J. D. Salinger - Sieppari ruispellossa

Ei tämä ollutkaan baseballromaani. Ei sieppareita, ei syöttäjiä, ei kakkosvahteja. Olisin nimen perusteella voinut vaikka vannoa niin. Sikäli nimi on relevantti, että sieppasin teoksen hyllystä aivan hetken mielijohteesta ja käperryin lukemaan sitä kirjaston mukaviin korituoleihin. Siitä hetkestä ei ole kulunut kuin vasta reilut puolisen vuorokautta, kun tämä arvostelu jo hahmottuu kirjain kirjaimelta läppärini näytölle. Olenpas nopea!

Hervotonta, eikö? Holden Caulfield sanoisi niin. Holden on angstinen yhdysvaltalaisteini, jolle ei maistu koulunkäynti. Hän käy paljon elokuvissa, vaikka vihaa niitä falskeina. Hänen mielestään ihmiset ovat teeskentelijöitä. He puhuvat typeristä asioista, kuten autoista, eivätkä koskaan halua ajatella mitään älykästä. Holdeniin on patoutunut paljon vihaa ja masennusta, kenties hänen siskonsa kuoleman vuoksi, kenties huonon koulumenestyksen. Näistä tunteista, useista taksikyydeistä, puhelinkopeista ja hotelliöistä Sieppari ruispellossa kertoo. Ollaan 50-luvun New Yorkissa, ei ruispellossa.

Salinger tiputtelee tarinansa varrelle hauskoja huomioita. On olemassa ihmisiä, jotka esimerkiksi leffaan kutsuttaessa haluavat aina tietää, ketkä tulevat mukaan. Jos heitä yrittää pelastaa autiolta saarelta, eivät he varmasti astu veneeseen ennen kuin kuulevat, kuka sitä oikein soutaa. Opetuslapset ovat typeriä. He ovat satunnaisesti valittua porukkaa, ei Jeesuksella ollut aikaa tutustua kaikkiin heihin kunnolla. Miksi naiset aina pyytävät lopettamaan, kun juttu etenee makuukammarin kynnykselle? Tämä piste jakaa miehet: toiset jatkavat kielloista huolimatta ja saavat naisen, toiset taas luopuvat ja homma kuihtuu käsiin. Olen tosissani.

En ollut koskaan erityisen hyvä tekstitaidossa. Nyt kuitenkin hälytyskelloni soivat ja tekisi mieli tehdä radikaaleja johtopäätöksiä kirjan todellisesta sanomasta. Voiko kaikki olla niin yksinkertaista kuin pinnalta katsoen näyttää? Miksi teos muuten olisi klassikko? Pyydän anteeksi kirjailijalta, jos ammun harhaan: kirja kertoo pohjimmiltaan hyväksikäytöstä. Holden mainitsee huolettomasti kokeneensa parisenkymmentä kertaa perverssien ahdistelua. Hänen historianopettajansa silittelee pojan päätä keskellä yötä. Hän kyselee Janelta, onko tätä koskettu laittomasti. Siksikö Holden rakentaa ympärilleen niin vahvan huumorin ja välinpitämättömyyden kuoren? Siksikö nuorukainen ei kykene tasapainoisiin ihmissuhteisiin?

No en tiedä. Kuvittelen kai vain liian monimutkaisia. Kirja antaa kyllä joka tapauksessa paljon muutakin. Holdenin välit sisaruksiinsa ovat kauniin lämpimät. Tosiasiassa hän pitää kyllä muistakin ihmisistä, vaikka kätkee sen caulfieldmäisyytensä alle. Yksi näkökulma voisi olla Suomessakin ajankohtainen väliinputoaminen. Holden on vaarassa syrjäytyä, hän ei panosta koulunkäyntiin eikä näe tulevaisuuttaan valoisana. Onneksi hän voi sentään vielä palata kotiinsa, mihin routa tai New Yorkin pakkanen hänet porsaana ajaakin.

Taisin pitää teoksesta. En minä siihen sentään ihastunut. Helppolukuista tekstiähän se oli, mutta jollain lailla aavistuksen rasittavaa. Salinger on minulle ihan uusi tuttavuus. On muuten huono nimi kirjailijalle. Kirjailijoiden nimien tulisi olla mahtipontisia kuten Tolstoi ja Tolkien tai sitten salaperäisiä kuten Shakespeare ja Kafka. Salingerista ei oikein edes tiedä, kuinka se tulisi lausua. Luotaantyöntävää tämä tämmöinen. Oli kiva kurkata välillä atlantintakaiseen koulumaailmaan, mutta pidemmälle visiitille en jää. Kokeista ja tytöistä saan tarpeekseni ilman lukemistakin.

Tommi Liimatta - Muovikorvo

Jotkut ammatit sopivat paremmin yhteen kuin toiset. Lääkäri jakaa harvoin sivutyönään postia. Lastentarhaopettajaa on vaikea kuvitella striptease-tanssijana. Mutta jos muusikko tarttuu kynään ja kirjoittaa romaanin, on se vain luonnollista. Näin teki Tommi Liimatta, Absoluuttisen Nollapisteen laulaja ja tuloksena syntyi Muovikorvo – vaikeasti määriteltävä pala miehen mielenmaisemaa. Esikoisromaanihan kyseessä siis ei ole, mutta minun neitsytteokseni tältä Suomen kenties parhaalta sanoittajalta. Huom! Jos et pidä Absojen omintakeisesta tyylistä, on Muovikorvokin luultavasti sinulle liikaa.

Liimatta on niitä miehiä, joiden edessä äidinkielenopettajat miettivät kuumeisesti, antaako esseestä nelonen vai kymppi. Peräkkäisten lauseiden välillä ei ole varsinaisesti jatkumoa, tai ainakaan mitään sidossanoja johdattelemassa eteenpäin. Lauseet ovat itsenäisiä yksikköjä, jotka ilmaisevat ne pienet asiat ihmiselämässä, joita ei tule ajatelleeksi, vaikka ne ovat päivänselviä. Näistä paloista muodostuu tarina, tosin siten, että aika ja paikka saattavat hukkua tekstin pyöteisiin. Tapahtumat eivät ole mikään deterministinen ketju, vaan kuin kasa kvantteja – pieniä osasia, joiden tarkkaa paikkaa, nopeutta ja suuntaa on samanaikaisesti mahdotonta määrittää.

Tämä kvantittuneisuus saa tekstin tuntumaan töksähtelevältä. Ajatusta ei auta herpaannuttaa, kun joka lause tuo jotain uutta. Toisaalta muutaman rivin missaamisella ei juoni karkaa mihinkään, lähinnä menetät vain hippusen Liimatan elämänopeista. On vähän kuin kävelisi liukuportaita väärään suuntaan. Verbitkin ovat saksalaisittain lähempänä lauseen loppua kuin alkua. Siis hyvin tuttua miehen musiikillista antiin tutustuneille.

Entäs se kirjan aihe sitten. Miljöönä on pieni maaseutukylä itäisessä Suomessa, lähempänä Suomen keskipistettä kuin Keski-Suomea. Henkilöt ovat tavallisia maalaisia: bensanimppaajia, salapolttajia, hirviporukkaa, ravintoloitsijoita ja eläimiinsekaantujia. Porukka on värikästä, eikä kukaan kohoa päähenkilöksi, ellei sitten taidemaalari-Eki. Lähinnä tavoitteena on tarkastella sivusta kaikkea sitä pientä kuhinaa, mitä pieni yhteisö tarjoaa: perinteisiä lavatansseja, kaupantekoa, Hehkuviinin nautiskelua ja tietenkin kylänväen välienselvittelyjä. Ja hauskoja huomioita kyllä riittää. Ehtiikö mies juoda neljä kaljaa sinä aikana, kun vaimo pistäytyy naistenhuoneessa?

Liimatta tavoittaa paljon arkisia, tuttuja, mutta samalla yllättäviä seikkoja elämästä. Usein mukana on sanoilla ja niiden merkityksillä leikittelyä. Oletuksiin ei kannata turvautua. Välillä kadotin miehen ajatuksenjuoksun, enkä ymmärtänyt, mitä hän yritti oikeastaan sanoa. Murresanoja on paljon – oikeastaan Sunnarborgien keskustelu on aika raskasta seurattavaa sanojenviäntelyineen. Kaupunkilaisena minuun vetosi erityisesti maalaisromantiikka. Jos määritellään, millainen on suomalainen ihminen, kyllä silloin aina puhutaan maalaisista.

Summatakseni ajatukseni – Muovikorvo toimii. Sain tasan sitä, mitä odotinkin. Se on näppärä ja hauska, aiheena tuttu, mutta väistää taitavasti kliseet. Nämä plussat kumoavat ne miinukset, joita voisin jakaa vaikealukuisuudesta ja juonettomuudesta. Liimattaa en ole livenä nähnyt, tosin tähän saattaa olla tulossa muutos marraskuun aikana. Nollapiste keikkailee ja vieläpä maalaismaisemissa. Kai se on hypättävä junaan ja koettava tämäkin. Keikan jälkeen sitten potkiskellaan autonrenkaita, piilopullo kiertää porukassa, kaupunkilaisgeenit sekoittuvat maalaisgeeneihin ja aamulla herään silmä mustana – pitäähän nuo muualta tulleet opettaa tavoille!

Mika Waltari - Nuori Johannes

Nuori Johannes kertoo Johannes Angeloksen nuoruuden ja levottomuuden päivistä. Kaikista niistä henkilökohtaisista tapahtumista ja kohtaamisista, jotka muokkasivat hänen persoonansa sellaiseksi kuin se Konstantinopolin tuhon kynnyksellä esitetään. Mutta myös kaikista niistä suurista ja globaaleista tapahtumista, jotka johtivat kirkkojen unioniin ja lopulta suureen piiritykseen Bosporin niemimaalla. Kaiken kaikkiaan teos on herkullista luettavaa, varsinkin näin epäkronologisesti nautittuna myöhemmät tapahtumat kirkkaana mielessä. 

Angelos kosketti preesensmuotoisena tunteellisella tasolla ja sai lukijan tempautumaan Bysantin viimeisen majakan muurien sisäpuolelle. Nuori Johannes palaa sen sijaan niin tuttuun ja turvalliseen muistelumuotoon. Näin lukija näkee koko ajan suuren kokonaiskuvan ja tuntee ajan virtaavan ohitseen, näkee suurmiesten nousevan ja kaatuvan ja voi melkein kosketella sitä värikästä kangasta, jonka kertoja kutoo hänen silmiensä eteen. Ja kuitenkin välillä tarina on kiinni vahvasti hetkessä ja henkilöissä: esimerkiksi Cusanuksen oivaltaessa jumalallisen totuuden tai Johanneksen käden koskiessa ensi kertaa naisen poskea. Kerrassaan upeaa kerrontaa Waltarilta!

Pääasiassa kirjan tarina koostuu kolmesta elementistä: Johanneksen naisseikkailuista, hänen vaikeasta valinnastaan Jumalan ja tiedon välillä ja idän ja lännen kirkon yhdistymispyrkimyksistä. Minuun tarina kyllä iski voimakkaasti. Kirkkojen eroavaisuuksista olisi tehnyt mieli kuulla jopa vielä tarkemmin. Muistan historianopettajani veisanneen aikanaan, että keskiajan lopulla tiede, jota siis harjoitettiin lähinnä kirkkojen toimesta, oli tullut kaiken kehityksensä päähän ja koostui vain pilkun viilaamisesta ja Raamatun sanojen yhä tarkemmasta tulkinnasta. Asiaa hän näytti puhuvan, niin absurdilta väittely sanasta filioque tuntuu. Puolueettomamman lukijan silmissä tapahtumat saattavat välillä näyttää hieman verkkaisesti eteneviltä. Tähän väittämään voisin esittää vastalauseen – nykyajan kiireiselle ihmiselle (pois se minusta) tekee vain hyvää totutella 1500-luvun leppoisaan elämäntapaan.

Johannes pakenee omien sanojensa mukaan vankilasta vankilaan. Hän yrittää olla sitoutumaton, vapaa ihmisenä toimimaan niin kuin kulloinkin parhaaksi näkee. Ja kuitenkin hän huomaa aina keränneensä ympärilleen valtaa ja velvollisuuksia. Jotain kaunista miehen pyrkimyksessä on. Olla vapaa kaikesta. Kiertää maailmaa tiedonjanoisena vain itseänsä varten. Hauskaa, mutta lukukokemuksen jälkeen iski kauhea himo opiskella kreikan kieltä – olkoonkin se nykyään vain karkeaa slangia verrattuna antiikin aikojen puhtaaseen ja monimutkaiseen sivistyksen kieleen. Kuitenkin sitä kysyy itseltään, mitä hyötyä siitä olisi nykymaailmassa. Ei kreikka ole enää tieteen kieli, ei taiteiden, ei kaupankäynnin eikä rakkaudenkaan. Olen käynyt Kreikassa ja silloinen minäni näki sen vain lämpimänä rantalomakohteena muutamalla rapistuneella temppelinmuurilla höystettynä. Kunhan joku päivä palaan sinne takaisin, yritän ehdottomasti tavoittaa edes ripauksen siitä kadonneesta kulttuurista, joka maassa kerran kukoisti.

Kumpi kannattaa lukea ensin, Angelos vai Nuori Johannes? Nuorta Johannesta Waltari alkoi kirjoittamaan ennen Angelosta, mutta hyllytti tekstinsä lopulta, kun ei tuntunut pääsevän tarpeeksi nopeasti kiinni itse aiheeseen eli Euroopan ja Aasian kohtaamiseen. Nuori Johannes julkaistiin vasta 30 vuotta edeltäjäänsä myöhemmin postuumisti. Näin päin luettuna Konstantinopolin tapahtumat tuntuivat hieman harmaansävyisiltä, mutta toisaalta ne saivat väriä Nuoren Johanneksen kautta. Toisin päin luettuna Nuori Johannes olisi voinut ehkä vaikuttaa tylsältä ja juonettomalta. Muutamassa kohdassa taisi muuten olla samaa tekstiä käytetty molemmissa teoksissa: esimerkiksi Muhammedin surmatessa rakastajatterensa janitsaariensa edessä.

Sulttaani Muhammedin motiiveja Nuori Johannes tosiaan selittää kiitettävästi. Tästäkin miehestä olisi voinut tehdä vaikka oman romaaninsa, niin mielenkiintoinen kasvuprosessi on kyseessä. Nyt vasta ymmärtää, miten suuri kliimaksi Johanneksen mestaaminen turkkilaisten valloittamassa Konstantinopolissa olikaan. 

Ja vielä niistä tykeistä – ovathan ne komeita pelejä. Kun jo tykkien valaminen säikäyttää kokonaisen sotajoukon valmiuteen, voi vain kuvitella, millaista tutinaa kreikkalaisten housuissa ilmeni niiden syytäessä tykinkuuliaan kohti murtumatonta muuria. Antti Tykinvalajallekaan ei voi olla suomatta lämmintä ajatusta, samassa kaupungissahan hänenkin seikkailunsa tapahtuvat, tosin toisessa ajassa: parikymmentä vuotta myöhemmin ajanlaskun mukaan, neljä vuotta aiemmin Waltarin kynästä kirvonneena. 

Mahdotontahan näitä on asettaa paremmuusjärjestykseen. Toisaalta harmittaa vääntää Waltarin teoksista ylipäänsä arvosteluja, kun en kuitenkaan saa välitettyä sitä hienoa tunnetta, jonka lukukokemus jättää. Miten edes voin kuvitella saavani tiivistettyä kirjailijan vuosien taustatyötä, kuukausien kirjoitusurakkaa ja vuosikymmenten elämänkokemusta parin sivun mittaiseen tekstiin. Johannes Angelos – olet hieno mies. Mika Waltari – olet kenties vielä hienompi. Luen, mutta en kirjoita – antaa Mikan hoitaa se homma!

Mika Waltari - Johannes Angelos

Haa! Yksi Waltarin historiallisista on jälleen selätetty. Ei kuitenkaan Turms kuolematon, jota taisin aiemmin jo lupailla, vaan Johannes Angelos – kertomus suuresta rakkaudesta ja Konstantinopolin tuhosta. Luulin jo tuntevani Waltarin kerronnan ja huumorintajun, mutta Angelos osoittautuikin olevansa tyystin erilainen kuin aiemmin lukemani: kaihoisampi, mystillisempi, surullisempi. Ei kai sentään parempi? 

Poissa ovat rönsyilevät lauseenparret ja hykerryttävän hauska musta huumori. Tapahtumat sijoittuvat lyhyelle ajanjaksolle vuosikymmenien sijaan. Sankarimme rakastajatarkaan ei ole peto naisen vaatteissa. Mikä shokki!  Pientä totuttelemista se vaatii, mutta lopulta asioiden laita pitää vain hyväksyä ja nauttia siitä, mitä annetaan. Kun vuodet ovatkin nyt päiviä, painottuvat kirjassa toisenlaiset, nykyisyydessä kiinni olevat asiat. Maallinen mammona menettää merkityksensä, tieto ja oppi ovat turhuutta, elämä vain kasa hetkiä, jotka järjestetään peräkkäin ainoastaan, jotta niistä näyttäisi muodostuvan looginen jatkumo. Ja elämän turhuuden ymmärtää parhaiten kuolema.

Rakkaus ja kunnia koettelevat Johannesta, tuota purppurasaappaissa syntynyttä, jo elämänsä syksyä elävää kreikkalaista. Miehen menneisyys on seikkailuja täynnä (, joista saamme kuulla enemmän teoksessa Nuori Johannes) ja nyt häntä, sekä tietysti koko bysanttilaista kulttuuria odottaa vain väistämätön tuho. Konstantinopolia kuvataan hyvin kauniisti. Sen murtumattomia muureja, pyhiä kirkkoja, suojattua satamaa, sen kaihoisaa kansaa ja polittisia juonitteluja. Puhtaan kristinuskon viimeinen majakka on vihdoin luhistuva ja uusi aika on koittava, pedon ja islamin aika.

Mikael Hakimissa ajan rattaat ja universumin laskokset pyörähtivät eteenpäin parin sadan sivun välein. Angeloksessa Waltari ei tällaisia hetkiä säästele. Johannes aistii vähän väliä suuren mysterion, tuntee itätuulen tuovan mukanaan hyasinttien tuoksun, kokee lämpimän käden kädessään Sofian kirkon kupolin loisteessa, menettää kaiken uskonsa, herää puhdistuneena ja onnellisena ja niin edespäin. Suurista tunteista on kai kysymys. Minusta on hauska kuvitella, että tämä hengellisyys ei niinkään johtuisi Waltarin tietoisesta valinnasta, vaan Johannes Angeloksen päähenkilötovereitaan herkemmästä persoonasta, joka välittyy hänen päiväkirjansa kautta lukijoille maalaten Konstantinopolin tapahtumat surumielisyyden sävyllä.

Muutamia yksityiskohtia mieleeni tarttui erityisesti. Sulttaanin tykistöä kuvataan harvinaisella antaumuksella. Tykit jyrisevät jatkuvasti ja kristityt korjaavat samaan tahtiin murenevaa muuriansa. Heinäsäkkejä, multaa, hirsiä, kivenlohkareita ja soratynnyreitä tulee vastaan kyllä enemmän kuin usein. Suokaa anteeksi, aikaa säästääkseni suollan tähän listan mielessäni risteilevistä ajatuksista ja lukijan vastuulle jää muodostaa niistä ymmärrettävä kokonaisuus: kreikkalainen tuli, Pyhän Romanoksen portti, latinalaiset, ortodoksinen kirkko, Allah, kavallus, sotakaleeri, ulkomuuri, megadux, kuolema, sulttaani Muhammed, Giovanni Giustiniani, Anna Notaras ja Jumalan valtakunta. Leikkaa ja liimaa, kuorruta koko komeus verellä ja nuolisateella ja pue se rautahaarniskaan niin ymmärrät, mistä kirja kertoo.

Pitäisi kai tehdä itsellenikin selväksi, mitä oikeastaan ajattelen romaanista. Olihan se hyvä. Suurta rakkautta, lopullisuuden tuntua, turhaa toivoa ja kuoleman läsnäoloa. Väkivaltaa, ristiriitaisia uskontoja, historian siipien havinaa, ihmisluonnon syviä vesiä, ylpeyttä omasta alkuperästä, eksistentialistista pohdintaa, iloja ja suruja. Mutta parempi kuin Sinuhe tai Mikaelit? Ei minusta. Kirja on vahvasti erilainen, joten vertaaminen on aika vaikeaa. Huumori taitaa olla lopulta se ratkaiseva heikkous. Angeloksen silmäkulmasta ei vain tavoita sitä ilkikurista pilkettä. Ja se kerronta. Upeaa, muttei niin lyyristä, tahdikasta ja itsessään nautinnollista kuin se olisi voinut olla.

 

Hieno tarina on siis kyseessä. Eritoten historiallinen elementti miellyttää minua. Matkakuumeen lisäksi otsalleni tuntuu nousevan halu ottaa selvää menneestä ajasta, sen kansoista, keksinnöistä, uskonnoista ja suurmiehistä. Puhumattakaan selittämättömien tuttujen ruskeiden silmien kohtaamisesta väkijoukossa. Palatakseni historian syövereistä arkisempiin asiohin: ette muuten uskoisi, jos paljastaisin montako Waltaria minulla on tällä hetkellä lainassa. Enemmän kuin laukaisten lukumäärä, jonka turkkilaisten suurin tykki pystyy ampumaan vuorokauden aikana.

Johanna Sinisalo – Ennen päivänlaskua ei voi

Rinnassani tuntuu kuumaa leiskuntaa. Johanna Sinisalon fantasiahässäkkää on ylistetty milloin missäkin, mutta en minä arvannut, että se näin hyvä olisi. Pimeys, metsä ja suomalainen kansanperinne kohtaa urbaanin, pinnallisen ja nuorekkaan homokulttuurin. Näistä elementeistä Sinisalo loihtii jännittävän, hämmentävän ja omaperäisen tarinan, joka pursuaa rakkautta, elämää ja mystiikkaa. Olen vaikuttunut!

Päivänsäteen ja menninkäisen kohtaamisesta ei puutu kipinää. Trendikäs graafisen alan freelancer, enkelikiharainen umpihomo Mikael saa kerrostaloasuntoonsa vieraakseen palavasilmäisen peikkopoika Pessin. Päivänsäde kultasiipi saa opetella tulemaan toimeen uuden elättinsä kanssa. Kaksikon yhteiselo sujuu kuitenkin yllättävänkin hyvin ja herkempi lukija saattaa jo loppupuolella kiskoa hätäjarrukahvaa – enpä ole minäkään aiemmin tullut ajatelleeksi, minkä väristä on peikon sperma.

Hyvän maun rajoilla keikutaan, mutta nippa nappa sillä oikealla puolella. Lisää latausta tuovat tosin Mikaelin miesystävät, joiden kotiluoliin Mikaelkin hengästyttävän usein päätyy. Maskuliinista värähtelyä ja tantereen töminää on siis luvassa. Olen onnistunut välttämään kirjat miesten välisestä ystävyydestä tähän asti. Sinänsä on ihan mielenkiintoista kurkistaa siihenkin maailmaan, mutta kyllä tällainen rytinä saa kulmakarvani koholleen. Liikaa hikeä, liikaa testosteronia.

Suomen kirjallinen historia vilisee viittauksia peikkoihin, hiisiin ja muihin metsinkäisiin. Sinisalo lainaa vuorollaan Aleksis Kiveä, Mikael Agricolaa ja muita tuttuja suur- ja pienmiehiä, joiden peikkopuheet elävöittävät tarinaa ja saavat sen tarrautumaan tiukasti kiinni todelliseen maailmaan. Tämä suomalaisen perinteen ja mystiikan esittäminen osana nykyhetkeä on kirjan hienoimmin toteutettuja temppuja. Satujen ja uskomusten rinnalle Sinisalo tuo kansallisen suurpetopolitiikan useiden todentuntuisten lehtileikkeiden muodossa. Immersio on vahva – tämä voisi olla totta.

Vaikka tarinankerronta on upeaa, ei Sinisalon kielenkäyttö jää huonoksi kakkoseksi. Lukeminen on helppoa ja nopeaa, vaikka teksti kuhisee kiehtovan mausteisia sanavalintoja ja kekseliäitä ilmauksia. Tyylikin vaihtuu kappaleesta toiseen näkökulman muuttuessa: kansien väliin mahtuu mm. havainnointia Mikaelin silmin, tietokirjatekstiä, nettiartikkeleita, satua, saarnaa ja runoutta. Eikä havainnointikaan jää pelkästään enkelimme harteille, vaan pääsemme hänen työkavereidensa, naapureidensa ja ihastuksiensa pään sisään. Arvoitukseksi jää ainoastaan, miltä maailma näyttää peikon aistimana.

Juonikuvioita solmitaan ylitse ja ympäri ja näkökulmaa ja materiaalia on vaikka muille jakaa. Tässä satenkaarenvärisessä tilkkutäkissä muutama langanpätkä jää tosin hapsottamaan, kuten alakerran aasialaisnaisen hieman irrallisen tuntuinen tarina. Mutta mitäs pienistä, hienoja muistijälkiä kirja pääasiassa päähäni poltti. Niistä selkeimpinä mielessäni loistavat farkkuihin puettu Pessi, kasa paskaa eteisen maton alla, katajanmarjojen ja Calvin Kleinin huumaava tuoksu, lyhyehkö mahakkaahko punakahko kaljuhko Koistinen ja konvergentti evoluutio. 

Yritän synnyttää mahtavaa lopputiivistelmää, joka yhdistelisi kirjan tunnelmia, Päivänsäteen ja menninkäisen lyriikkoja ja ikkunan takana ropisevaa hiljaista sadetta. Valitettavasti joudun tunnustamaan kirjallisen mitättömyyteni haasteen edessä – suomeni ei vain taivu kovin kaunopuheiseen muotoon. Tahdon vain sanoa, että kirja oli aivan huippu ja minua ympäröivä pimeys viestittää nyt uudenlaisia signaaleja. Google latistaa muuten hauskasti tunnelman. Hakusana peikko ohjaa ensimmäisenä osoitteeseen peikko.fi – betonirakentamisen kiinnitysosien ja matalat välipohjaratkaisut mahdollistavien liittopalkkien asiantuntija. Se siitä mystiikasta.

Mika Waltari – Feliks onnellinen

Feliks on aivan tavallinen suomalainen mies. Hänellä ei ole taikavoimia, verratonta rohkeutta, kaunista ulkomuotoa tai edes terävää älyä. Feliksillä on tärkeä tehtävä. Joka päivä hänen pitää muistuttaa yhtä satunnaista ohikulkijaa Jumalasta. Taakka on Feliksille toisaalta raskas ja toisaalta hyvin palkitseva. 

Tuntuu, että tämä uskontoteema alkaa jo pursuta korvistani ulos. Jotenkin kuvittelin kirjan olevan Aku Ankka-tyylistä epäonnisen miehen kompurointia työpaikasta työpaikkaan huumorin höystämänä. Pitäisi lukea takakannet tarkemmin läpi, mutta pelkään spoilaantuvani, joten en useimmiten niitä edes vilkaise. Mitä lie johdatusta tämä on, kun tällainen tieteisuskovainen joutuu jatkuvasti lukemaan Herran tutkimattomista teistä. Sietäisi tulla varoitustarralla merkityksi näin uskonnollinen materiaali.

Alusta kuitenkin tykkäsin. Joka päivä Feliks tapasi uuden ihmisen, joka kerta tietty aivan erilaisen sellaisen. Kohtaukset olivat jännittäviä, mutta kuitenkin sopivan lyhyitä ja noudattivat pääpiirteittäin samaa kaavaa. Tällainen ennalta määrätty rakenne on aina miellyttänyt minua. Esimerkkinä olkoon Kymmenen pientä neekeripoikaa, jossa henkilö toisensa jälkeen kuolla kupsahtaa – täsmällisesti ja kaavasta poikkeamatta.

Tuudittauduin siis uskomaan, että tätä tahtia mennään hamaan loppuun saakka, mutta Waltarin ajatuksenkulku olikin astetta ennalta-arvaamattomampi. Yksi Feliksin käännytettävistä ei suostu häipymään kuvioista, ja se jos mikä rassaa minua lukijana. Tuntuu, että tarina kompastuu, takertuu ja juuttuu johonkin epäoleelliseen ja ärsyttävään häiriötekijään. Yritä siinä sitten tulla toimeen uusien vakionaamojen kanssa, jotka ovat jo itseisarvoltaan melko kuivakoita tapauksia.

Koulujen hektinen alku sai minutkin hetkeksi hämilleen ja se näkyy suoraan luettujen sivujen määrästä. Pari viikkoa on nyt mennyt ilman iltaista kirjahetkeä ja sepäs vasta suututtaakin minut. Tämäkin arvostelu on yhtä vilppiä, sillä kirjan luin jo kuukausi sitten, mutta jokin blokki sai minut viivästyttämään raportin kynäilyä. Tuskanhikeä puskien yritän tässä verestää muistiani, mutta lukukokemuksen hienoimmat vivahteet ovat kaikonneet autuaasti unholaan viikkojen vieriessä. Kunhan saan rutinoitua aikatauluni edes jonkinlaiseen kuosiin, lupaan ja toivon hartaasti, että opinto-oppaan selailu vaihtuu taas romaanien ahmimiseen.

Jotenka, Feliks onnellisen kohtalo on nyt joutua paitsioon ja epäreiluun valoon – pääni lyö vain niin tyhjää. Muistan, että jotakin hienoa, herkkää ja erikoista lopun tapahtumissa oli. Mutta väliäkös sillä, tuskin kukaan pahastuu, jos käännän nyt selkäni kesälle ja sen kirjoille ja toivotan syksyn tervetulleeksi uusine kokemuksineen. Ensimmäinen syyskirja on muuten jo luettu ja raporttia pukannee ennen kuin lehdet putoavat puista. Keskiviikoksi on muuten luvattu myrskyisää – ah, miten upea sää lukea.

Arthur C. Clarke - 2001 Avaruusseikkailu

Avaruus on jännä paikka. Olisinpa avaruuslentäjä. Tähystelisin tähtiä, matkaisin mustiin aukkoihin ja kävisin kuussa. 2001 Avaruusseikkailu kertoo parin astronautin matkasta Saturnukseen selvittelemään maan ulkopuolisesta älystä vihjailevia merkkejä. Tämä kyseinen merkki on kuusta löydetty pahaenteinen musta suorakulmio. Kuulostaako hurjalta? No ei minustakaan.

Muukalaiset ovat kuitenkin sivuosassa, sillä pääpahiksena toimii Hal, avaruusalus Löydön tietokonejärjestelmän tekoäly. Tekisi mieli antaa huutia koodareille: liekö ohjelmointiprojekti ollut liian tiukasti aikataulutettu. Ohjelmaan on kuitenkin päässyt bugi ja Halin persoonallisuus korostuu matkaajiemme kannalta kohtalokkaalla tavalla. Näitä tietokone haastaa luojansa-asetelmia on scifissä nähty lukemattomia kertoja. Annan itseni uskoa, että Avaruusseikkailu on tämän alan pioneereja – muuten kyseisen kliseen käyttö tuntuu hyvin mielikuvituksettomalta.

Clarken teosta vaivaa moni seikka. Juoni on tavallaan ihan hyvä, mutta ei mikään erikoinen. Aluksi kuvataan ihmisen syntyhetkiä maapallolla: alieneilla on osansa tässäkin prosessissa. Sitten miljoonien vuosien päästä kuusta löytyy mystinen kapine. Tämä osa kirjasta on aika pöljä. Arvostettu tiedemies matkustaa kuuhun, juttelee sulkeutuneesti muiden asiantuntijoiden kanssa, juo kahvia, manailee mitä tästä löydöstä oikein seuraa…viimein päästään pääkallonpaikalle ja salaisuutta verhonnut esirippu vetäistään auki. Clarken jännityksen luominen ontuu. Tässä vaiheessa lukija jo tietää, ettei ihminen ole yksin maailmankaikkeudessa, joten yllätys on äärimmäisen vesittynyt sellainen.

Kolmas osa on pitkähkö lentomatka. Sen aikana ihmetellään avaruuden laajuutta ja ihmisen pienuutta. Clarke onanoi vanhahkolla scifisanastolla aivan liikaa. On madonreikiä, radioelektronisykäyksiä, sentrifugeja, diffraktiovyöhykettä, plasmasuutinta ja transistorielektroniikkaa. Nanoteknologiaa ei taida olla kuitenkaan keksitty, sillä erästä peilipintaa kuvaillaan ainoastaan paperinohueksi. Sanaa miljoona toistetaan ainakin miljoona kertaa. Miljoona kertaa nopeampi, miljoona kertaa kauempana, miljoonia planeettoja, haluatko miljonääriksi jne. Mukatekninen sanasto yhdistettynä kömpelöön tarinankerrontaan saa ihmiskunnan nopeimman aluksen kiitämisen läpi kaikkeuden kuulostamaan yskähtelevän ruohonleikkurin etenemiseltä umpihangessa.

Kirjan loppu on melkoista metafyysistä mittelöä ja Clarke tuntuu olleen jonkinlaisessa kosmisessa hurmoksessa tai kenties yhteydessä johonkin suurempaan olevaisuuden muotoon sen kirjoittaessaan. Kolme ulottuvuutta ei miehelle enää riitä ja ikuisuuskin on vain väläys ajassa. Ehkä eniten itseäni huvitti muukalaiskuution sivujen mittojen aiheuttama ihmetys. Ne ovat luonnollisten lukujen neliöitä, kuinka uskomatonta, matematiikan ja kosmoksen täytyy olla yhtä!

Mietin itsekin, miksi olen näin kriittinen. Aihepiiri on suosikkejani, silti 2001 Avaruusseikkailu ei tempaa mukaansa millään tasolla. Lukeminen oli hidasta ja väkinäistä. Onkohan avaruudensietokykyni vain yksinkertaisesti tullut täyteen? Kuinka paljon omaperäistä voikaan loihtia vain äärettömästä tyhjyydestä?  Mauri Kunnaksen Kaikkien aikojen avaruuskirja tutustutti minut aikanaan aiheeseen, ja kun nyt tarkemmin ajattelee, oli siinä kaikki oleellinen – kaikki sen jälkeinen on ollut vain toistoa.

Käännän katseeni hitaasti taivaalle ja yritän erottaa sen kannelta Otavan tähdistön seitsemän jäsentä. Harmikseni on keskipäivä ja kaiken lisäksi oikein pilvistä. Huokaisen helpotuksesta. Jos olisin avaruutta katsellessani ymmärtänyt vähäisyyteni ja kaiken merkityksettömyyden, mitä järkeä olisi enää lukea kirjoja, joilla on minkäänlaista merkitystä ainoastaan yhdellä maailmankaikkeuden kaikista planeetoista, saati kirjoittaa niistä blogia, jota ei maassakaan juuri kukaan lue? Kuitenkin suuri auktoriteettini Buzz Lightyear kehottaa tähyilemään tähtiin – kohti ääretöntä ja sen yli! Mikäpä minä olen hänen neuvojaan kyseenalaistamaan.