Olen lukenut muut Potter-kirjat monta kertaa ja monella kielellä, mutta Deathly Hallowsin vain kertaalleen. Olin jotenkin pettynyt lukukokemukseen ja tapaan, jolla sarja päätettiin, enkä koskaan sen jälkeen tuntenut tarvetta palata kirjan pariin. Veikkaan, että minulla on tapana asettaa epärealistisen kovia odotuksia yleensäkin kirjasarjojen päätösosille. Vaadin ehdottomasti, että jokaikinen juonenpätkä punotaan yhteen ja kaikkiin kysymyksiin löytyy yksiselitteinen vastaus. Itse asiassa Potter VII hoitaakin tämän osa-alueen ihan kiitettävästi verrattuna useisiin muihin kirjoihin. Vika on varmaan minussa, pitäisi löysätä vähän kriteeristöä.
Näin monta vuotta ensimmäisen lukukerran jälkeen silmään pistää Rowlingin proosa. Se vain nyt ei ole ihan niin virheetöntä ja sujuvaa kuin olin kuvitellut. Dialogi on juuri sellaista perusmättöä, jota teininoidilta saattaa odottaakin. Rowlingin erinomaisuus lieneekin enemmän tarinankerronnassa ja maailman luomisessa. Upeat puitteet tarinalle olisivat siis olemassa, esimerkiksi Tylypahka miljöönä on vertaansa vailla. Rowling meneekin mielestäni kirjaimellisesti metsään jättämällä kaikille niin rakkaan velhokoulun sivuosaan tarinassa ja sysäämällä sankarimme telttailemaan ympäri Britanniaa. Jotenkin en pääse sen yli, että kun Potter ja kumppanit kerran osaavat ilmiintyä mihin tahansa, miksi he eivät voisi piileskellä jossain vähän miellyttävämmässä ympäristössä, kuten jollain trooppisella paratiisisaarella tai vaikka jästien hotelleissa.
Ronin ja Hermionen romanssi on aika pakotettua, kuten myös Harryn ja Ginnyn. Parisuhdekuviot olisi voinut jättää kokonaan pois, tai jos sitä romantiikkaa nyt pakko olisi ympätä mukaan niin kyllä Harry ja Hermione kuuluisivat ehdottomasti yhteen. Enpä olisi pistänyt pahakseni myöskään, jos Cho olisi päässyt yli Cedricistä ja palaisi Harryn rinnalle.
Pientä kritiikkiä antaisin myös taikaesinejahdille. Jos jonkinlaista hirnyrkkiä ja varjelusta pukkaa joka kulmalla vastaan. Kolmikon meininki tuntui vähän päämäärättömältä tämän vuoksi. Useissa aikaisemmissa kirjoissa on usein keskitytty yhteen asiaan kerrallaan, esim. kolmivelhoturnaukseen tai viisasten kiveen. Nyt nuoret velhomme joutuvat jakamaan huomionsa moneen eri suuntaan kerralla.
Vaikka tässä nyt jostain syystä tulee mieleen vain negatiivisia puolia, niin ei se tarkoita, että kirja olisi huono. Parasta tietenkin on Kalkaros ja hänen tarinansa. Voi sanoa, että lopetus on onnistunut jos se saa lukijan palaamaan takaisin ykköskirjaan ja lukemaan kaiken uudestaan läpi täysin uudessa valossa. Enkä lopetuksella tarkoita nyt sitä viimeistä kappaletta juna-asemalla...yritän itse asiassa unohtaa koko kappaleen olemassaolon. Olen suuressa kiitollisuudenvelassa Rowlingille, joka käytännössä opetti minut lukemaan, ensin suomeksi ja neloskirjasta lähtien englanniksi. Ehkä se suurin Potter-fanitus on jo takana päin, mutta hyvä niin.
Olin muuten täysin varma aikanaan, että Dudley on komennuskirouksen alla hyvästellessään Harrya. Jotenkin ei tunnu uskottavalta, että kaiken sen paskan jälkeen, mitä poika on Harryn päälle suoltanut, hän olisi yhtäkkiä muuttunut ihmisenä parempaan suuntaan. Uskonkin vakaasti, että tämä on vain yksi salaisuuksista, jota Rowling ei ole vielä paljastanut ja tulevissa Potter-seikkailuissa tästä kuullaan vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti