälle heitetty sperma on aina joku kiinalainen kirjain, Kai mietti."
Tommi Liimatta on Suomen paras muusikko ja toiseksi paras kirjailija (huom. kirjoittajan mielipide). Miehen romaani Rautanaula on jo vuoden, kaksi, kolmekin vanha, mutta nyt sen vasta sain lukea. Parasta Tommia tähän mennessä!
Rautanaula saattaa äkkiseltään vaikuttaa klassiselta suomalaiselta ördäyskirjalta, jossa rehvakas miesprotagonisti kommeltaa työn, naisten ja alkoholin kolmiyhteydessä. Aihe ja raamit voivat olla tuttuja, mutta Liimatan kerronta ja sanataituruus muovaavat Rautanaulasta genrerajat ylittävän ja suomen kielen uudistavan orgastisen herkkupalan. Komedialliset piirteet hiljalleen vääristyvät jopa raastaviksi arjen ja ihmisen kuvauksiksi, eikä lukija lopussa ole enää varma, onko käsissä oleva kirja trilleri, draama vai tragedia.
Juoni on kiinnostava ja varmasti hämmentää itse kutakin. Silti, en voi olla korostamatta, miten valtaisa osa kirjan ylivertaisuudesta piilee yksittäisissä irrallisissa lauseenpätkissä. Liimatta osaa mahduttaa lyhyeen virkkeeseen uskomattoman tarkkanäköisiä havaintoja arjesta ja elämästä, jotka herättävät nostalgiaa ja ahaa-elämyksiä tuon tuostakin. Toki vannoutuneena Liimatta-fanina miehen tyylin tunsinkin, mutta Rautanaulassa nämä näppärät ajatuksenpätkät on onnistuttu upottamaan kirjan tarinan virtaan ehkä aikaisempaa vieläkin saumattomammin.
Teksti onkin pettävän tiivistä. Juonta voi seurata vaivattomasti ja proosa soljuu omaa tahtiaan eteenpäin, mutta jos malttaa pysähtyä makustelemaan ja hiljentää lukunopeutta, avautuvat rivien välistä aivan uudet sfäärit. Liimatta herättää minussa kunnioituksen lisäksi kenties jopa hieman kateutta. Tuollaisen ajatuksenjuoksun omistaminen olisi kyllä jo jotain.
Paljon puhuttu seksikohtaus oli myös kehujensa arvoinen. Parin sivun mittainen lemmenleikki on taukoamatonta kielikuvien tulitusta, joka hymyilyttää väkisinkin. Jos et muuta lue, lue edes tuo kappale.
Sain päähäni tarttua Rautanaulaan itse asiassa kuuntelemalla Liimatan viimekesäisiä (vaiko jo peräti toissakesäisiä) radiomonologeja (löytyvät Areenasta). Niiden kotikutoinen ja älykäs sävy muistutti taas vaihteeksi, että onhan sitä kulttuuria myös Suomessa. Viime aikoina olen jostakin syystä seurannut paljon ulkolaista viihdettä, sokaistunut tuosta prameasta ja päällekäyvästä tuuttauksesta, joka nojaa pitkälti ulkoasunsa varaan. Olin unohtanut kotimaisen taiteen suoraviivaisuuden ja teeskentelemättömyyden tyystin. Äidinkielistä kirjaa lukiessa tavoittaa ne hiuksenhienot sävyerot, joita ei vieraskielisestä tekstistä ehkä huomaa, vaikka olisi kuinka fluentti kyseisellä kielellä.
Kymmenen kautta kymmenen! Liimatalta tulee syksyllä Jeppis II, en malta odottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti