J. D. Salinger - Sieppari ruispellossa

Ei tämä ollutkaan baseballromaani. Ei sieppareita, ei syöttäjiä, ei kakkosvahteja. Olisin nimen perusteella voinut vaikka vannoa niin. Sikäli nimi on relevantti, että sieppasin teoksen hyllystä aivan hetken mielijohteesta ja käperryin lukemaan sitä kirjaston mukaviin korituoleihin. Siitä hetkestä ei ole kulunut kuin vasta reilut puolisen vuorokautta, kun tämä arvostelu jo hahmottuu kirjain kirjaimelta läppärini näytölle. Olenpas nopea!

Hervotonta, eikö? Holden Caulfield sanoisi niin. Holden on angstinen yhdysvaltalaisteini, jolle ei maistu koulunkäynti. Hän käy paljon elokuvissa, vaikka vihaa niitä falskeina. Hänen mielestään ihmiset ovat teeskentelijöitä. He puhuvat typeristä asioista, kuten autoista, eivätkä koskaan halua ajatella mitään älykästä. Holdeniin on patoutunut paljon vihaa ja masennusta, kenties hänen siskonsa kuoleman vuoksi, kenties huonon koulumenestyksen. Näistä tunteista, useista taksikyydeistä, puhelinkopeista ja hotelliöistä Sieppari ruispellossa kertoo. Ollaan 50-luvun New Yorkissa, ei ruispellossa.

Salinger tiputtelee tarinansa varrelle hauskoja huomioita. On olemassa ihmisiä, jotka esimerkiksi leffaan kutsuttaessa haluavat aina tietää, ketkä tulevat mukaan. Jos heitä yrittää pelastaa autiolta saarelta, eivät he varmasti astu veneeseen ennen kuin kuulevat, kuka sitä oikein soutaa. Opetuslapset ovat typeriä. He ovat satunnaisesti valittua porukkaa, ei Jeesuksella ollut aikaa tutustua kaikkiin heihin kunnolla. Miksi naiset aina pyytävät lopettamaan, kun juttu etenee makuukammarin kynnykselle? Tämä piste jakaa miehet: toiset jatkavat kielloista huolimatta ja saavat naisen, toiset taas luopuvat ja homma kuihtuu käsiin. Olen tosissani.

En ollut koskaan erityisen hyvä tekstitaidossa. Nyt kuitenkin hälytyskelloni soivat ja tekisi mieli tehdä radikaaleja johtopäätöksiä kirjan todellisesta sanomasta. Voiko kaikki olla niin yksinkertaista kuin pinnalta katsoen näyttää? Miksi teos muuten olisi klassikko? Pyydän anteeksi kirjailijalta, jos ammun harhaan: kirja kertoo pohjimmiltaan hyväksikäytöstä. Holden mainitsee huolettomasti kokeneensa parisenkymmentä kertaa perverssien ahdistelua. Hänen historianopettajansa silittelee pojan päätä keskellä yötä. Hän kyselee Janelta, onko tätä koskettu laittomasti. Siksikö Holden rakentaa ympärilleen niin vahvan huumorin ja välinpitämättömyyden kuoren? Siksikö nuorukainen ei kykene tasapainoisiin ihmissuhteisiin?

No en tiedä. Kuvittelen kai vain liian monimutkaisia. Kirja antaa kyllä joka tapauksessa paljon muutakin. Holdenin välit sisaruksiinsa ovat kauniin lämpimät. Tosiasiassa hän pitää kyllä muistakin ihmisistä, vaikka kätkee sen caulfieldmäisyytensä alle. Yksi näkökulma voisi olla Suomessakin ajankohtainen väliinputoaminen. Holden on vaarassa syrjäytyä, hän ei panosta koulunkäyntiin eikä näe tulevaisuuttaan valoisana. Onneksi hän voi sentään vielä palata kotiinsa, mihin routa tai New Yorkin pakkanen hänet porsaana ajaakin.

Taisin pitää teoksesta. En minä siihen sentään ihastunut. Helppolukuista tekstiähän se oli, mutta jollain lailla aavistuksen rasittavaa. Salinger on minulle ihan uusi tuttavuus. On muuten huono nimi kirjailijalle. Kirjailijoiden nimien tulisi olla mahtipontisia kuten Tolstoi ja Tolkien tai sitten salaperäisiä kuten Shakespeare ja Kafka. Salingerista ei oikein edes tiedä, kuinka se tulisi lausua. Luotaantyöntävää tämä tämmöinen. Oli kiva kurkata välillä atlantintakaiseen koulumaailmaan, mutta pidemmälle visiitille en jää. Kokeista ja tytöistä saan tarpeekseni ilman lukemistakin.