"Luonnonvalinta karsii sopeutumattomat
He joutuvat ammattikouluihin
Baby, baby, kuule minun kutsuni
No en mä sulle puhunu, mä puhuin sun serkulle"
Sivuhistoria on kirjanen Liimatan levyttämättömiä sanoituksia vuosilta 1987-2007. Näin näppituntumalla arvioituna varhaisimmat veisut ovat siis noin 10-vuotiaan Tommin kynästä. Kehityksen kaarta ei voi olla havaitsematta. Alun loppusointuinen ja simppeli riimittely vaihtuu hiljalleen vaikeammin seurattavaksi ajatusryöpyksi. Välillä riveiltä pomppaa esiin tuttuja lauseita, jotka on irroitettu alkuemostaan ja julkaistu jossain toisessa kontekstissa, osana muita kappaleita. Liimatta kertookin toisinaan palaavansa inspiraation puutteessa vanhoihin sanoituksiinsa, kuin koira oksennukselleen.
Sanoituksista on kyse, mutta en oikein tiedä, mikä erottaa ne runoista - jos mikään. Tästäpä päästäänkin siihen, miten niitä kuuluisi lukea. Päässään laulalamalla vai kuten runonlausuntakilpailussa elehtien ja älähdellen? Koska en tiedä runoista yhtään mitään, toteutin tahtomattani ensimmäistä vaihtoehtoa. Varsinkin jos biisin nimessä oli "rock" tai "blues", ei melodista lukemista voinut estää. Toisaalta Liimatan sävellykset ovat tunnetusti musiikin traditioiden reunamaita koluavia, minne mielikuvituksellani ei ole asiaa. Siksi pelkäänkin, että tietämättömyys siitä, millainen sointu minkäkin sanan taakse alunperin kuuluu, kenties hävitti osan tunnelmasta.
"Jeesus oli neekeri, toisin vain väitetään
Jeesus oli kalju mies, niin parraton"
Sanoitusten aiheet vaihtelevat folioon käärityistä vauvojen päistä nilviäisiin. Voimakkaasti erottuu myös nuoruuden palo tyttöihin, joskin puettuna usein lähes tunnistamattomaksi. Liimatta tuntuu poimivan ympäristöstään paljon lauluihinsa. Välillä elämä onkin miehen mukaan näyttäynyt pelkästään laulujen lähdemateriaalina. Jotenkin kouraisevia ovat lapsuuden keskusteluista syntyneet ajatukset, esimerkiksi kuinka isommat pojat uskottelevat nuoremmille kerrostalon seinään piirrettyjen kasvojen olleen maalattu tapetun lapsen verellä. Tai kuinka suuren kiven alta on kerrottu lähtevän tunneli, jossa on on puolen metrin välein pino pornolehtiä.
Paljon on viittauksia hahmoihin, jotka eivät selittämättä avaudu satunnaiselle lukijalle, kuten Söödön Mika, joka on poimittu rekka-auton oveen painetusta tekstistä. Biisi Enenerna on taas saanut alkunsa ruotsin tunnilta en-sukuisten sanojen taivutussäännöistä. Teksteistä löytyy myös paljon Beatlesin, Juicen tai muiden artistien sanoituksia väänneltynä sellaisiksi, että niitä tuskin alkuperäisteosten tekijätkään tunnistaisivat omikseen. Tämän kaiken tiedän vain siksi, että Liimatta kommentoi sanoituksiaan lyhyesti ja antaa avaimia oikeintulkitsemiseen. Näitä selosteita olisin mielelläni lukenut enemmänkin.
Lopussa on pari mielenkiintoista näkökulmaa säveltämiseen ja äänittämiseen, sekä käsittämätöntä korkeammassa mielentilassa suollettua puhdasta ajatuksen lentoa, josta ei ottaisi selvää Liimatan äitikään. Parasta antia kirjassa onkin sen peittelemättömyys. On jännittävä kurkata taiteilijan sensuroimattomaan ajatusmaailmaan. Neroutta vai hulluutta - vaikea sanoa.
"Kaikki mitä mulle tapahtui vuoden aikana
sen mä kerroin serkulle minuutissa
Ei tajunnut mitään, hän puisti päätään"
maanantai 16. joulukuuta 2013
sunnuntai 15. joulukuuta 2013
Suzanne Collins - Mockingjay
"Are you, are you
Coming to the tree
Wear a necklace of rope, side by side with me."
Kuten jo aiemmin ounastelinkin, Nälkäpeli-trilogian päätösosassa ei enää itse pelejä nähty, vaan vallankumous. Sota on brutaalia ja jengiä kuolee reippahasti puolin ja toisin. Katniss on kokenut kovia, elämän ja kuoleman kysymykset eivät jätä häntä rauhaan hetkeksikään.
Niin se vaan Capitoli kaatui sitkeästä vastarinnasta huolimatta. Mutta iloisempiakin loppuja on nähty. Paluuta entiseen ei ole. Olen oikeastaan aika järkyttynyt. En niinkään satojen taisteluissa kuolleiden (edes niiden lapsukaisten) puolesta, en Primin kohtalosta (no okei ehkä vähän), enkä maailman pahuudesta. Vaan siitä, että loppujen lopuksi Katniss valitsi Peetan!
Peetan. Kliseisen hyviksen, jossa ei ole särmän särmää. Ei mitään persoonallisuutta. Naiset ovat pilanneet maailman. Valinta tuntuu niin epäreilulta Galea kohtaan. Galessa ei ollut mitään vikaa. Ehdinkin jo kuvitella kirjan päättyvän siihen, että pähkähulluuden partaalla surffaileva Katniss metsästelee yksin District 12:n metsissä, tapaa Galen, he eivät vaihda sanaakaan, vaan metsästävät yhdessä koko päivän, ja lopun elämäänsä. Mutta ei. Katniss valitsee kakkupojan.
Oikeastaan, nyt kun asiaa ajattelee tarkemmin, ei kyseessä ehkä olekaan mikään Katnissin valinta. Junamatkalla kotiin Katniss sanoo Haymitchille, ettei hän halua tietää, kuka poikaystäväehdokkaista olisi kenties tulossa kotiin ja kuka ei. Eli vallankumoustaistelijallemme oli periaatteessa ihan sama, kuka sieltä tulee. Ei hän rakasta kumpaakaan, vaan tarvitsee itselleen vain miehen, jota piinata oikutteluillaan. Peeta ja Katniss ovat kyllä melkoinen pariskunta: toinen kärsii karmeista painajaisista ja toisen tekee välillä mieli tappaa kumppaninsa. Pyh ja pah. Gale, olet ikuisesti meidän kaikkien joskus friendzonetetuiksi joutuneiden poikamiesten sydämissä!
Äänestys kostonälkäpelien järjestämisestä oli aika dramaattinen. Kyllä-vastauksia tuli aavistuksen enemmän kuin mihin olin varautunut. Ehkä Katnissin ääni oli vain hämäystä Coinia varten. Tuskin kisoja koskaan pantiin käytäntöön. Tahdon kuitenkin uskoa, että kaikki äänestivät omatuntonsa mukaan, mikä johtaa siihen, että Haymitch, Katniss ja eivät loppujen lopuksi olleet Snowia parempia. Tappaminen on oikeutettua hyvän asian puolesta tällä logiikalla. Oikeastaan koko kirjasarja pohtikin juuri samaa teemaa.
Kokonaisuutena pidin kuitenkin trilogiasta kovasti. Sen maailmasta, sen hahmoista. Aavistus nuortenkirjamaisuutta ei häiritse, pohdiskeltavaa riittää myös aikuismaisempaan makuun. Pieni haikeuden tunnehan tässä tulee, kuten aina silloin, kun hyvä tarina on ohi. Ei enää Nälkäpelejä.
Coming to the tree
Wear a necklace of rope, side by side with me."
Kuten jo aiemmin ounastelinkin, Nälkäpeli-trilogian päätösosassa ei enää itse pelejä nähty, vaan vallankumous. Sota on brutaalia ja jengiä kuolee reippahasti puolin ja toisin. Katniss on kokenut kovia, elämän ja kuoleman kysymykset eivät jätä häntä rauhaan hetkeksikään.
Niin se vaan Capitoli kaatui sitkeästä vastarinnasta huolimatta. Mutta iloisempiakin loppuja on nähty. Paluuta entiseen ei ole. Olen oikeastaan aika järkyttynyt. En niinkään satojen taisteluissa kuolleiden (edes niiden lapsukaisten) puolesta, en Primin kohtalosta (no okei ehkä vähän), enkä maailman pahuudesta. Vaan siitä, että loppujen lopuksi Katniss valitsi Peetan!
Peetan. Kliseisen hyviksen, jossa ei ole särmän särmää. Ei mitään persoonallisuutta. Naiset ovat pilanneet maailman. Valinta tuntuu niin epäreilulta Galea kohtaan. Galessa ei ollut mitään vikaa. Ehdinkin jo kuvitella kirjan päättyvän siihen, että pähkähulluuden partaalla surffaileva Katniss metsästelee yksin District 12:n metsissä, tapaa Galen, he eivät vaihda sanaakaan, vaan metsästävät yhdessä koko päivän, ja lopun elämäänsä. Mutta ei. Katniss valitsee kakkupojan.
Oikeastaan, nyt kun asiaa ajattelee tarkemmin, ei kyseessä ehkä olekaan mikään Katnissin valinta. Junamatkalla kotiin Katniss sanoo Haymitchille, ettei hän halua tietää, kuka poikaystäväehdokkaista olisi kenties tulossa kotiin ja kuka ei. Eli vallankumoustaistelijallemme oli periaatteessa ihan sama, kuka sieltä tulee. Ei hän rakasta kumpaakaan, vaan tarvitsee itselleen vain miehen, jota piinata oikutteluillaan. Peeta ja Katniss ovat kyllä melkoinen pariskunta: toinen kärsii karmeista painajaisista ja toisen tekee välillä mieli tappaa kumppaninsa. Pyh ja pah. Gale, olet ikuisesti meidän kaikkien joskus friendzonetetuiksi joutuneiden poikamiesten sydämissä!
Äänestys kostonälkäpelien järjestämisestä oli aika dramaattinen. Kyllä-vastauksia tuli aavistuksen enemmän kuin mihin olin varautunut. Ehkä Katnissin ääni oli vain hämäystä Coinia varten. Tuskin kisoja koskaan pantiin käytäntöön. Tahdon kuitenkin uskoa, että kaikki äänestivät omatuntonsa mukaan, mikä johtaa siihen, että Haymitch, Katniss ja eivät loppujen lopuksi olleet Snowia parempia. Tappaminen on oikeutettua hyvän asian puolesta tällä logiikalla. Oikeastaan koko kirjasarja pohtikin juuri samaa teemaa.
Kokonaisuutena pidin kuitenkin trilogiasta kovasti. Sen maailmasta, sen hahmoista. Aavistus nuortenkirjamaisuutta ei häiritse, pohdiskeltavaa riittää myös aikuismaisempaan makuun. Pieni haikeuden tunnehan tässä tulee, kuten aina silloin, kun hyvä tarina on ohi. Ei enää Nälkäpelejä.
keskiviikko 11. joulukuuta 2013
Suzanne Collins - Catching Fire
“Katniss, there is no District Twelve.”
Nälkäpelin kakkososa. Koukuttavaa tavaraa tämäkin. Aluksi näytti huolestuttavasti siltä, että tässä ollaan lähdössä metsiin hortoilemaan ja pelit jäävät sankareiltamme pelaamatta kokonaan. Onneksi pahat sedät veivät voiton ja lastentappofestarit saatiin pyöräytettyä pystyyn. Paitsi, että taisivat olla tällä kertaa enemmän keski-ikäisten bileet nämä.
Suuri pettymys oli, että District 12 oli kisassa liikkeellä täysin samalla kokoonpanolla. Tässä olisi voinut käyttää vähän enemmän mielikuvitusta. Mielelläni olisin katsellut esimerkiksi Primin elossapysyttelyä, vaikkapa kameroiden välityksellä Katnissin hääriessä mentorina. Tai, jos se Katniss oli nyt pakko saada mukaan, niin eikö Gale olisi ollut oiva pari, tai vaikka Haymitch. Näkihän sen, että Peetaa sai taas olla jatkuvasti laastaroimassa ja pelastelemassa. Muutenkin tuntuu, että kaikki romantiikan kanssa kikkailu tulee jo korvista ulos. Katniss taitaa olla aikamoinen jakorasia. Gale, Peeta, Cinna, se teurastajan vai kenen olikaan poika...
Myös areena oli vähän väsynyt. Pelintekijöiden ansoilla on vähän turhan iso merkitys. Olisi mukavampaa nähdä enemmän juonittelua pelaajien välillä. Matsi oli myös lyhyt kuin mikä, eihän niillä tullut edes nälkä. Samanlaista uhkaavuutta, kuin ykkösessä oli, ei tässä oikein tavoitettu. Jotenkin fokus oli liikaa kilpailijoissa, eikä se fiilis, että koko maailma seuraa jokaista askelta, kuuntelee jokaista sanaa, lyö vetoa ja sponssaa kilpailijoita, käynyt kunnolla ilmi.
Tapahtumat ennen pelejä kiinnostivat silti yllättävän paljon, ja niinhän siinä kävi, että vallankumousta ei voinut välttää. Itse pelien loppuratkaisu oli aika hyvä. Säännöt on tehty rikottaviksi. District 13:n olemassaolo tuli suht puskista, vaikka noin muuten Collinsin juonenkehittelyä ei ole kovin hankala seurata ainakaan pääpiirteiden osalta. Kolmas osa on kuitenkin hieman hämärän peitossa. Vaikea nähdä miten Nälkäpeli järjestettäisiin vallitsevissa olosuhteissa. Varmaan saamme nähdä jonkinlaisen globaalin version, jossa esimerkiksi yksi kokonainen sektori on taistelukenttänä. Mutta ei se ole sama asia. Nähtiinhän siinä miten käy, kun Potteri otti välivuoden koulusta: haahuiluksi meni. Nälkäpelin idea on juuri sen toistuvuudessa ja säännöissä ja toivon, että kolmas kirja ei hylkää sen kantavaa voimaa kokonaan.
Vaikka juonikuviot voisivat olla hieman rapsakampiakin, en voi valittaa. Nautin suuresti ja luin kirjan vauhdilla. Iso osa ilosta tulee oikeastaan siitä, että Collins tarjoaa mahtavat puitteet oman mielikuvituksen käytölle. Pohdin monesti, millaista elämä muissa sektoreissa ja Capitolissa on, millaisia pelejä on järjestetty ja miten koukkuisia kuvioita itse areenalle laatisin, jos sattuisin olemaan kirjailija. Harva kirja tarjoaa näin kiehtovan maailman lukijan ihmeteltäväksi.
Mainio tekele siis loppujen lopuksi tämäkin ja kolmas kirja jo kuumottelee hyppysissä. Leffaversiotkin pitänee joku päivä vilkaista läpi. Leffoista puheenollen, Hobitti 2 taitaa pyöriä tällä hetkellä yhtä Suomen ensinäytöstään tuossa kilometrin päässä. Innolla ja ehkä pikkuisen kauhullakin odotan, miten Bilbo tällä kertaa väistää vaarat ja kuinka paljastaviin haltiamekkoihin Evangeline Lilly on puettu.
Nälkäpelin kakkososa. Koukuttavaa tavaraa tämäkin. Aluksi näytti huolestuttavasti siltä, että tässä ollaan lähdössä metsiin hortoilemaan ja pelit jäävät sankareiltamme pelaamatta kokonaan. Onneksi pahat sedät veivät voiton ja lastentappofestarit saatiin pyöräytettyä pystyyn. Paitsi, että taisivat olla tällä kertaa enemmän keski-ikäisten bileet nämä.
Suuri pettymys oli, että District 12 oli kisassa liikkeellä täysin samalla kokoonpanolla. Tässä olisi voinut käyttää vähän enemmän mielikuvitusta. Mielelläni olisin katsellut esimerkiksi Primin elossapysyttelyä, vaikkapa kameroiden välityksellä Katnissin hääriessä mentorina. Tai, jos se Katniss oli nyt pakko saada mukaan, niin eikö Gale olisi ollut oiva pari, tai vaikka Haymitch. Näkihän sen, että Peetaa sai taas olla jatkuvasti laastaroimassa ja pelastelemassa. Muutenkin tuntuu, että kaikki romantiikan kanssa kikkailu tulee jo korvista ulos. Katniss taitaa olla aikamoinen jakorasia. Gale, Peeta, Cinna, se teurastajan vai kenen olikaan poika...
Myös areena oli vähän väsynyt. Pelintekijöiden ansoilla on vähän turhan iso merkitys. Olisi mukavampaa nähdä enemmän juonittelua pelaajien välillä. Matsi oli myös lyhyt kuin mikä, eihän niillä tullut edes nälkä. Samanlaista uhkaavuutta, kuin ykkösessä oli, ei tässä oikein tavoitettu. Jotenkin fokus oli liikaa kilpailijoissa, eikä se fiilis, että koko maailma seuraa jokaista askelta, kuuntelee jokaista sanaa, lyö vetoa ja sponssaa kilpailijoita, käynyt kunnolla ilmi.
Tapahtumat ennen pelejä kiinnostivat silti yllättävän paljon, ja niinhän siinä kävi, että vallankumousta ei voinut välttää. Itse pelien loppuratkaisu oli aika hyvä. Säännöt on tehty rikottaviksi. District 13:n olemassaolo tuli suht puskista, vaikka noin muuten Collinsin juonenkehittelyä ei ole kovin hankala seurata ainakaan pääpiirteiden osalta. Kolmas osa on kuitenkin hieman hämärän peitossa. Vaikea nähdä miten Nälkäpeli järjestettäisiin vallitsevissa olosuhteissa. Varmaan saamme nähdä jonkinlaisen globaalin version, jossa esimerkiksi yksi kokonainen sektori on taistelukenttänä. Mutta ei se ole sama asia. Nähtiinhän siinä miten käy, kun Potteri otti välivuoden koulusta: haahuiluksi meni. Nälkäpelin idea on juuri sen toistuvuudessa ja säännöissä ja toivon, että kolmas kirja ei hylkää sen kantavaa voimaa kokonaan.
Vaikka juonikuviot voisivat olla hieman rapsakampiakin, en voi valittaa. Nautin suuresti ja luin kirjan vauhdilla. Iso osa ilosta tulee oikeastaan siitä, että Collins tarjoaa mahtavat puitteet oman mielikuvituksen käytölle. Pohdin monesti, millaista elämä muissa sektoreissa ja Capitolissa on, millaisia pelejä on järjestetty ja miten koukkuisia kuvioita itse areenalle laatisin, jos sattuisin olemaan kirjailija. Harva kirja tarjoaa näin kiehtovan maailman lukijan ihmeteltäväksi.
Mainio tekele siis loppujen lopuksi tämäkin ja kolmas kirja jo kuumottelee hyppysissä. Leffaversiotkin pitänee joku päivä vilkaista läpi. Leffoista puheenollen, Hobitti 2 taitaa pyöriä tällä hetkellä yhtä Suomen ensinäytöstään tuossa kilometrin päässä. Innolla ja ehkä pikkuisen kauhullakin odotan, miten Bilbo tällä kertaa väistää vaarat ja kuinka paljastaviin haltiamekkoihin Evangeline Lilly on puettu.
maanantai 9. joulukuuta 2013
Suzanne Collins - The Hunger Games
"Effie Trinket crosses back to the podium, smoothes the slip of paper, and reads out the name in a clear voice. And it's not me."
Pitkästä, pitkästä aikaa tuli vastaan kirja, jonka lukemista ei vain voinut lopettaa. Luin Nälkäpelin kahdelta istumalta sydän pamppaillen ja kädet hioten. Ennakkoluulot murskautuen. Parasta on tietää, että tätä herkkua on vielä lisää kahden kirjan verran!
Kirjan maailma on raadollinen. Luokkaerot ovat suurempia kuin Kokoomuksen Suomessa konsanaan ja pelottavin muistutus tästä on Nälkäpeli, tosi-tv-tyyppinen selviytymistaistelu, jossa 24 nuorta lähetetään ääriolosuhteisiin tappamaan toisiaan. Kirjan pohjavire kaiken sen eloonjäämiskamppailun takana on uhkaava ja sairas. Ihmiskunnan arvot ovat niin vääristyneet kuin vain voi olla. Köyhässä kanssa kytee kuitenkin vaimea vallankumouksen liekki, joka mitä luultavimmin roihahtaa täyteen paloonsa jatko-osissa.
Itse Nälkäpeli on kutkuttavan kiehtova ja raaka mittelö. Kilpailijoiden arvonta on vinoutunut: mitä köyhempi olet, sitä todennäköisemmin nimesi löytyy lapusta. Toisaalta taas rikkaampia nuoria koulutetaan varta vasten tappajiksi, jotka näkevät kilpailun kunniatehtävänä. Voittajaksi voi selvitä monenlaisin strategioin: olemalla vahva taistelukone, näkymätön piiloutuja, taitava ruoanhankkija tai älykäs taktikko. Taisteluareena on jo itsessään kuolettava myrkkykasveineen, miinoineen, mutantteineen ja tulimerineen. Kun katsojat tuntuvat tylsistyvän löytyy tuottajilta aina kikka, esimerkiksi sääolosuhteiden kontrollointi, jolla tv-ruutuun tuodaan toimintaa, draamaa ja verenvuodatusta.
Kaikkein vaarallisimpia ovat tietysti kanssakilpailijat. Heidän tehtävänään on tappaa, joko puhtaasta tappamisenhalusta tai olosuhteiden pakosta. Tilannetta mutkistavat liittoutumat, areenalta löytyvät resurssit, sponsoreiden lahjoitukset ja omantunnon tuskat. Tuntui, että pelkäsin pelin yllätyksiä enemmän kuin kirjan päähenkilö Katniss. Peetasta en niin välittänyt ja katsojien vuoksi puoliksi näytelty romanssi oli vähän kömpelösti toteutettu. Toisaalta taas Ruen kuolema oli aidosti surullista. Pelkkä tarkka nuolikäsi ei vielä voittoa takaa, vaan peliä ja pelaajia on osattava lukea.
Kirja etenee hyvin vauhdikkaasti ja on helppolukuinen. Silti rivien välistä tuntuu löytyvän toisinaan jotain syvällisempääkin. Ennen kaikkea Collins on onnistunut luomaan vaikuttavan maailman, jonka sääntöjä lukija ei aluksi tunne, mutta joka vähä vähältä paljastaa todellisen luonteensa. Jos YLE ottaisi Nälkäpelin ohjelmistoonsa, taitaisivat katsojaennätykset murskautua. Ohjelmatiedoissa olisi toki varoitus: "Voi sisältää lapsille sopimatonta materiaalia". Tätä tuskin tullaan näkemään, sillä Nälkäpeli rikkonee kaikkia mahdollisia ihmisoikeuksia.
Pitkästä, pitkästä aikaa tuli vastaan kirja, jonka lukemista ei vain voinut lopettaa. Luin Nälkäpelin kahdelta istumalta sydän pamppaillen ja kädet hioten. Ennakkoluulot murskautuen. Parasta on tietää, että tätä herkkua on vielä lisää kahden kirjan verran!
Kirjan maailma on raadollinen. Luokkaerot ovat suurempia kuin Kokoomuksen Suomessa konsanaan ja pelottavin muistutus tästä on Nälkäpeli, tosi-tv-tyyppinen selviytymistaistelu, jossa 24 nuorta lähetetään ääriolosuhteisiin tappamaan toisiaan. Kirjan pohjavire kaiken sen eloonjäämiskamppailun takana on uhkaava ja sairas. Ihmiskunnan arvot ovat niin vääristyneet kuin vain voi olla. Köyhässä kanssa kytee kuitenkin vaimea vallankumouksen liekki, joka mitä luultavimmin roihahtaa täyteen paloonsa jatko-osissa.
Itse Nälkäpeli on kutkuttavan kiehtova ja raaka mittelö. Kilpailijoiden arvonta on vinoutunut: mitä köyhempi olet, sitä todennäköisemmin nimesi löytyy lapusta. Toisaalta taas rikkaampia nuoria koulutetaan varta vasten tappajiksi, jotka näkevät kilpailun kunniatehtävänä. Voittajaksi voi selvitä monenlaisin strategioin: olemalla vahva taistelukone, näkymätön piiloutuja, taitava ruoanhankkija tai älykäs taktikko. Taisteluareena on jo itsessään kuolettava myrkkykasveineen, miinoineen, mutantteineen ja tulimerineen. Kun katsojat tuntuvat tylsistyvän löytyy tuottajilta aina kikka, esimerkiksi sääolosuhteiden kontrollointi, jolla tv-ruutuun tuodaan toimintaa, draamaa ja verenvuodatusta.
Kaikkein vaarallisimpia ovat tietysti kanssakilpailijat. Heidän tehtävänään on tappaa, joko puhtaasta tappamisenhalusta tai olosuhteiden pakosta. Tilannetta mutkistavat liittoutumat, areenalta löytyvät resurssit, sponsoreiden lahjoitukset ja omantunnon tuskat. Tuntui, että pelkäsin pelin yllätyksiä enemmän kuin kirjan päähenkilö Katniss. Peetasta en niin välittänyt ja katsojien vuoksi puoliksi näytelty romanssi oli vähän kömpelösti toteutettu. Toisaalta taas Ruen kuolema oli aidosti surullista. Pelkkä tarkka nuolikäsi ei vielä voittoa takaa, vaan peliä ja pelaajia on osattava lukea.
Kirja etenee hyvin vauhdikkaasti ja on helppolukuinen. Silti rivien välistä tuntuu löytyvän toisinaan jotain syvällisempääkin. Ennen kaikkea Collins on onnistunut luomaan vaikuttavan maailman, jonka sääntöjä lukija ei aluksi tunne, mutta joka vähä vähältä paljastaa todellisen luonteensa. Jos YLE ottaisi Nälkäpelin ohjelmistoonsa, taitaisivat katsojaennätykset murskautua. Ohjelmatiedoissa olisi toki varoitus: "Voi sisältää lapsille sopimatonta materiaalia". Tätä tuskin tullaan näkemään, sillä Nälkäpeli rikkonee kaikkia mahdollisia ihmisoikeuksia.
torstai 14. marraskuuta 2013
Ben Goldacre - Bad Science
"The plural of anecdote is not data."
Homeopatia, vaihtoehtoishoidot, ravintolisät, rokotusten vastaiset kampanjat...silkkaa vedätystä kaikki tyynni. Silti näiden "tieteenalojen" nimissä käydään bisnestä, jossa puhutaan miljardien eurojen kokoisista summista. Guardianin lääkärikolumnisti Ben Goldacre on tuohtunut: yhteiskuntamme on niin umpisokea tieteen edessä, että se nielee purematta kaiken, mitä sille tieteenä tuputetaan. Bad Science on kirja omahyväisestä höynäyttämisestä, suoranaisesta huijaamisesta, mutta ennen kaikkea siitä, miksi tämä ylipäätään edes on mahdollista.
Kaiken pahan alku on lehdistö. Tieteen systemaattinen tyhmentäminen lukijoita varten on johtanut siihen, että heillä ei ole enää mitään menetelmiä erottaa laadukasta tutkimusta paskanjauhannasta. Goldacre kuvailee ilmiötä riemastuttavin esimerkein ja esittelee lukemattomia tapoja, kuinka tutkimustuloksia voidaan vääristellä, manipuloida ja tulkita haluamallaan tavalla. Prosentit, trendit, korrelaatiot ja kausaliteetit on mahdollista sotkea mitä hätkähdyttävimmillä tavoilla.
Muutama nimi nostetaan esille julkisesti riepoteltavaksi, mutta heidän vaikutusvaltansa ei ilmeisesti ole vielä sentään Suomen lehdistössä asti, vaan jutut koskevatkin lähinnä Iso-Britanniaa. Sen lisäksi, että kirja on opettavainen, se on myös varsin viihdyttävä. Goldacre tuntuu fiksulta jannulta, joten täytynee laittaa nimi korvan taakse
Paljon tilaa annetaan myös placebo-ilmiön selittämiselle. Perusperiaatteet ovat toki jokaiselle tuttuja, mutta on hämmentävää, miten vekkulisti ihmismieli toisinaan toimiikaan. Esimerkiksi valaistuksen vaikutusta työtehokkuuteen tutkittiin aikanaan Amerikassa, ja tutkimuksessa vahvistettiin hypoteesi siitä, että parempi valaistus vaikuttaa positiivisesti tehokkuuteen. Yllättävämpi havainto oli se, että myös valaistuksen vähentäminen aiheutti saman reaktion. Tosiasiassa suorituskyky paranikin siitä syystä, että tutkimus ylipäätään toteutettiin. Kirjassa viitataan paljon hömppätutkimuksiin, joista osaa tuskin on olemassakaan, mutta vastapainoksi mainitaan muutama hyvin toteutettu tutkimus, joista yllättävän moni on tehty Suomessa. Aiheet taisivat liittyä juuri ravintotieteisiin.
On oikeastaan turha alkaa avaamaan sisältöä sen enempää. Suosittelen vahvasti kaikille! Todella älykästä ja herättelevää tekstiä.
Homeopatia, vaihtoehtoishoidot, ravintolisät, rokotusten vastaiset kampanjat...silkkaa vedätystä kaikki tyynni. Silti näiden "tieteenalojen" nimissä käydään bisnestä, jossa puhutaan miljardien eurojen kokoisista summista. Guardianin lääkärikolumnisti Ben Goldacre on tuohtunut: yhteiskuntamme on niin umpisokea tieteen edessä, että se nielee purematta kaiken, mitä sille tieteenä tuputetaan. Bad Science on kirja omahyväisestä höynäyttämisestä, suoranaisesta huijaamisesta, mutta ennen kaikkea siitä, miksi tämä ylipäätään edes on mahdollista.
Kaiken pahan alku on lehdistö. Tieteen systemaattinen tyhmentäminen lukijoita varten on johtanut siihen, että heillä ei ole enää mitään menetelmiä erottaa laadukasta tutkimusta paskanjauhannasta. Goldacre kuvailee ilmiötä riemastuttavin esimerkein ja esittelee lukemattomia tapoja, kuinka tutkimustuloksia voidaan vääristellä, manipuloida ja tulkita haluamallaan tavalla. Prosentit, trendit, korrelaatiot ja kausaliteetit on mahdollista sotkea mitä hätkähdyttävimmillä tavoilla.
Muutama nimi nostetaan esille julkisesti riepoteltavaksi, mutta heidän vaikutusvaltansa ei ilmeisesti ole vielä sentään Suomen lehdistössä asti, vaan jutut koskevatkin lähinnä Iso-Britanniaa. Sen lisäksi, että kirja on opettavainen, se on myös varsin viihdyttävä. Goldacre tuntuu fiksulta jannulta, joten täytynee laittaa nimi korvan taakse
Paljon tilaa annetaan myös placebo-ilmiön selittämiselle. Perusperiaatteet ovat toki jokaiselle tuttuja, mutta on hämmentävää, miten vekkulisti ihmismieli toisinaan toimiikaan. Esimerkiksi valaistuksen vaikutusta työtehokkuuteen tutkittiin aikanaan Amerikassa, ja tutkimuksessa vahvistettiin hypoteesi siitä, että parempi valaistus vaikuttaa positiivisesti tehokkuuteen. Yllättävämpi havainto oli se, että myös valaistuksen vähentäminen aiheutti saman reaktion. Tosiasiassa suorituskyky paranikin siitä syystä, että tutkimus ylipäätään toteutettiin. Kirjassa viitataan paljon hömppätutkimuksiin, joista osaa tuskin on olemassakaan, mutta vastapainoksi mainitaan muutama hyvin toteutettu tutkimus, joista yllättävän moni on tehty Suomessa. Aiheet taisivat liittyä juuri ravintotieteisiin.
On oikeastaan turha alkaa avaamaan sisältöä sen enempää. Suosittelen vahvasti kaikille! Todella älykästä ja herättelevää tekstiä.
keskiviikko 6. marraskuuta 2013
Thea Alexander - 2150 A.D.
Bongasin 2150 A.D:n listalta, joka mainosti silmät avaavia kirjoja. Siellä moni kehui sitä lempikirjakseen ja elämää mullistavaksi kokemukseksi. Tulipa opittua, ettei listoihin ole luottaminen.
Kirja kertoo tulevaisuudesta, jossa ihminen on kehittynyt henkisesti ja saavuttanut korkeamman tietoisuuden tason. Taakse ovat jääneet viha ja eripura ja tilalla ovat lähimmäisenrakkaus ja ymmärrys. Yhteys makrokosmokseen mahdollistaa siinä sivussa myös käteviä temppuja, kuten levitaation, psykokineesion, telepatian ja ties mitä. Tulevaisuuden yhteiskunta vaikuttaa kyllä ihan kivalta: naisetkin ovat kauniita ja valmiita seksiin tilanteessa kuin tilanteessa. Tosin makrotason kokemukset ovatkin astetta orgastisempia, joten kuka nyt viitsisi lihaa edes himoita, kun tarjolla on parempaakin. Utopia on täydellinen, siellä on kaikki aidosti hyvin.
Jon Lake, Vietnamin sodasta selvinnyt psykologian opiskelija pääsee maistelemaan kehityksen hedelmiä uniensa kautta. Hänellä on kolme kuukautta aikaa päästä tietoisuuden tasolle kolme. Olennaista on hyväksyä kaikki, mitä eteen tulee, rakastaa vihamiehiä kuin lähimmäisiä ja niittää sitä, mitä kylvää. Epäonnistuminen on onnistumista. Matka on vaikea, mutta palkitseva.
2150 A.D. herättelee kyseenalaistamaan nykyihmisen arvoja. Miksi maailma on niin julma paikka? Miksi on köyhyyttä ja eriarvoisuutta? Miksi soditaan? Jos maailman peruskiveksi asetettaisiin rakkaus, olisiko kaikki paremmin? Olen sen verran idealisti uskoakseni, että ihmisellä on vielä paljon opittavaa.
Kuitenkin kirjana 2150 A.D. on aika mätä. Sen ajatus ja maailmankuva on kaunis, mutta kerronta ja juoni vesittävät paketin. Se on lähinnä selostus tulevasta. Esimerkiksi Hyperionin vahvuus juontuu siitä, että sen monimutkainen maailma paljastuu vähitellen juonen tiimellyksessä. Alexander taas vain luettelee, miten asiat ovat. Vähän kuin Wikipedia-artikkelia lukisi. Hauskana knoppitietona esimerkiksi sana "makro" mainitaan tekstissä 647 kertaa, "mikro" taas 380 kertaa. Puuduttavaa!
Ilmeisesti kirjailija tosiaan uskoo siihen, mistä kirjoittaa. Yritin etsiä netistä, onko makroajattelusta olemassa jokin kultti tai lahko, mutta todisteita ei löytynyt. Tässä olisi kieltämättä jollekin hihhulille hyvä sauma tehdä vähän bisnestä. Voin hyvin kuvitella jonkun partasuisen jäbän harrastamassa seksiä ja psykedeelejä nuorten opiskelijatyttöjen kanssa jonkinlaisessa hippikommuunissa. Tietysti eri leveleille siirryttäessä maksettaisiin kallis jäsenmaksu. Lopuksi tehtäisiin joukkoitsemurha, jotta tie makrouteen kävisi helpommaksi tallata.
Muutenkin hihhulismi paistaa läpi tekstin takaa aika voimakkaasti. Puhe astraaliolennoista ja spektreistä meinaa tulla korvista ulos. Ei minulla mitään ole rakastamista vastaan, mutta tarvitaanko sen ymmärtämiseksi tosiaankin tietää jotain vaikkapa Atoneista, Ztoneista ja Maxoneista tai expata itseään harmaalta ykköstasolta aina vitivalkealle kymppilevelille? Toisaalta katsonkin asiaa mikroperspektiivistä, joten näkemykseni on rajoittunut. Koko hölmistykseni johtuu kai siitä, koska en muista edellistä elämääni, jossa ruoskin kaleeriorjia ruotsinlaivalla.
En nyt siis aivan purematta niele kirjan sanomaa, mutta sen puolustukseksi on sanottava, että kyllä se ajatuksia herätti. Eli aivan turhasta teoksesta ei voi olla kyse. Unien merkitys on myös kiinnostava aihe. Jos minussa on sisäinen hihhuli, niin se ilmenee ehdottomasti mielenkiintona unennäköä kohtaan. En todellakaan usko, että ne ennustavat yhtään mitään tai ovat missään mielessä tieteellisen metodin tavoittamattomissa. Mutta kyllähän unet ovat huikeita. Toisaalta unet ovat yllätävänkin tabu aihe. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa ottaa selvää lucid-unista. En tiedä, onko ilmiöstä tieteellistä näyttöä, mutta omalla kohdalla systeemi toimii. Ihminen ei voi sanoa pelänneensä ennen kuin on kokenut ensimmäisen unihalvauksensa. Ehkä olen tietämättäni jo hyvää matkaa kapuamassa ylös henkisen kasvun portaita.
Kirja kertoo tulevaisuudesta, jossa ihminen on kehittynyt henkisesti ja saavuttanut korkeamman tietoisuuden tason. Taakse ovat jääneet viha ja eripura ja tilalla ovat lähimmäisenrakkaus ja ymmärrys. Yhteys makrokosmokseen mahdollistaa siinä sivussa myös käteviä temppuja, kuten levitaation, psykokineesion, telepatian ja ties mitä. Tulevaisuuden yhteiskunta vaikuttaa kyllä ihan kivalta: naisetkin ovat kauniita ja valmiita seksiin tilanteessa kuin tilanteessa. Tosin makrotason kokemukset ovatkin astetta orgastisempia, joten kuka nyt viitsisi lihaa edes himoita, kun tarjolla on parempaakin. Utopia on täydellinen, siellä on kaikki aidosti hyvin.
Jon Lake, Vietnamin sodasta selvinnyt psykologian opiskelija pääsee maistelemaan kehityksen hedelmiä uniensa kautta. Hänellä on kolme kuukautta aikaa päästä tietoisuuden tasolle kolme. Olennaista on hyväksyä kaikki, mitä eteen tulee, rakastaa vihamiehiä kuin lähimmäisiä ja niittää sitä, mitä kylvää. Epäonnistuminen on onnistumista. Matka on vaikea, mutta palkitseva.
2150 A.D. herättelee kyseenalaistamaan nykyihmisen arvoja. Miksi maailma on niin julma paikka? Miksi on köyhyyttä ja eriarvoisuutta? Miksi soditaan? Jos maailman peruskiveksi asetettaisiin rakkaus, olisiko kaikki paremmin? Olen sen verran idealisti uskoakseni, että ihmisellä on vielä paljon opittavaa.
Kuitenkin kirjana 2150 A.D. on aika mätä. Sen ajatus ja maailmankuva on kaunis, mutta kerronta ja juoni vesittävät paketin. Se on lähinnä selostus tulevasta. Esimerkiksi Hyperionin vahvuus juontuu siitä, että sen monimutkainen maailma paljastuu vähitellen juonen tiimellyksessä. Alexander taas vain luettelee, miten asiat ovat. Vähän kuin Wikipedia-artikkelia lukisi. Hauskana knoppitietona esimerkiksi sana "makro" mainitaan tekstissä 647 kertaa, "mikro" taas 380 kertaa. Puuduttavaa!
Ilmeisesti kirjailija tosiaan uskoo siihen, mistä kirjoittaa. Yritin etsiä netistä, onko makroajattelusta olemassa jokin kultti tai lahko, mutta todisteita ei löytynyt. Tässä olisi kieltämättä jollekin hihhulille hyvä sauma tehdä vähän bisnestä. Voin hyvin kuvitella jonkun partasuisen jäbän harrastamassa seksiä ja psykedeelejä nuorten opiskelijatyttöjen kanssa jonkinlaisessa hippikommuunissa. Tietysti eri leveleille siirryttäessä maksettaisiin kallis jäsenmaksu. Lopuksi tehtäisiin joukkoitsemurha, jotta tie makrouteen kävisi helpommaksi tallata.
Muutenkin hihhulismi paistaa läpi tekstin takaa aika voimakkaasti. Puhe astraaliolennoista ja spektreistä meinaa tulla korvista ulos. Ei minulla mitään ole rakastamista vastaan, mutta tarvitaanko sen ymmärtämiseksi tosiaankin tietää jotain vaikkapa Atoneista, Ztoneista ja Maxoneista tai expata itseään harmaalta ykköstasolta aina vitivalkealle kymppilevelille? Toisaalta katsonkin asiaa mikroperspektiivistä, joten näkemykseni on rajoittunut. Koko hölmistykseni johtuu kai siitä, koska en muista edellistä elämääni, jossa ruoskin kaleeriorjia ruotsinlaivalla.
En nyt siis aivan purematta niele kirjan sanomaa, mutta sen puolustukseksi on sanottava, että kyllä se ajatuksia herätti. Eli aivan turhasta teoksesta ei voi olla kyse. Unien merkitys on myös kiinnostava aihe. Jos minussa on sisäinen hihhuli, niin se ilmenee ehdottomasti mielenkiintona unennäköä kohtaan. En todellakaan usko, että ne ennustavat yhtään mitään tai ovat missään mielessä tieteellisen metodin tavoittamattomissa. Mutta kyllähän unet ovat huikeita. Toisaalta unet ovat yllätävänkin tabu aihe. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa ottaa selvää lucid-unista. En tiedä, onko ilmiöstä tieteellistä näyttöä, mutta omalla kohdalla systeemi toimii. Ihminen ei voi sanoa pelänneensä ennen kuin on kokenut ensimmäisen unihalvauksensa. Ehkä olen tietämättäni jo hyvää matkaa kapuamassa ylös henkisen kasvun portaita.
maanantai 28. lokakuuta 2013
Arthur Conan Doyle - The Hound of the Baskervilles
Baskervillen koira on tuttu monesta Aku Ankka-tarinasta, joten loppuratkaisu oli pääpiirteittäin selvillä tähän Sherlock Holmes-klassikkoon tarttuessani. Vaikka kyllähän sen nyt hölmömpikin arvasi, ettei salapoliisiromaaneissa mitään yliluonnollista ratkaisua hyväksytä. Muuten kirja oli aika tavalla juuri sellainen, kuin olin antanut itseni olettaa. Sumuisia nummia, sateisia öitä ja englantilaista maaseuturomantiikkaa.
Sherlock Holmes ei kaipaa esittelyjä. Hän ei ole pelkästään maailman tunnetuin salapoliisi, vaan kenties jopa yksi kirjallisuuden historian ikonisimmista hahmoista. Silti en ole miehen seikkailuja koskaan lukenut: salapoliisiromaanien tuntemukseni rajoittuu hyvin pitkälti Agatha Christien tuotantoon. En oikeastaan muistanutkaan, miten mukava on seurata, kun alan ammattilaiset ratkovat kunnon mysteereitä.
En arvannut murhaajaa, mutta ylpeänä voin kehuskella tienneeni lähes alusta asti, kuka salaperäinen hahmo soiden reunoilla öisin hiippaili. Ideaa kenkien varastamisessa en hoksannut, vaikka jälkeenpäin ajateltuna se oli ilmiselvää. Oikeastaan päällimmäinen kysymys mielessä ei ollutkaan "miten?", vaan "kuka?".
Tykkäsin lukemastani ja ehkäpä palaan sankariimme tuonnempana. Murhamysteerien monimutkaisuuden lisäksi ehdoton kiinnostusta lisäävä tekijä on vanhahtava brittiläinen miljöö, joka pesee mennen tullen nykydekkarien tai rikossarjojen teknologiaan turvautuvan maailman. Rauhallisempi ilmapiiri yksinkertaistaa kuvioita ja mahdollistaa sen, että rikokset ratkeavat dna-näytteiden sijaan loogisella päättelyllä. Kaikki oli ennen paremmin.
Sherlock Holmes ei kaipaa esittelyjä. Hän ei ole pelkästään maailman tunnetuin salapoliisi, vaan kenties jopa yksi kirjallisuuden historian ikonisimmista hahmoista. Silti en ole miehen seikkailuja koskaan lukenut: salapoliisiromaanien tuntemukseni rajoittuu hyvin pitkälti Agatha Christien tuotantoon. En oikeastaan muistanutkaan, miten mukava on seurata, kun alan ammattilaiset ratkovat kunnon mysteereitä.
En arvannut murhaajaa, mutta ylpeänä voin kehuskella tienneeni lähes alusta asti, kuka salaperäinen hahmo soiden reunoilla öisin hiippaili. Ideaa kenkien varastamisessa en hoksannut, vaikka jälkeenpäin ajateltuna se oli ilmiselvää. Oikeastaan päällimmäinen kysymys mielessä ei ollutkaan "miten?", vaan "kuka?".
Tykkäsin lukemastani ja ehkäpä palaan sankariimme tuonnempana. Murhamysteerien monimutkaisuuden lisäksi ehdoton kiinnostusta lisäävä tekijä on vanhahtava brittiläinen miljöö, joka pesee mennen tullen nykydekkarien tai rikossarjojen teknologiaan turvautuvan maailman. Rauhallisempi ilmapiiri yksinkertaistaa kuvioita ja mahdollistaa sen, että rikokset ratkeavat dna-näytteiden sijaan loogisella päättelyllä. Kaikki oli ennen paremmin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)