Dostojevski? Kuulostaako raskaalta? Vaeltelin autuaana kirjaston kolkkoja käytäviä tutkiskellen hyllyjä yrittäen etsiä sitä oikeaa – sitä oikeaa kirjaa, joka hyppäisi esiin hyllystä ja viettelisi minut lukemaan itsensä. Olin jo tarttua useampaankin suomalaiseen kansallisaatetta huokuvaan itkuvirteen tai hc-scifipläjäykseen, mutta jokin esteli minua. Kuin alkukantaista energiaa huokailevan itätuulen ohjaamana ajauduin askel askeleelta lähemmäs D-hyllyä. Minulla oli paha aavistus, mikä minua siellä odottaisi. Usein olin nähnyt nuo tiiliskiven kokoiset pelottavat klassikot, joita alempiarvoiset kirjat tuntuivat pelkäävän ja kunnioittavan, kuin Pietarin syöpäläiset aatelisherroja. Käänsin päätäni 90 astetta, jotta voisin tavata kirjailijan nimen. Fedor Dostojevski. Nyt tai ei koskaan, ajattelin.
Kyllähän nyt jokaisen täytyy Dostojevskiin tutustua. Ainakin niin vakuuttelin itselleni. Köyhyyttä, kärsimystä, viinaa, huoria, aatelisia, rahvasta – näitä asioita odotin kirjasta löytäväni. Takakansia en yleensä lue, sillä niissä on monesti paljastettu kirjasta varomattoman paljon. Nyt kuitenkin satuin luomaan silmäyksen kirjan takapuolelle, josta esiin pomppasivat sanat ”ihmiselämän tarkoitus” ja ”kirja, jonka sukupolvi toisensa jälkeen on ottanut omakseen”. Omakseen ottamisesta mieleen juolahti jostain syystä Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Sen pariin ajauduin skeptisellä asenteella, mutta se vetäisi minut pauloihinsa ja kyllä – voin sanoa ottaneeni sen omakseni. Toivottavasti Rikos ja rangaistus tekisi saman tempun, ottaisi minut riistäen ja repien vääryydellä omaksensa.
Sankarimme Rodion Romanovits Raskolnikov kiehtoi minua alusta asti. Kova kaveri. Ei paljoa haastellut turhia tahi syönyt sanojansa. Toisaalta Raskolnikovin ja monien muidenkin hahmojen puheenparsi oli mainiosti muotoiltua. En tiedä, johtuuko tämä enemmän venäläisestä tapakulttuurista vai siitä, että kirjalla alkaa olla ikää – pienen laskutoimituksen jälkeen – jo 145 vuotta. Vai vodkan nauttimisesta. Suoraan asiaan-taktiikkaa ei tässä teoksessa paljon nähty, vaan henkilöt kaartelivat asian ympärillä poiketen välillä ties minne ja sieltä ylimääräisen koukun kautta vielä toisaallekin. Tykkäsin. Puhua ihmiset pökerryksiin – mikä mainio taito.
Kirjan kannessa on muuten kaikilla hahmoilla rehevät parrat. Otin itse hieman taiteellisia vapauksia ja jätin monilta parrat kuvittelematta. Saastaa, ränsistyneitä kämppiä ja puliukkoja oli muutenkin niin paljon, että suotakoon päähenkilöille tällainen pieni rahvaasta erottava hygieniabonus. Henkilöiden nimien kanssa sai välillä olla tarkkana. Petrovitsiä ja Ivanovnaa vilahteli useammankin hahmon nimessä, eikä venäläinen sukunimikäytäntö ole minulla hallussa: välillä käytettiin yhtä ja välillä toista (vertaa Pjotr Petrovits vs Luzin). Kunhan eron teki selväksi kerralla itselleen, ei nimistä tullut sen suurempaa päänvaivaa.
Pietarilaiset olivat tosiaan psykologisen saivartelun mestareita. Keskustelun tarkoitus oli useimmiten pyrkiä johonkin juonikkaaseen päämäärään viekkaasti varjoissa väistellen. Tämä verbaalinen miekkatappelu oli kirjan parasta antia. Keskustelukumppanin sisaren hienovarainen häpäiseminen sivulauseessa saattoi synnyttää suunnattomiin mittasuhteisiin yltävän selkkauksen. Raskolnikovin sielunmaisemasta uskon myös jonkun saavan jotain irti. Vihaa, katkeruutta, katumusta, sääliä, epätoivoa – miehen mielessä myllersi ja hänen ajatuksenjuoksunsa oli raapustettu paperille näppärästi ja taidolla. Vaikka Rodja on kanssani samaa ikäluokkaa, en silti voi sanoa täysin tunteeneeni olevani hänen resuisissa housuissaan – murhaaminen ja äärimmäinen köyhyys eivät ole kotipuolesta kovin tuttuja teemoja.
Eräs rasittava hahmo sai välillä turhan paljon palstatilaa, nimittäin Katerina Ivanovna. Etenkin miehensä hautajaisissa leskiäiti vuodatti kymmeniä sivuja hysteeristä monologiaan yskän ja lapsiensa rummunlyönnin säestämänä. Olisi tullut vähemmästäkin selväksi. Hänen lisäkseen Sonja jäi minulle etäiseksi. Hänellä ei ollut oikein mitään sanottavaa mihinkään. Lista hienoista hahmoista on pidempi. Razumihin – turvasatama ja ankkuri, jolla oli järjen valo koko ajan mukana (toisin kuin toisella ylioppilaallamme) ja tarvittaessa tulisuuttakin. Poliisipäällikkö Porfiri Petrovits – ovela luikurinlaskija, juonenpunoja ja tarkkanäköinen kettu. Kukaties tv:stä tutun tohtori Housen esi-isä ihmistenlukutaitoinensa. Mainittakoon myös lyhyen, mutta hauskan roolin vetänyt juoppolalli Marmeladov.
Mitä siis ajattelen ensimmäisestä Dostojevskistäni? Aivan hyvä. Nautin kyllä luku-urakasta (joka oli laaja kuin Siperia. Sivuja oli vain 500, mutta teksti oli aika pienellä präntättyä), mutta ei tämä suoraan sydämeenikään syöksynyt. Ehkä seuraava kirja on kuitenkin jotain kevyempää. Kurjuudessa piehtaroiminen saa hetkeksi väistyä. Rakas itänaapurimme on nyt asteen tutumpi. Tosin kynnys matkata maahan taisi kasvaa pykälän - tiedä millaisia täitä tai Napoleoneja siellä joutuisikaan kohtaamaan.
