Martikaisen Jarkko, tuo YUP:n äkkiväärä keulahahmo ja yksi suomen parhaista sanoittajista on muusikkouransa ohella niittänyt mainetta myös kirjailijana. Pitkät piikit ja muita kertomuksia on usean lyhen tarinanpätkän kokoelma, jonka yhdistävänä teemana on yhteiskunnallisuus ja ihmismielen oikut. Nappasin kirjan kouraani vailla sen kummempia odotuksia hyräillen mielessäni YUP:n biisejä ja aprikoiden, josko Martikainen olisi onnistunut välittämään samoja tunnelmia kynänsä kuin bändinsäkin kautta. Ja miksipä mies ei olisi siihen pystynyt – kyllä teoksessa jokin tuttu taustavire piilee.
Miehen tekstit ovat lyhykäisiä, mikä oikeastaan toimii tunnelman tiivistäjänä ja pakottaa keskittymään vain olennaiseen. Aiheet ovat ilmiöitä arkipäivästä ja usein päähenkilönä on kohtalon murjoma ihmisparka tai –ryhmä, esimerkiksi juopot, pitkäaikaistyöttömät tai poliitikot. Jokaisen tarinan asetelma on kuitenkin eri tavoin hullunkurinen tai siinä käännetään tuttu käsite ylösalaisin, mikä aukaisee herkullisia näkymiä nykypäivän yhteiskuntaan. Aivan absurdiksi homma ei karkaa, vaan kirja on tasapainottelua realismin ja kärjistyksien välillä ja taustalla puhaltelevat lämpimät tuulet eli suomeksi vilpitön usko ihmiseen, hyväntahtoisuus ja pieni kiusoittelun tarve. Nämä elementit luovat hienovaraisen seoksen, jossa on juuri oikeat määrät sitä, mitä kuuluukin olla – ei mikään heikko saavutus biisinikkarille.
Pari terävää tekstiä osui kyllä huolella allekirjoittaneen Akilleen kantapäähän: esimerkiksi parisivuinen Osaajat pisti taas spekuloimaan ammatinvalintaa. Työn merkitys ihmiselämässä oli useammankin tarinan aiheena ja kirjan sankareista harva normaalin työelämän piiriin kuuluva oli onnellinen. Kaikkien kirjoitusten opetus ei ollut yhtä alleviivattu, kuten esimerkiksi tarinassa Ei mitään hämärää, jossa kertoja vakuuttelee, että hautausmaalla yöllä asioineilla nuorukaisilla ei ole mitään osaa eikä arpaa kaatuneiden hautojen kanssa. Sen lisäksi, että pätkä nostaa hymyn huulille, se herättää jonkin ymmärrystä tavoittelevan kipinän mielessä: tosin hämärän peittoon jää, kenelle tässä nyt oikein irvaillaan.
Uutisankkureiden, runoilijoiden ja rusakkojen lisäksi tapaamme totta kai Martikaisen sanoituksista tutut Jumalan ja Saatanan. Ehkä tämä on muille päivänselvää, mutta minä en ole koskaan ymmärtänyt miehen todellista suhtautumista uskonasioihin. YUP:n tekstit pursuavat nokittelua taivaan suuntaan ja paholainen näyttäytyy usein ihmisen hyvänä ryyppykaverina. Kuitenkin kun puolet yhtyeen tuotannosta käsittelee teemaa, on johtopäätösten vetäminen hankalaa. Martikaista selvästi kiehtoo tällainen vastakkainasettelu: molemmat puolet saavat lauluissa ja kirjassa melko tasapuolista kohtelua. Sinänsä lopullinen totuus on yksi lysti – se on ainakin varmaa, että aiheesta saa ammennettua herkullisia tekstejä.
Tiivistettynä voisin sanoa, että kirja oli timanttinen. Tietysti nyt joku timanttien ystävä saattaa yliarvioida kehuni: tarkoitan vain, että teos oli hyvin loppuun hiottu ja se säihkyi raikasta valoa jalokiven lailla. Se pisti miettimään ja nauramaan, se oli synkkä ja samalla kepeä. YUP:n tekstien lisäksi myös bändin melodioissa on samanlaista arvaamattomuutta, leikittelevyyttä ja iloa. Ehkä sävelten ja kirjainten välinen kuilu ei ole niin ammottava kuin se äkkiseltään kuulostaa.
Martikainen on itse sanonut, että YUP:n synti oli kymmenien luovien ja omaperäisten melodianpätkien ahtaminen samaan biisiin sen sijaan, että ideanpoikasia olisi työstetty itsenäisinä pidemmälle. Pitkien piikkien tapauksessa tästä on otettu opiksi: joka tarinassa on selkeästi yksi kantava ajatus. Tosin YUP:n melodinen rikkaus ei todellakaan ole ainakaan minun korvaani heikkous, vaikka ystäväpiirissäni kuuleekin joskus musiikista kommentin ”sekavaa”.
Pitäneekin laittaa Yövieraat soittimeen (tämä on vain kielikuva – oikeasti napsautin iTunesin päälle). Lukekaa ja kuunnelkaa Martikaista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti