Joskus sitä huomaa kirjan lukemisen jälkeen, ettei lukukokemuksesta jäänyt muistiin sitten yhtikäs mitään. Näin kävi valitettavasti Camusin Putoamiselle, joka onnistui pettämään korkeat odotukseni totaalisesti. Mitäänsanomattoman sisällön lisäksi kirja oli kiedottu ruskeisiin kuvattomiin kansiin, mikä veti mielen matalaksi myös visuaalisella puolella. Harvoin sitä joutuu arvostelemaan kirjan näin vähäisten muistijälkien perusteella – pakko kai silti yrittää.
Juonikulku on seuraavanlainen: mies istuu ventovieraan pöytään ravintolassa ja alkaa kertoa tälle elämäntarinaansa, matkaa rikkauksista ja nautinnoista rappiotilaan. Itse tapahtumilla ei ole oikeastaan sen kummempaa merkitystä, vaan puhe poukkoilee aiheesta toiseen filosofista otetta tavoitellen. Kirjan kertoja on kummallinen tyyppi: hänen ongelmansa ovat tavalliselle ihmiselle tuntemattomia ja ajatuksenjuoksu epäjohdonmukaista. Lukijan on mahdotonta samaistua tällaiseen ihmiseen, tai ylipäätään olla edes kiinnostunut hänen kohtalostaan.
Camusin ote on sinänsä leikittelevän rento. Lukuisat elämänviisaukset ja havainnot maailmasta jäävät kuitenkin jotenkin tyhjänpäiväisiksi, eivätkä aiheuta minkäänlaisia ahaa-elämyksiä tai edes hyväksyvää nyökyttelyä. Plussaa voisin antaa kirjan tunnelmasta: tuntuu kuin keskustelisin kertojan kanssa, mutta en saa ollenkaan suunvuoroa. Vähäpuheisena miehenä tosin moinen pulputus ei kyllä tuo sympatiapisteitä jo muutenkin ärsyttävälle päähenkilölle.
Itse tarinasta mielessä ei siis ole paljoakaan. Hollanti, Pariisi, naiset, tuomioistuin, nauru…hävettää, mutta tuon enempää en saa paperille kaavittua. Nukahtelin muutaman sivun välein, mikä ei edesauttanut sanoman aivokuoreen syöpymistä. Kai Camusin pointti oli kuvata tietyntyyppistä ihmisluonnetta, ja herätellä kysymyksiä ihmiselon mielekkyydestä ja tarkoituksesta. Hyvä tarkoitus meni valitettavasti hukkaan: tuntui kuin virkkeet olisivat kaivanneet jotain konkreettista sisältöä, nyt ne olivat hajanaisia pilvenkaltaisia ideoita vailla tarttumapintaa.
Kirjailijasta osaan sanoa sentään jotakin. Ensimmäinen lukemani Camus oli koulussa pakotettu Sivullinen, josta pidin paljon. Myös Rutto on tullut lukaistua ja siitäkin on vain hyviä muistoja: voin melkein tuntea eristetyn kaupungin kuivan hiekan kielelläni. Miehen luomat maisemat ovat mukavan sameita ja rauhallisia – ja keskiössä on tietty ihmisen ja yhteiskunnan välinen kontakti. Kirjailijatovereistaan esimerkiksi Kafka tallaa samankaltaisia polkuja, tosin Kafkaa tunnen vain oikeusjutullisen verran. Saatanpa minä vielä joskus Camusiinkin tarttua – mutta en kyllä ainakaan heti huomenna.
Pitäisi kai tehdä itselleni selväksi, voinko jättää huonon kirjan tarvittaessa kesken. Putoaminen oli sen verran lyhyt, että kiiruhdin sen läpi väkisin. Tuntuu pahalta hylätä kirja puolitiehen: siinähän voi piillä huikea loppu tai elämän mullistava opetus. Kuitenkin aikaa on vain rajallinen määrä, mikä on kyllä surullista. Okei, jos kirja on aivan yhdentekevä, turha kai sitä on väkivalloin jatkaa. Pääsääntönä kuitenkin olkoon, että se mitä aloittaa tekemään, se myös loppuun asti tehtäköön. Loppuun asti tekeminen koskee myös blogikirjoituksiani. Jotain on sanottava – silloinkin, kun mitään sanottavaa ei tunnu olevan.
Itsekin olen lukenut Ruton ja Sivullisen ja pidin molemmista paljon, Rutosta tosin enemmän. Harmi, jos tuo ei ole yhtä hyvä.
VastaaPoistaMinusta huonon kirjan saa ehdottomasti jättää kesken. Itse en ole lähiaikoina siihen ryhtynyt, koska olen aina keksinyt jonkun (teko?)syyn jatkaa kirjaa. Esimerkiksi Huxleyn Point Counter Point oli puuduttava, mutta Huxley on parhaimmillaan niin hyvä kirjailija, että luin sen loppuun, jos se kuitenkin olisi hyvä. Ei ollut. (Minusta tuntuu, että Huxley oppi oikeasti kirjoittamaan vasta 1960-luvulla, en hirveästi pitänyt Uljaasta uudesta maailmastakaan.)
Sitten taas joitain kirjoja on pitänyt kahlata siksi, että ne käsittelevät samaa aihetta/teemaa kuin omani, ja koen että ne "pitää" lukea. Saa nähdä, saanko I Never Promised You A Rose Gardenia koskaan valmiiksi... Monihan sitä kyllä kehuu.
White Oleander meinasi minulta jäädä kesken, mutta onneksi ei. Se oli lopulta tosi hyvä ja ahmin sen parissa päivässä.
Minun kirjallisuusmakuuni ei kannata luottaa :D eiköhän Putoamisellakin ole oma fanikuntansa. Itse asiassa tämä artikkeli on blogini googlatuin, joten jotain taikaa tässäkin teoksessa lienee.
VastaaPoistaKeskenjättämisen kanssa minulla on yhä ongelmia. Tällä hetkellä Suuri Lammasseikkailu ja Voltairen Candide ovat pakollisella paussilla.
Olen minäkin lukenut Ruton ja Sivullisen ja ne ovat omassa kategoriassaan mainioita, mutta Putous teki ehkä vielä niitäkin vahvemman vaikutuksen filosofisesta näkökulmasta. Luin kirjaa ensin pätkittäin työmatkalukemisena, mutta puoleenväliin päästyäni jouduin aloittamaan alusta ajatuksen kanssa.
VastaaPoistaItse tarinassa ei tietenkään ole muuta kuin Pariisilainen asianajaja, joka kertoo elämästään Amsterdamilaisessa kapakassa. Minun näkökulmastani oleellinen sisältö löytyy lähinnä sieltä, miten Camus luettelee täysin arkipäiväisiä "syntejä", joihin varmasti lähes jokainen meistä on jossain kohtaa elämää sortunut ja unohtanut. Toisaalta kiinnostavaa on miten uskottavasti päähenkilö on nämä teot itselleen perustellut. Paristakin kohtaa löysin varsin ikäviä asioita, joita on tullut tehtyä omassa elämässä, ja perusteluita, jotka kuulostavat yllättävän tutuilta. Perimmäinen syy perusteluille tai yleensäkin niiden tarpeelle löytyy usein itserakkaudesta, joka on koko kirjan läpi kantava teema.
Allekirjoitan kyllä tarinan hieman liiallisen poukkoilun, mutta siihen on varmasti syynsä saadakseen riittävän määrän sisältöä mahtumaan näinkin tiiviin kirjan sivuille. Laaja sisältö taas on välttämätöntä saadakseen kosketuspintaa mahdollisimman laajaan yleisöön. Mitä taas tulee esimerkkien konkreettisuuden ja tarttumapinnan puuttumiseen, konkreettisuus ja esimerkit on ollut tarkoitus löytää omasta elämästä. Tämän Camus jopa alleviivaa selkeästi viimeisessä kappaleessa.
Nähdäkseni kirjassa on tarkoituskin aluksi tuntea keskustelevansa kertojan kanssa saamatta suunvuoroa, mutta vähitellen ymmärtää olevansa kertoja itse. Jos kirjasta taas ei löydä kosketuspintaa omaan elämäänsä, ei siitä kai voi syyttää sen paremmin kirjailijaa kuin lukijaakaan. Siitä huolimatta tyylilajista kiinnostuneille suosittelen kokeilemaan teosta.
Erittäin pätevää tekstiä Anonyymiltä. Maallikkona en itse pysty noin taidokkaasti pureutumaan lukemaani ja vaikka ajatuksen tasolla olisinkin oikeilla jäljillä, tuskin löydän oikeita sanoja.
VastaaPoistaPutoamisesta. En löytänyt mainitsemiasi teemoja kirjasta. Mutta uskon sinua, ystävä hyvä, ja hyväksyn, että minäkin olen vain erehtyväinen ja haavoittuvainen lukijapoika. Kenties makuni on vielä liian perussuomalainen ja odotan turhaan, että kirjassa on oltava juoni, seikkailuja ja onnellinen loppu.
Camusia vastaan minulla ei ole tosiaan mitään. Suosittelen lämpimästi kaikkia tutustumaan kritiikistäni huolimatta.
Minä taas en koskaan saanut otetta Sivulliseen. Rutto oli ensimmäinen Camus'ni - kirja vaati ensimmäisten noin 40 sivun pakkolukemista, ennen kuin herätti todellisen lukuhalun. Hieno kirja! Mutta Putoaminen, aivan loistava teos. Olen ostanut sitä lahjaksikin muutaman kerran.
VastaaPoistaTässä hyvä esittely teokseen: http://selonteko.blogspot.fi/2007/10/pudotaan-yhdess-arvostelu-albert-camusn.html
Uskallan olla täysin eri mieltä. Putoamisen eli la Chûte pointti on tapahtuma, jossa asianajajana työskentelevä päähenkilö ei teekään velvollisuuttaan ihmisenä eikä pelastakaan hukkuvaa naisihmistä ja havaitsee Sallinuksen ratkaisseen itseään siitä laiminlyönnistä. Se on se putoaminen tai Romahdus. Minä tykkäsin kirjasta, koska siinä mies tilittää jälkikäteen itse havaitsemaansa omantunnon asiaa tiedostaen laiminlyöntinsä seuraukset. Ehkä sinun harteillasi ei ole ollut samaa yksin hallinnoitavaa painoa kuin tuolla lakimiehellä tai samaa tapaa miettiä tekemisiäsi pitkälläkin perspektiivillä
VastaaPoistaMinua kosketti erityisesti kielialan ihmisenä subjunktiivin imperfekteihin keskittyminen. Siinä on ihminen, joka on aina pyrkinyt tekemään niinkuin pitää ja kerran mokaa ja vapaa putoaminen alkaa eikä enää mikään auta, vaikka hän stoalaisesto edelleen pyrkii tekemään velvollisuutensa parhaansa mukaan.
Lyhyesti sanottuna sinä et vain ymmärrä tämän kirjan pointtia, koska salainen velvollisuudentunto ja syyllisyydentunto ja omien tekojen miettiminen jälkikäteenkin, vaikka se kipeää tekisi, ei ole sinun juttusi. Et ole selvästikään ollut yksin paineen alla, muiden vihan/halveksunnan/syytösten ristitulessa.
VastaaPoistaEi salainen vaan stoalainen
VastaaPoistaAjattele, mikä tuska ja syyllisyys hänellä on, kun hänen ammattinsa on puolustaa toisia ja vapailla ollessaan hän on väistänyt velvollisuutensa ja hän oli ainoa, joka olisi voinut naisen pelastaa ja hän tiedostaa myös kaiken siitä seuranneen.
VastaaPoistaSillä elämässä on niin, ettei muiden huomiotakaan teolle tarvita. Sallimus rankaisee ja/tai antaa lopulta anteeksi. Se on Camus'n pointti. Mies oli unohtanut/sivuuttanut laiminlyöntinsä, mutta huomasi jälkikäteen sen määrittäneen kaikkea elämässään sen jälkeen. Tässä tapauksessa eivät edes muut paukuttaneet hänelle koko ajan tapahtuneesta muistuttaen. Hän itse tajusi sen.
VastaaPoistaMiksei hän auttanut hukkuvaa? Kenties hän ajatteli, ettei nainen ole hänen asiakkaansa eikä nyt olla oikeussalissa ja kaipa JOKU MUU voi sen tällä kertaa tehdä?
VastaaPoista