Mark Haddon – Yöllisen koiran merkillinen tapaus

Minulla on kirjasto-ongelmia. Jo toisen kerran peräkkäin nolasin itseni hyllyjen välissä. Kirjaston hakupalvelu kyllä kertoi tarkasti, mistä Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillisen tapauksen olisi pitänyt löytyä, mutta vaikka kuinka yritin käydä osastoa läpi järjestelmällisesti, ei kirja osunut silmääni. Tuplatarkastuksen jälkeen turvauduin söpön virkailijaneidin apuun, joka tietysti löysi teoksen minuutissa. Väläytin anteeksi pyytelevää hymyäni ja poistuin paikalta vähin äänin. Seuraavalla kerralla on kyllä pakko skarpata. Toisaalta kirjasto on viimeisiä paikkoja, mistä saa nykyään hyvää ja avuliasta palvelua. Pitänee harjoitella hommaa neulalla ja heinäsuovalla.

Päähenkilömme Christopher John Francis Boonekin pitäisi todennäköisesti kirjastoista, sillä niissä on hiljaista ja kaikki on hyvässä järjestyksessä omilla paikoillaan. Christopher sairastaa Aspergerin syndroomaa, minkä vuoksi maailma näyttäytyy hänelle toisenlaisena. Aihe on hyvin kiinnostava ja tunnenkin muutaman Christopherin kaltaisen ihmisen oikeasta elämästä. Heille kaikille on yhteistä rajaton innostus jotain eksaktia tieteellistä teemaa, kuten dinosauruksia, tähtitiedettä tai matematiikkaa kohtaan. Lisäksi he eivät mukaudu sosiaalisiin normeihin niin kuin yleensä oletetaan, vaan puhuvat suoraan logiikkaan turvautuen, eivätkä kenties pysty lukemaan ihmisten kasvoilta näiden ajatuksia. Kosketusta kammoavia en ole itse tavannut, mutta Christopher on tällainen. Hän kiljuu, ynisee ja jopa lyö estääkseen vieraita rikkomasta häntä ympäröivää kuplaansa.

Olen lukenut paljon popularisoituja tiedekirjoja ja pidin Haddonin tavasta poimia matemaattisia ja tieteellisiä faktoja ja ajausleikkejä ja yhdistää ne muuten tavalliseen nuortenkirjaan. Kirjan luvut on numeroitu käyttäen alkulukuja kakkosesta 233:en. Mukana on myös yksi täydellinen matemaattinen todistus, vaikka Siobhan, erityiskoulun opettaja, väittääkin, etteivät ihmiset tahdo lukea sellaista romaaneistaan. Minä kyllä tahdon. Haddon kuvaa maailmaa Aspergerin vääristämänä, mikä on hyvin kiinnostavaa luettavaa. Ehkä me ”tavalliset” ihmiset, emme osaa katsella ympäristöämme tarpeeksi tarkasti.

Oikeastaan olen hieman kateellinen. Pidän matematiikasta, mutta mitä mahdollisuuksia minulla on sellaisia vastaan, jotka käsittävät kaiken numeroina. Yliopistomatematiikkaan tutustuneena olen huomannut selvästi, kuinka toisille se ei tuota juuri ollenkaan työtä, kun taas minä saan ahertaa tuntikausia asiat sisäistääkseni. En minä pysty luettelemaan lukujen 1-50 kuutioita, jo kutosen kohdalla täytyy pitää miettimistauko. Kyllä matematiikka on kutsumusammatti. Quod erat demonstratum.

Tieteellisen tirkistelyn lisäksi kirja tarjoaa siis tavanomaista perhedraamaa eroavine vanhempineen ja ilkeine isäpuolineen. Kolmantena elementtinä sivutaan dekkareita, Sherlock Holmes esikuvana, kun Christopher yrittää selvittää, kuka murhasi naapurin koiran, Wellingtonin. Kaiken kukkuraksi kirja on itse asiassa Christopherin päiväkirjamainen kouluprojekti, mikä tuo oman mausteensa soppaan kerronnan kautta. Näkökulmista ei siis ole pulaa.

Lukukokemuksena teos oli kepeä, kiehtova, helposti lähestyttävä ja raikas. Minulle se toi samankaltaisia tunnelmia kuin Yann Martelin Piin elämä, vaikka aihepiiri sinänsä ei kovin läheltä liippaakaan. Kirjassa puhutaan vain totta – sillä Christopher ei valehtele –  ja metaforiakaan ei käytetä, ainoastaan vertauksia. Lisäksi jatkuva loogisen ajattelun läsnäolo tuntuu ytimissä asti. Kirja taitaa komeilla useilla ”pakko lukea” –listoilla, enkä näe siinä mitään väärää. Paksujen klassikkojen jälkeen tällainen kevyempi lukukokemus tuntui äärimmäisen puhdistavalta ja ilmaa raikastavalta. Hieno kirja!