John Steinbeck – Hiiriä ja ihmisiä

Luulin, että John Steinbeck on britti. Karjapaimenet herättivät kuitenkin epäilykseni ja Wikipedia paljasti, että kysehän onkin amerikkalaisesta kirjailijasta. Ja Amerikan maassa seikkaillaankin: tarkemmin sanottuna maatilalla, jossa työ on raskasta ja unelmat tavoittamattomia. 

George ja Lennie ovat kaksi erilaista kaverusta, jotka yrittävät tienata elantonsa kiertämällä maata ja etsimällä rehellistä työtä. George on se ovela ja laskelmoiva, Lennie taas kiltti, tyhmä ja tappavan lihaksikas (tulee muuten mieleen se Vihreän mailin tumma kaveri). Köyhillä miehillä on unelma paremmasta tulevaisuudesta, mutta kerta toisensa jälkeen kaikki menee pieleen. Kaverusten suhde on vahva, mutta rajansa kaikella. Hyväkään ystävyys ei kestä haulikon laukausta.

Hiiriä ja ihmisiä on kuvaus köyhien ja syrjittyjen oloista 1900-luvun alkupuolen Amerikassa. Tavallinen mies on tuomittu raatamiseen. Vielä huonommin asiat ovat mustalla kansanosalla. Etenkin henkisesti jälkeenjäänyt, mutta hyväntahtoinen Lennie joutuu parempiosaisten sylkykupiksi. Steinbeck tyytyy kuvailemaan yhteiskuntaa sen alimmalla tasolla, mutta ei ehdota mitään vaihtoehtoista ratkaisua tilanteen muuttamiseksi. Onneksi nykyaikana kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia ja kaikilla on varaa elämiseen – vai oliko se sittenkään niin?

Yhteiskuntakritiikin lisäksi psykologinen puoli on hyvin edustettuna. Päähenkilöiden paljon itseään toistava dialogi on kiintoisaa. Miehet täydentävät toisiaan jollakin järkiperusteiden yläpuolelle nousevalla tasolla. Lennien taipumus hiirien, koirien ja tyttölapsien paijaamiseen vaatisi psykiatrista analyysia. Sivuhenkilöt ovat persoonallisia ja heidän omat murheensa purkautuvat kaikki omilla tavoillaan: väkivallalla, huomion hakemisella tai syrjään vetäytymisellä. Georgen lopullinen ratkaisu tuli minulle yllätyksenä. Miksi teit sen, George?

Toivoin kovasti, että pojat olisivat jatkaneet kirjan lopussa matkaansa uudelle maatilalle toistaakseen taas samat virheensä. Itse asiassa tajusin olevani uppoutunut tapahtumiin huomattavasti syvemmin, kuin minulla yleensä on tapana. Olen huono visualisoimaan kirjan tapahtumia ja kuvat mielessäni paikoista ja henkilöistä ovat usein melko staattisia ja vailla yksityiskohtia. Johtuneeko Steinbeckin kerronnasta vai mistä lie, mutta tässä tapauksessa maailma tuntui olevan värikäs ja henkilöhahmot selväpiirteisiä. Nykyään kiinnitän erityistä huomiota, kun uusia paikkoja tai hahmoja esitellään – olen kyllästynyt kuvittelemaan kasvottomia ihmisiä tyhjissä huoneissa.

Pidin kirjasta. Se oli helppolukuista, tarkkasilmäistä ja kielellisesti lennokasta tekstiä. En kuitenkaan löytänyt teoksesta mitään perimmäistä totuutta tai muutakaan elämää suurempaa. Mikä erottaa kirjan muista lajitovereistaan? Steinbeck onnistuu läpivalaisemaan ihmismielen syövereitä realistisesti: ehkä Hiiriä ja ihmisiä saa annettua jonkinlaisen iskun ihmisen henkisen suojamuurin taakse. Kirjailija näyttäisi olevan yksi Amerikan luetuimmista, joten jotakin syvempää tässä täytynee olla.

Koko luku-urakan (tai no eihän se mikään varsinainen urakka ollut, kirjahan on lyhyt kuin mikä) ajan minulla oli mielessäni Eläinten vallankumous – siis se Orwellin romaani, eikä mikään Perussuomalaisten vaalivoitto. Osittain tunne taisi johtua hiiristä, kaneista ja koiranpennuista, jotka vipelsivät ympäri karjatilaa lopulta rusentuakseen Lennien sormien väliin. Mutta ennen kaikkea kirja tuntui antavan lukijan olettaa, että lopussa odottaa jonkinlainen moraalinen alleviivaus, kenties absurdikin, joka siirtää lukukokemuksen isompaan kontekstiin, tekee kirjasta enemmän kuin pelkän kirjan. Jos sellainen olikin, minun silmieni ohitse se pääsi livahtamaan.

Taas yksi kirja on takana päin. Pitäisi kai lähtä taas kirjastoon. Kivaa, pidän kirjastoista. Isona haluan omistaa valtavan kirjahyllyn, joka pursuaa lempiteoksiani, ja voisin heitellä niitä sateena päälleni ja pulikoida niissä kuin myyrä. Tosin se aika siintää vasta tulevaisuudessa, ja tulevaisuushan ei näytä hyvältä kirjallisuudelle – ainakaan fyysiselle sellaiselle. Jään mielenkiinnolla ja pienellä kauhulla odottamaan e-kirjan läpilyöntiä. Minulle kirjallisuus on ehdottomasti mustetta paperilla, ei mitään sieluttomia bittejä kovalevyllä. Analoginen lukeminen – sinulla on vielä ainakin yksi vannoutunut kannattaja jäljellä!