Haa! Yksi Waltarin historiallisista on jälleen selätetty. Ei
kuitenkaan Turms kuolematon, jota taisin aiemmin jo lupailla, vaan Johannes
Angelos – kertomus suuresta rakkaudesta ja Konstantinopolin tuhosta. Luulin jo
tuntevani Waltarin kerronnan ja huumorintajun, mutta Angelos osoittautuikin
olevansa tyystin erilainen kuin aiemmin lukemani: kaihoisampi, mystillisempi,
surullisempi. Ei kai sentään parempi?
Poissa ovat rönsyilevät lauseenparret ja hykerryttävän hauska
musta huumori. Tapahtumat sijoittuvat lyhyelle ajanjaksolle vuosikymmenien
sijaan. Sankarimme rakastajatarkaan ei ole peto naisen vaatteissa. Mikä shokki!
Pientä totuttelemista se vaatii, mutta
lopulta asioiden laita pitää vain hyväksyä ja nauttia siitä, mitä annetaan. Kun
vuodet ovatkin nyt päiviä, painottuvat kirjassa toisenlaiset, nykyisyydessä kiinni
olevat asiat. Maallinen mammona menettää merkityksensä, tieto ja oppi ovat
turhuutta, elämä vain kasa hetkiä, jotka järjestetään peräkkäin ainoastaan,
jotta niistä näyttäisi muodostuvan looginen jatkumo. Ja elämän turhuuden
ymmärtää parhaiten kuolema.
Rakkaus ja kunnia koettelevat Johannesta, tuota
purppurasaappaissa syntynyttä, jo elämänsä syksyä elävää kreikkalaista. Miehen
menneisyys on seikkailuja täynnä (, joista saamme kuulla enemmän teoksessa Nuori
Johannes) ja nyt häntä, sekä tietysti koko bysanttilaista kulttuuria odottaa
vain väistämätön tuho. Konstantinopolia kuvataan hyvin kauniisti. Sen
murtumattomia muureja, pyhiä kirkkoja, suojattua satamaa, sen kaihoisaa kansaa
ja polittisia juonitteluja. Puhtaan kristinuskon viimeinen majakka on vihdoin
luhistuva ja uusi aika on koittava, pedon ja islamin aika.
Mikael Hakimissa ajan rattaat ja universumin laskokset
pyörähtivät eteenpäin parin sadan sivun välein. Angeloksessa Waltari ei
tällaisia hetkiä säästele. Johannes aistii vähän väliä suuren mysterion, tuntee
itätuulen tuovan mukanaan hyasinttien tuoksun, kokee lämpimän käden kädessään
Sofian kirkon kupolin loisteessa, menettää kaiken uskonsa, herää puhdistuneena
ja onnellisena ja niin edespäin. Suurista tunteista on kai kysymys. Minusta on hauska
kuvitella, että tämä hengellisyys ei niinkään johtuisi Waltarin tietoisesta
valinnasta, vaan Johannes Angeloksen päähenkilötovereitaan herkemmästä
persoonasta, joka välittyy hänen päiväkirjansa kautta lukijoille maalaten
Konstantinopolin tapahtumat surumielisyyden sävyllä.
Muutamia yksityiskohtia mieleeni tarttui erityisesti.
Sulttaanin tykistöä kuvataan harvinaisella antaumuksella. Tykit jyrisevät
jatkuvasti ja kristityt korjaavat samaan tahtiin murenevaa muuriansa. Heinäsäkkejä,
multaa, hirsiä, kivenlohkareita ja soratynnyreitä tulee vastaan kyllä enemmän
kuin usein. Suokaa anteeksi, aikaa säästääkseni suollan tähän listan mielessäni
risteilevistä ajatuksista ja lukijan vastuulle jää muodostaa niistä
ymmärrettävä kokonaisuus: kreikkalainen tuli, Pyhän Romanoksen portti, latinalaiset,
ortodoksinen kirkko, Allah, kavallus, sotakaleeri, ulkomuuri, megadux, kuolema,
sulttaani Muhammed, Giovanni Giustiniani, Anna Notaras ja Jumalan valtakunta.
Leikkaa ja liimaa, kuorruta koko komeus verellä ja nuolisateella ja pue se
rautahaarniskaan niin ymmärrät, mistä kirja kertoo.
Pitäisi kai tehdä itsellenikin selväksi, mitä oikeastaan
ajattelen romaanista. Olihan se hyvä. Suurta rakkautta, lopullisuuden tuntua,
turhaa toivoa ja kuoleman läsnäoloa. Väkivaltaa, ristiriitaisia uskontoja,
historian siipien havinaa, ihmisluonnon syviä vesiä, ylpeyttä omasta
alkuperästä, eksistentialistista pohdintaa, iloja ja suruja. Mutta parempi kuin
Sinuhe tai Mikaelit? Ei minusta. Kirja on vahvasti erilainen, joten vertaaminen
on aika vaikeaa. Huumori taitaa olla lopulta se ratkaiseva heikkous. Angeloksen
silmäkulmasta ei vain tavoita sitä ilkikurista pilkettä. Ja se kerronta. Upeaa,
muttei niin lyyristä, tahdikasta ja itsessään nautinnollista kuin se olisi
voinut olla.
Hieno tarina on siis kyseessä. Eritoten historiallinen
elementti miellyttää minua. Matkakuumeen lisäksi otsalleni tuntuu nousevan halu
ottaa selvää menneestä ajasta, sen kansoista, keksinnöistä, uskonnoista ja
suurmiehistä. Puhumattakaan selittämättömien tuttujen ruskeiden silmien
kohtaamisesta väkijoukossa. Palatakseni historian syövereistä arkisempiin
asiohin: ette muuten uskoisi, jos paljastaisin montako Waltaria minulla on
tällä hetkellä lainassa. Enemmän kuin laukaisten lukumäärä, jonka turkkilaisten suurin
tykki pystyy ampumaan vuorokauden aikana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti