Avaruus on jännä paikka. Olisinpa avaruuslentäjä. Tähystelisin tähtiä, matkaisin mustiin aukkoihin ja kävisin kuussa. 2001 Avaruusseikkailu kertoo parin astronautin matkasta Saturnukseen selvittelemään maan ulkopuolisesta älystä vihjailevia merkkejä. Tämä kyseinen merkki on kuusta löydetty pahaenteinen musta suorakulmio. Kuulostaako hurjalta? No ei minustakaan.
Muukalaiset ovat kuitenkin sivuosassa, sillä pääpahiksena toimii Hal, avaruusalus Löydön tietokonejärjestelmän tekoäly. Tekisi mieli antaa huutia koodareille: liekö ohjelmointiprojekti ollut liian tiukasti aikataulutettu. Ohjelmaan on kuitenkin päässyt bugi ja Halin persoonallisuus korostuu matkaajiemme kannalta kohtalokkaalla tavalla. Näitä tietokone haastaa luojansa-asetelmia on scifissä nähty lukemattomia kertoja. Annan itseni uskoa, että Avaruusseikkailu on tämän alan pioneereja – muuten kyseisen kliseen käyttö tuntuu hyvin mielikuvituksettomalta.
Clarken teosta vaivaa moni seikka. Juoni on tavallaan ihan hyvä, mutta ei mikään erikoinen. Aluksi kuvataan ihmisen syntyhetkiä maapallolla: alieneilla on osansa tässäkin prosessissa. Sitten miljoonien vuosien päästä kuusta löytyy mystinen kapine. Tämä osa kirjasta on aika pöljä. Arvostettu tiedemies matkustaa kuuhun, juttelee sulkeutuneesti muiden asiantuntijoiden kanssa, juo kahvia, manailee mitä tästä löydöstä oikein seuraa…viimein päästään pääkallonpaikalle ja salaisuutta verhonnut esirippu vetäistään auki. Clarken jännityksen luominen ontuu. Tässä vaiheessa lukija jo tietää, ettei ihminen ole yksin maailmankaikkeudessa, joten yllätys on äärimmäisen vesittynyt sellainen.
Kolmas osa on pitkähkö lentomatka. Sen aikana ihmetellään avaruuden laajuutta ja ihmisen pienuutta. Clarke onanoi vanhahkolla scifisanastolla aivan liikaa. On madonreikiä, radioelektronisykäyksiä, sentrifugeja, diffraktiovyöhykettä, plasmasuutinta ja transistorielektroniikkaa. Nanoteknologiaa ei taida olla kuitenkaan keksitty, sillä erästä peilipintaa kuvaillaan ainoastaan paperinohueksi. Sanaa miljoona toistetaan ainakin miljoona kertaa. Miljoona kertaa nopeampi, miljoona kertaa kauempana, miljoonia planeettoja, haluatko miljonääriksi jne. Mukatekninen sanasto yhdistettynä kömpelöön tarinankerrontaan saa ihmiskunnan nopeimman aluksen kiitämisen läpi kaikkeuden kuulostamaan yskähtelevän ruohonleikkurin etenemiseltä umpihangessa.
Kirjan loppu on melkoista metafyysistä mittelöä ja Clarke tuntuu olleen jonkinlaisessa kosmisessa hurmoksessa tai kenties yhteydessä johonkin suurempaan olevaisuuden muotoon sen kirjoittaessaan. Kolme ulottuvuutta ei miehelle enää riitä ja ikuisuuskin on vain väläys ajassa. Ehkä eniten itseäni huvitti muukalaiskuution sivujen mittojen aiheuttama ihmetys. Ne ovat luonnollisten lukujen neliöitä, kuinka uskomatonta, matematiikan ja kosmoksen täytyy olla yhtä!
Mietin itsekin, miksi olen näin kriittinen. Aihepiiri on suosikkejani, silti 2001 Avaruusseikkailu ei tempaa mukaansa millään tasolla. Lukeminen oli hidasta ja väkinäistä. Onkohan avaruudensietokykyni vain yksinkertaisesti tullut täyteen? Kuinka paljon omaperäistä voikaan loihtia vain äärettömästä tyhjyydestä? Mauri Kunnaksen Kaikkien aikojen avaruuskirja tutustutti minut aikanaan aiheeseen, ja kun nyt tarkemmin ajattelee, oli siinä kaikki oleellinen – kaikki sen jälkeinen on ollut vain toistoa.
Käännän katseeni hitaasti taivaalle ja yritän erottaa sen kannelta Otavan tähdistön seitsemän jäsentä. Harmikseni on keskipäivä ja kaiken lisäksi oikein pilvistä. Huokaisen helpotuksesta. Jos olisin avaruutta katsellessani ymmärtänyt vähäisyyteni ja kaiken merkityksettömyyden, mitä järkeä olisi enää lukea kirjoja, joilla on minkäänlaista merkitystä ainoastaan yhdellä maailmankaikkeuden kaikista planeetoista, saati kirjoittaa niistä blogia, jota ei maassakaan juuri kukaan lue? Kuitenkin suuri auktoriteettini Buzz Lightyear kehottaa tähyilemään tähtiin – kohti ääretöntä ja sen yli! Mikäpä minä olen hänen neuvojaan kyseenalaistamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti