Mika Waltari - Mikael Hakim

”Kuka oikeastaan olen, ja mitä haluan”, kysyy Mikael el-Hakim, laillistettu lääkäri, sulttaanin orja, arvonsa tunteva renegaatti ja vilpitön suomalaispoika itseltään tähtien syttyessä Istanbulin taivaalle, ja tuntuu siltä, että vuosituhannet vierivät hänen ylitseen, taivas ja maa ovat yhtä ja ihmisen osa on vain mitätön henkäys suunnattomassa kevätmyrskyssä. Tuossa eräs kaiken kiteyttävä hetki Waltarin uskomattomasta tarinasta niin kuin sen muistan. Kuukausi siinä meni, mutta nyt se on luettu ja olo on mahtava. Enää täytyisi pukea ajatukseni sanoiksi – tosin se taitaa olla mahdotonta.

Karvajalan jälkeen oltiin siinä pisteessä, että Mikaelin ja Antin oli pakko jättää kristikunta taakseen ja suunnata kohti osmanien valtakuntaa. Saksan, Italian ja Ranskan tappion tilalla ovat nyt satumaiset Turkki, Algeria ja Unkari. Ihmiset ovat loppujen lopuksi samanlaisia kaikkialla, ainoastaan uskonto on eri. Sankarimmekin tottuvat turbaaniin, ja kääntävät rukouksensa Allahin puoleen. Hurskaimmista muslimeista heidät erottaa ainoastaan heidän ympärileikkaamaton ruumiinsa ja persoutensa hyvälle viinille.

Waltari on ehtymättömän lähteen äärellä ammentaessaan kertomusta islaminuskon ja koraanin lakien runsaasta ja monitulkintaisesta kaivosta. Islam näyttäytyy rauhaa rakastavana, järjestelmällisenä ja suvaitsevaisena uskontona, joskin väkivallan harjoittaminen muita uskontokuntia vastaan on toki erittäin suotavaa.  Itäinen kulttuuri on rikasta ja kiehtovaa: sulttaanit, suurvisiirit, haaremin juonittelut, minareetit, paasto, merirosvot jne. Nykymedian antama raadollinen kuva islaminuskosta on kyllä kaukana Waltarin näkemyksestä.

Kirjassa on niin paljon kaikkea. Tuntuu aivan kuin jokin olisi muuttunut minussa lukemisen aikana. Tunnen olevani vain hiekanjyvänen aavikolla, tai langanpätkä äärettömässä kankaassa. Mikaeliin on vain niin helppo samaistua ja kokea hänen kanssaan elämän heittely nousuine ja laskuineen. Viisautta, sitä teoksesta löytyy. Mikaelin elämänfilosofia on kadehdittava: kulmakivinä hänellä ovat vilpittömyys itselleen ja hyväntahtoisuus höystettynä terveellisellä opportunismilla. Näitä oppeja on kyllä minunkin pakko koettaa soveltaa omassa elämässäni.

Waltarin taidot tarinankertojana ovat ylivertaiset. En tiedä, olenko koskaan niin paljon janonnut lauseita vain niiden kauniin rakenteensa ja tahtinsa vuoksi. Sitä toivoo, että tekstiä riittäisi loputtomiin. Se vain rullaa omia aikoja eteenpäin toistaen toisinaan tuttuja elementtejä, kuten Allahin nimeen vannomista, Antin tyhmyyden päivittelyä, tukaattien ja aspereiden tarkkaa laskemista yms. Herkullisinta on kenties kertoja-Mikaelin itsensä vähättely ja kaiken selittely itselleen parhain päin. Tapahtumia ei koskaan selosteta sellaisenaan, vaan ne suodatetaan Mikaelin kynän läpi, joka värittää ne huumorilla ja hioo pahimmat rosot pois. Kun nyt yritän lukea jotain tavallista kolmannesta persoonasta kuvattua kirjaa, tuntuu se kovin etäiseltä ja lattealta.

Mikael ja Antti ovat saaneet uusia ystäviä sitten ykkösosan, näkyvimpinä heistä tietenkin suurvisiiri Ibdrahim ja Mikaelin vaimo Giulia. Mikaelin kohtalo on sidottu Ibdrahimin onnentähteen ja heidän ystävyytensä on kaunista ja todellista. Giulia sen sijaan on melkoinen tapaus. Giulian raivostuttavat luonteenpiirteet ja hänen oikullisuutensa voisi mennä kenties vielä huumorin piikkiin, ellei siinä olisi niin paljon totuuden siemeniä joukossa. Hänen jokainen sanansa raastaa lukijan hermoja. Hän kääntää asiat aina päälaelleen, vie talouden rahat, eikä ole koskaan tyytyväinen Mikaelin ponnistuksiin. Ja kuitenkin hän saa kaiken anteeksi vain eriparisilmiensä takia, jotka säihkyvät kuin kaksi jalokiveä. Naiset, mikä teitä riivaa?

Historian tuntemukseni on sen verran vähäinen, että tällaiset tapahtumat eivät olleet ennen tiedossani. Mietinkin miten paljon Waltari on pistellyt omiaan. Oliko tosiaan niin, että koko Eurooppa oli vaarassa hautautua islamin ikeen alle 1500-luvulla? En ole koskaan mieltänyt muslimeja näin suurena ja mahtavana väkenä, ei tästä ainakaan koulun historiantunneilla paljon puhuttu.

Islam tosiaan taipuu moneksi, kun tavoitellaan huumoria. Koraania tulkitaan niin kirjaimellisesti, että ei tosikaan. Sattumalta luin juuri uutisista, kuinka Yhdysvalloissa erään kauppaketjun muslimityöntekijät eivät suostuneet uskontoonsa vedoten ojentamaan asiakkaille pekonipakkauksia. Juuri tällaista meininkiä kirjastakin löytyy. On uskomatonta, miten hauskimmat ja kummallisimmilta näyttävät asiat saattavat olla joillekin täyttä totta.

Kaiken muun lisäksi (ja sitä muuta siis riittää) Waltari tarkentaa katseensa tiukasti ihmisen psykologiaan. Romaani pursuaa juonittelua ja salattuja pyrkimyksiä, korkeata politiikkaa ja silmät kirkkaina vannottuja lupauksia. Seraljissa kuolemantuomio saattaa tulla yllättäen ja pyytämättä, joten elämä sen varjossa on jatkuvaa luovimista pimeällä merellä. Ihmiset ovat myös lähes järjestään ahneita, joten raha-asioista käydään lukemattomia vääntöjä. Kenties sankarimme ovat jotakin oppineet matkojensa aikana: enää heitä ei petetä aivan yhtä helposti kuin joskus aiemmin saatettiin pettää.

Kirja oli niin pahuksen pitkä, että siinä meinasi vierähtää puoli kesää. Siksi bloginikin on elänyt hiljaiselämää viime aikoina. Ehkä postaustahti tästä nyt tiivistynee, pitäisi vain pysytellä erossa noista tiiliskivistä. Toisaalta taas Waltariltakin löytyisi vielä runsaasti koskematonta materiaalia ja paksujahan ne kaikki ovat kuin Egyptin eunukki Soliman. Tämän kesän lukukokemukseni ovat kyllä jotenkin avartaneet mieltäni: saa nähdä mitä syksy tuo tullessaan. Opin tuossa muuten äsken lukemaan musiikin soidessa taustalla. Tosin heti, jos tuli joku hyvä biisi, meinasivat ajatukset lähtä harhailemaan. Tämänkin raportin valmistumista säestivät Final Fantasy VII:n musiikkien upeat pianoversiot. 

Seuraava arvostelu on jo muuten syntymäisillään. Ahmaisin kirjan tuossa aamiaiseksi. Luvassa on kalaa ja pesäpalloa. Tähän väliin pari voileipää, kiitos.