Johanna Sinisalo – Ennen päivänlaskua ei voi

Rinnassani tuntuu kuumaa leiskuntaa. Johanna Sinisalon fantasiahässäkkää on ylistetty milloin missäkin, mutta en minä arvannut, että se näin hyvä olisi. Pimeys, metsä ja suomalainen kansanperinne kohtaa urbaanin, pinnallisen ja nuorekkaan homokulttuurin. Näistä elementeistä Sinisalo loihtii jännittävän, hämmentävän ja omaperäisen tarinan, joka pursuaa rakkautta, elämää ja mystiikkaa. Olen vaikuttunut!

Päivänsäteen ja menninkäisen kohtaamisesta ei puutu kipinää. Trendikäs graafisen alan freelancer, enkelikiharainen umpihomo Mikael saa kerrostaloasuntoonsa vieraakseen palavasilmäisen peikkopoika Pessin. Päivänsäde kultasiipi saa opetella tulemaan toimeen uuden elättinsä kanssa. Kaksikon yhteiselo sujuu kuitenkin yllättävänkin hyvin ja herkempi lukija saattaa jo loppupuolella kiskoa hätäjarrukahvaa – enpä ole minäkään aiemmin tullut ajatelleeksi, minkä väristä on peikon sperma.

Hyvän maun rajoilla keikutaan, mutta nippa nappa sillä oikealla puolella. Lisää latausta tuovat tosin Mikaelin miesystävät, joiden kotiluoliin Mikaelkin hengästyttävän usein päätyy. Maskuliinista värähtelyä ja tantereen töminää on siis luvassa. Olen onnistunut välttämään kirjat miesten välisestä ystävyydestä tähän asti. Sinänsä on ihan mielenkiintoista kurkistaa siihenkin maailmaan, mutta kyllä tällainen rytinä saa kulmakarvani koholleen. Liikaa hikeä, liikaa testosteronia.

Suomen kirjallinen historia vilisee viittauksia peikkoihin, hiisiin ja muihin metsinkäisiin. Sinisalo lainaa vuorollaan Aleksis Kiveä, Mikael Agricolaa ja muita tuttuja suur- ja pienmiehiä, joiden peikkopuheet elävöittävät tarinaa ja saavat sen tarrautumaan tiukasti kiinni todelliseen maailmaan. Tämä suomalaisen perinteen ja mystiikan esittäminen osana nykyhetkeä on kirjan hienoimmin toteutettuja temppuja. Satujen ja uskomusten rinnalle Sinisalo tuo kansallisen suurpetopolitiikan useiden todentuntuisten lehtileikkeiden muodossa. Immersio on vahva – tämä voisi olla totta.

Vaikka tarinankerronta on upeaa, ei Sinisalon kielenkäyttö jää huonoksi kakkoseksi. Lukeminen on helppoa ja nopeaa, vaikka teksti kuhisee kiehtovan mausteisia sanavalintoja ja kekseliäitä ilmauksia. Tyylikin vaihtuu kappaleesta toiseen näkökulman muuttuessa: kansien väliin mahtuu mm. havainnointia Mikaelin silmin, tietokirjatekstiä, nettiartikkeleita, satua, saarnaa ja runoutta. Eikä havainnointikaan jää pelkästään enkelimme harteille, vaan pääsemme hänen työkavereidensa, naapureidensa ja ihastuksiensa pään sisään. Arvoitukseksi jää ainoastaan, miltä maailma näyttää peikon aistimana.

Juonikuvioita solmitaan ylitse ja ympäri ja näkökulmaa ja materiaalia on vaikka muille jakaa. Tässä satenkaarenvärisessä tilkkutäkissä muutama langanpätkä jää tosin hapsottamaan, kuten alakerran aasialaisnaisen hieman irrallisen tuntuinen tarina. Mutta mitäs pienistä, hienoja muistijälkiä kirja pääasiassa päähäni poltti. Niistä selkeimpinä mielessäni loistavat farkkuihin puettu Pessi, kasa paskaa eteisen maton alla, katajanmarjojen ja Calvin Kleinin huumaava tuoksu, lyhyehkö mahakkaahko punakahko kaljuhko Koistinen ja konvergentti evoluutio. 

Yritän synnyttää mahtavaa lopputiivistelmää, joka yhdistelisi kirjan tunnelmia, Päivänsäteen ja menninkäisen lyriikkoja ja ikkunan takana ropisevaa hiljaista sadetta. Valitettavasti joudun tunnustamaan kirjallisen mitättömyyteni haasteen edessä – suomeni ei vain taivu kovin kaunopuheiseen muotoon. Tahdon vain sanoa, että kirja oli aivan huippu ja minua ympäröivä pimeys viestittää nyt uudenlaisia signaaleja. Google latistaa muuten hauskasti tunnelman. Hakusana peikko ohjaa ensimmäisenä osoitteeseen peikko.fi – betonirakentamisen kiinnitysosien ja matalat välipohjaratkaisut mahdollistavien liittopalkkien asiantuntija. Se siitä mystiikasta.