Ralf Gothoni - Pyöriikö kuu

Hiljattain luin tosiaan Atso Almilan ja Jorma Panulan turinoita ja tuossa teoksessa (Vaistoa on vaikia opettaa) Panula luettelee kirjavinkkejä. Yksi näistä vinkeistä oli Ralf Gothonin Pyöriikö kuu. Etsin siis teoksen käsiini ja lukaisin menemään, pakkohan Panulan arvostelukykyyn oli luottaa.

Ennen varsinaista arviota palattakoon sen verran tuohon kapellimestareiden kirjaseen, että kävin kuin kävinkin sen innoittamana klasarikonsertissa, eikä missä tahansa konsertissa, vaan juurikin Sibiksen kapuluokan Sibelius-konsertissa Musiikkitalon alalämpiössä, jonka akustiikkaa Almila ja Panula taisivat teoksessaan manaillakin. Itse Almilakin oli paikalla ja turinoi hieman esitysten välissä. Oli kyllä oikein kiinnostavaa, vaikka on oltava rehellinen ja sanottava, että klassisesta musasta on yhä vähän vaikea innostua muuta kuin hetkittäin. Seurailin kuitenkin nuorten kapuoppilaiden liikkeitä ja yritin aistia sitä vuorovaikutusta, mitä he muusikoiden kanssa estradilla käyvät. Kenties joku heistä on tuleva maailmanluokan tähti. Yleisössä en kyllä nähnyt montaa alle eläkeikäistä kuulijaa, mikä pisti hieman kyseenalaistamaan klassisen musiikin aseman "korkeakulttuurina". Maailma muuttuu ja hyvä niin.

Takaisin Gothoniin. Mainittakoon sen kummemmin kiertelemättä, että Gothonin teos on mielestäni aivan ala-arvoista kakkendaalia, jota en suosittelisi kellekään. Tuli samanlaiset vibat kuin aikanaan luettunani Thea Alexanderin 2150 A.D:n. Kovat suositukset ja arviot löytyy, mutta itse kirja on jonkinlaista tuulesta temmattua kulttipropagandaa. En oikein tunne Gothonin uraa, mutta kirjan sävyn perusteella hän on katkeroitunut pianisti, joka syyttää ihmisen ja sivistyksen rappiotilaa omasta menestymättömyydestään.

Gothonin maailmankatsomus on vitsi. Metallimusiikki ja kehonrakennus tuomitaan tunne-elämän kehittymättöminä kerrostumina. Urheilu on sisäistä köyhyyttä. Diskojytä orjuuttaa ruumiin. Tieteeseen ei voi luottaa, koska Gothoni kerran kuuli kahden egyptologin olevan jostakin asiasta keskenään eri mieltä. Olen kirjoittanut muistiinpanoihini, että 0+0=0 ja termodynamiikan toinen pääsääntö, enkä enää edes muista, millä naurettavalla tavalla Gothoni nämäkin sai ympättyä itseriittoiseen tilitykseensä mukaan. Kun palautin teosta kirjastoon, ei palautusautomaattikaan ollut halukas ottamaan sitä takaisin, koska siitä puuttui RFID-tagi. En ihmettelisi, vaikka Gothoni on itse ne käynyt kansista pois repimässä.

Luulin, että Pyöriikö kuu on musiikkikirja, mutta sitä se ei ole. Gothoni onnistuu mitätöimään kaiken hänen maailmanpiiriinsä kuulumattoman ilman ainoatakaan lähdeviittausta. Tyhjiötä täyttämään mies mainostaa mm. kiinalaista lääketiedettä, telekinesiaa, jiujitsua, samanismia ja muita kliseisimpiä hihhuleiden vaihtoehtototuuksia.

Inhottaa olla näin negatiivinen, mutta mielestäni Gothonin teos tämän kohtelun ansaitsee. Harhaan johtaminen, itsekehu ja faktojen vääristeleminen tuntuivat sietämättömiltä jotenkin syvän henkilökohtaisella tasolla. On ok olla väärää mieltä asioista, mutta kaikkia mielipiteitä ei kannata suoltaa julkisuuteen, etenkin jos on semmoisessa asemassa, että joku saattaa ne totena ottaa.

Richard Feynman - Mitä siitä, mitä muut ajattelevat?

Tämä on tavallaan jatko-osa Feynmanin maanmainiolle Surely You Are Joking:lle. Jutut ovat kerätty Feynmania haastattelemalla ja mukaan on survaistu myös joitakin kirjeitä. Kirjana teos ei ole aivan yhtä koherentti kuin edeltäjänsä, vaan se koostuu enemmän toisiinsa liittymättömistä tarinoista.

Tarkemmin kerrotaan Challenger-sukkulan onnettomuustutkinnasta. Polttoainesäiliö räjähtää taivaalla surmaten seitsemän avaruusmatkaajaa ja Feynman kollegoineen heitetään keskelle NASA:n byrokraattista ja salamyhkäistä organisaatiota tutkimaan, miksi näin kävi. NASA:n sisäinen kommunikaation puute ja salailun kulttuuri tekee työstä haastavaa, mutta Feynman on elementissään ja tunnistaa helposti, jos joku puhuu paskaa.

Mielenkiintoista oli lukea mm. softainsinöörien laatukriteereistä. Heidän järjestelmät joutuvat välillä stressitesteihin, joissa epäonnistuminen on lähes oikeaan onnettomuuteen verrattava katastrofi. Voin vain kuvitella, kuinka stressaavaa olisi olla vastuussa avaruussukkulan ohjelmistosta. Perinteisten insinöörien laaduntarkkailu ei ole yhtä aukotonta ja siellä riskirajat ja marginaalit muuttuvat tarvittaessa, jos Washingtonista tulee puhelu tarpeeksi tiukkaan sävyyn.

Vaikka olen tapauksesta aiemmin jotain lukenutkin, tajusin vasta nyt sen, miten tällainen tapaus saa ihmiset varpaillensa ja suojaamaan oman tonttinsa. Jotenkin sitä on itse niin sinisilmäinen ja naiivi, että uskoo ihmisten tekevän parhaimpansa todellisen virheen löytämiseksi, kun näin vakavasta asiasta on kyse. Kuitenkin käy ilmi, että faktat eivät ole niin tärkeitä kun vaakakupin toisella puolella on NASA:n rahoitus, kansallinen ylpeys ja ihmisten urat. Tämä pätee ihan normityöelämäänkin: monille tuntuu olevan vaikeaa tunnustaa omat virheensä. Olen kai tyhmä ajattellessani, että tärkeintä on olla rehellinen muita ja ennen kaikkea itseään kohtaan.

Tämäkin teos on Kimmo Pietiläisen suomentama ja esitänkin tässä Pietiläiselle palkintoa työstään suomalaisten sivistäjänä ja tieteen tuomisesta lähemmäs tavallista ihmistä. Hyvä Kimmo! Tarjoan kahvit, jos törmätään. Feynman itse tuskin enempää palkintoja kaipailee. Tämä Nobel-palkittu amerikkalainen on kyllä aivan upea esikuva ja hänen tinkimättömyydestään ja uteliaisuudestaan kelpaa ottaa mallia.

Atso Almila & Jorma Panula - Vaistoa on vaikia opettaa

YLE:llä on radion puolella loistava kielenkäyttöön pääasiassa erikoistunut ohjelmasarja Aristoteleen kantapää, jota olen ahkerasti kuunnellut viimeisen vuoden ajan. Nyt parissa viime jaksossa oli vieraana kaikkien kapellimestarien isä Jorma Panula. En ole miehestä aiemmin kuullut, mutta noiden haastattelujen inspiroimana päätin, että häneen on pakko tutustua. Saman ajatuksen näyttää saaneen moni muukin, sillä kirja näyttää olevan nyt viety kaikista kaupungin kirjastoista, kun pari viikkoa sitten hyllyissä lojui vielä monta opusta vapaana.

Panula on hämmentävä yhdistelmä pohjalaasta suomea vahvasti murtavaa ja karskisti kiroilevaa häjyä, alansa ehdotonta huippua edustavaa läpeensä musikaalista taiteilijaa ja kulttuurin ja filosofian käänteet kuin taskunsa tuntevaa sivistynyttä maailmankansalaista. Mies on yksin nostanut suomalaisen kapellimestaritaidon maailman huipulle toimiessaan Sibelius-akatemian kapuluokan vetäjänä. Hänen oppilainaan ovat olleet mm. Atso Almila, Esa-Pekka Salonen ja moni muu kova nimi. Panula johtaa heittämällä oppilaan syvään päätyyn ja pelastusrenkaan perään, jos moiselle on tarvetta. Nopeaälyiset pysyvät perässä, keskinkertaisuudelle ja trivialiteeteille Panula ei korviaan lotkauta.

Vaistoa on vaikia opettaa on kokoelma Almilan ja entisen opettajansa turinoita musiikista, kapellimestarin ammatista, elämästä ja ihmisistä. Kapellimestarin ammatti onkin melkoista hommaa. Pitää olla musiikin alalla suvereeni lahjakkuus ja kultakorva, pitää osata käsitellä ihmisiä (joista useimmat ovat egoistisia taitelijasieluja) ja sopeutua elämään niukkojen resurssien kanssa (miehistöpula, aikataulut, akustiikkaongelmat). Panula mielellään korostaakin, että kapellimestarin homma ei ole huitoa ja vispata omaa showta pitäen, vaan muistaa, että pääasia on musiikki.

Panulan ilmaisutyyli on kyllä riemastuttavan tyly ja suora. Ihmettelen vaan, miten ulkolaiset kapellimestarilahjakkuudet saavat hänen multikielellistä ja -murteellisesta puheestansa opin kaaliinsa. Tosin puhuminen onkin hänen mielestään turhaa, kapellimestarin tulee pystyä kommunikoimaan pelkillä kädenliikkeillään kaikki olennainen. Optimaalinen tilanne olisi, jos kapellimestari voisi istuskella takahuoneessa ja telepatian avulla viestittää ohjeensa orkesterille "notta soittaakaas nyt".

Kirjan lämmin ja innostava maailmankatsomus ja elämänasenne ilahduttavat kovasti, mutta myös itse aihepiiri on todella kiintoisa ja minulle aivan uusi. Ritit, dimit, truuvit, klaneetit, fiulit ja karvat vilisevät tekstissä ja lukijalle avautuu kattava käsitys siitä, mitä kapellimestari oikeastaan tekee: sovittaa, valmistelee tai korjaa partituurit, kommunikoi säveltäjän viestin yleisölle come e scritto, niin kuin on kirjoitettu, huolehtii siitä että kaikki tarpeelliset äänet kuuluvat ja ties mitä. Suurista säveltäjistä harva oli orkestroija, joten on kapellimestarin tehtävä aistia, mitä säveltäjä pohjimmiltaan haluaa sanoa ja varmistaa, että tämä viesti muuntuu fysiikan lainalaisuuksien (erityisesti akustiikan) ja ihmisten välisten kemioiden ehdoilla kuultavaan muotoon.

Kirja on täynnä anekdootteja sinfoniaorkestereiden, oopperan ja klassisen musiikin kiehtovasta maailmasta ja tarjoaa jännittävän kurkistuksen tuohon normitallaajalle niin vieraaseen kenttään. On hauska huomata, että joskus niin kliiniseltä tuntuvat klassisen musiikin pinnan alla rönsyilee rikas maailma täynnä ilkikurisuutta, huumoria, katkeruutta, kilpailua, inhimillisyyttä ja omistautumista.

Vaistoa on vaikia opettaa on aivan loistava teos ja sai jonkinlaisen kipinän kyllä syttymään sisälläni. Pitänee kyllä ehdottomasti käydä katsomassa jokin klassisen musiikin konsertti, joiden tiirailu on kyllä valitettavasti aina ollut lähinnä koulujärjestelmän pakon alaisena tehtyä. Ehkä suurin ongelma onkin juuri se, että en ole varma, nautinko niin paljon klasarista kuin haluaisin. Vaikka kyseinen musiikkigenre ei olisi juuri sinun juttusi, on se kuitenkin loppujen lopuksi vain sivuseikka. Tärkeintä on olla avoin kulttuurille ja ihmisyydelle ja tehdä ilmaan vähemmän reikiä.