Juhani Aho - Rautatie

Juna kulkee vaan...kaksi kiskoa siihen tarvitaan ja pölkyt väliin. En erityisemmin pidä junailusta: se on kallista ja tylsää puuhaa. Satun asumaan junaradan vieressä ja päivittäin saan ilokseni katsella lähteviä ja saapuvia vetureita ja niiden vetämiä vaunuja. 1800-luvun lopun Suomessa rautatie ei ole kuitenkaan ihan jokapäiväinen näky. Ahon Rautatie kertoo maalaistalon isäntäväen Matin ja Liisan matkasta katsomaan junaa – vaarallista masiinaa, joka syö pölkkyjä ja vetää perässään suuria pyörillä kulkevia huoneita.

Kirjan keskiössä ei ole niinkään itse rautatie, vaan päähenkilöiden innostus ja pelko sitä kohtaan. Aluksi siitä puhutaan kylillä, mahtaako moinen jumalaton haastelu olla ensinkään totta? Maantie tehdään maasta ja mullasta, rautatie taas rautapellistä, miettii Matti. Talven ja kevään konservatiivinen pariskunta asiaa jahkailee, toiselle ei toki voi myöntää, miten mielenkiintoinen ilmiö kyseessä onkaan. Juhannuksena sitten vihdoin lähdetään katsomaan junaa paikan päälle. Ja kylläpä se on melkoinen peli.

Romaanin juoni ei tarjonnut mitään odottamattomia käänteitä. Teoksen kirjalliset ansiot ilmenevätkin muilla osa-alueilla. Ahon kerronta on oikein rapsakkaa, kansallisromanttista jupinaa, joka saa hymyilemään ja maalailee isänmaallisia korpimaita lukijan mieleen. Taidan hieman liioitella – jos Ahon mestariteoksessa Juhassa taitetaan koluamattomia korpia, ollaan nyt astetta urbaanimmissa ympyröissä, pappiloiden pihoissa ja rautatieaseman portailla. Yhtä kaikki, selvää on, että Suomessa ollaan ja tällainen ajan patinoima fennorealismi on aina miellyttänyt minua jollakin kierolla tavalla.

Välillä tuntui, että päähenkilöitäkin kiihkeämmin halusin nähdä jo viimein tuon höyryllä kulkevan vaunun, josta kaikki puhuivat. Matti ja Liisa saattoivat sentään uppoutua maatalon arkiaskareisiin itseään hillitäkseen – minä taas sain sivu sivulta kuulostella, josko veturin vihellys jo kantautuisi korviini.

Ei taida olla kovin montaa kotimaista kirjaa, jossa ei viinalla läträttäisi. Rautatie ei tee tähän sääntöön poikkeusta, mikä on kyllä Aholta aika mielikuvitukseton veto. Juopottelukohtaus tuntuu hyvin irralliselta ja pakotetulta, eikä tuo tarinaan kyllä yhtään mitään uutta. Matin puolustukseksi sanottakoon, että yksi huurteinen olut ravintolavaunussa siivittää kyllä rasittavaa matkaa mukavasti.

Ahon kynän terävyyden huomaa parhaiten Matin ja Liisan välisestä dialogista. Tällaisia ahavoituneita pariskuntia, jotka arvaavat toistensa ajatukset sananpuolikkaasta taitaa olla Suomi pullollaan. Molemmat ovat ylpeitä, mutta yksinkertaisia ihmisiä. Keskustelu ei ole useinkaan suoraviivaista, vaan vähäsanaisuudessaan piikittelevää, tunnustelevaa ja pidättyväistä. Välillä jompikumpi intoutuu juttelemaan ajatuksistaan liian avoimesti, ja sitten hävetään, mökötetään ja pidetään mykkäkoulua. Lopulta aina hellytään ja sitten jutellaan rautatiestä. Ei mahda pärjätä nopealle hevoselle vauhdissa se juna. Ei, vaikka kuinka pölkkyjä kitaansa syytäisi seisahtumatta ensinkään.

Arvosanani olkoon siis hyvä. Tällainen kirjallisuus on kyllä juuri sitä, mitä äidinkielenopettajat hartaimmin suitsuttavat. Lienenkö sitten heidän aivopesemänsä, tai muuten vain hölmö ja kokematon lukija? En minä voi olla tästä pitämättä, vaikka usein (etenkin netissä) kuulee suomalaisen kirjallisuuden kuin myös elokuvan olevan täyttä sontaa. Pois tällaiset puheet minusta! Suomen kieli taipuu Ahon ja muiden mestareiden käsissä yllättävään ja rosoiseen ilmaisuun – ulkolaisten kielten taitajat saavat vain moisesta uneksia. 

Kotikaupunkini rautatieasema on niin ränsistynyt, että herää epäilys, onko sitä rempattu ollenkaan sitten ajan, jolloin ensimmäisen juna asemalle puksutti. Jos ja kun tuo korvataan uudenaikaisella liikennelaitoksella, taidan minäkin matkata sitä lähemmin tarkastelemaan. Harmi vain, että markalla ei saa enää kyytiä seuraavalle asemalle. Lentäen olisin jo perillä.