Kultainen kompassi, Salaperäinen veitsi ja Maaginen kaukoputki muodostavat kolmikon, josta en tiennyt vielä vuodenvaihteessa mitään. Sitten satuin törmäämään netissä melkoiseen hehkutukseen, jossa ylistettiin Pullmannin teoksia uskomattomiksi, ja ennen kaikkea myös aikuisten silmät tulisivat avautumaan. Lisäksi alkuperäisnimi His Dark Materials kuulosti ihan jännältä. Nyt kun mietin, niin olisi ollut fiksumpaa nauttia kirjat englanniksi. Ehkä suomennos hävitti jotain olennaista luvatusta taianomaisuudesta.
Pieni tyttö, etäiset vanhemmat, maailma tuhon partaalla, satuolentoja ja hitaasti käynnistyvä rakkaustarina. Perusfantasiaa siis – nimenomaan nuorille tarkoitetun kasvukertomuksen höystämänä. Pääpahiksena hääri tällä kertaa itse Kaikkivaltias. Aika mahtipontista. Lisämausteena tavattiin wannabe-Pokemonit, daimonit, nuo sinänsä ihan sympaattiset otukset. Kaikki tämä oli nivottu yhteen lämmöllä kirjoittaen, kaikille hyvää mieltä jakaen, mutta ei kenties kuitenkaan kovin teknisesti onnistuneesti. Universumien tomu kompastelee epäjohdonmukaisuuteensa, onttoihin hahmoihinsa ja viime kädessä juonensa hiomattomuuteen.
Tapahtumat etenivät varsinkin ensimmäisissä kirjoissa vauhdikkaasti. Jos lauseen alussa suunniteltiin matkaa kaukaiseen maahan, saatettiin perillä olla jo reilusti ennen seuraava pistettä. Pullmanin maailmankaikkeus yhdistelee mukavasti realismia ja magiikkaa, mutta mielestäni ajatusta olisi voinut kehittää pidemmällekin. Esimerkiksi Dan Simmonsin Hyperion-kirjojen maailman rikkaus oli kuin toiselta planeetalta. Ai, kun iskikin himo lukea Hyperion-saaga loppuun. Miksiköhän olen sen ylipäätään kesken jättänyt?
Aiheessa pysyminen tuntuu olevan yhtä vaikeaa, kuin aletiometrin tulkitseminen kahden promillen humalassa. Mistä päästäänkin siihen, että mitä Pullman ajatteli luodessaan tällaisia apuvälineitä päähenkilöilleen. Kompassi, joka antaa vastauksen kaikkiin kysymyksiin. Veitsi, jolla voi leikata mitä vain ja matkata mihin vain. Helikopteri, joka liikkuu ajatuksen voimalla salaman nopeasti. Eikö olisi pärjätty vähemmälläkin? Olisiko talvisodan ihme ollut yhtä muistettava, jos Suomella olisi ollut hallussaan tusina ydinkärkeä, sukellusveneitä, tuhatkunta pommikonetta ja lasermiekat?
Tarina puuroutui nimenomaan veitsen astuessa kuviohin. Lapsukaiset alkoivat ramppaamaan maailmasta toiseen ees taas. Ykköskirja oli vielä jämäkkää kerrontaa ja päämäärätietoista toimintaa. Viimeinen taistelu oli kyllä antikliimaksien antikliimaksi. Käsittämätöntä roiskimista ja räjähtelyä, joka alkoi vielä suhtkoht varoittamatta ja jännitystä rakentamatta. Rakastavaisetkaan eivät saaneet toisiaan. Hittoako se yksi avonainen ikkuna olisi ketään haitannut. Huolellinen vuoraus elmukelmulla ja ei kun häitä suunnittelemaan!
Niin ne päähenkilöt. Lyra oli ihan kiva tyttö, joskin oudot valehtelukohtaukset aiheuttivat myötähäpeää. Will taas lähinnä nauratti. Kaveri keuli menemään ympäriä universumia ilmeisesti luullen olevansa kovakin jätkä. Harvinaisen persoonaton tapaus, ja kaiken lisäksi hän ei eronnut Rogerista mitenkään. Mikä lienee ollut kirjailijan pointti hänen luodessaan näin samanlaisia hahmoja? Iorek oli sen sijaan hieno karhu ja kova tappelemaan. Lyran vanhemmissa oli myös särmää. Rouva Coulter oli sopivan julma miestennielijä. Lordi Asrielin kohtaloa kummastelen kovin. Mies oli salaperäisyyden verhon peitossa pitkään ja pohdinkin kiivaasti, onko hän hyvä vai paha. Lopussa ei seiso kuitenkaan kiitos, vaan kummastus. Asrielin kohtalo oli painia pari minuuttia jonkun random-enkelin kanssa, eikä ketään edes kiinnostanut, mitkä miehen motivaatiot edes olivat, ja vähintäänkin tilit Lyran kanssa olisivat vaatineet selvittämisen.
Repesin muuten tavatessani ensi kertaa Pekkalan Serafinan. Kaunis iätön taikaolento, verrattavissa Arweniin ja Galadrieliin, kulkee nimellä Pekkala. Pekkaloilla, Serafina puhelimessa. Sinänsä Pullmanin nimikäytäntö oli ihan toimivaa pohjoismaisine alkuperineen (Pantalaimon, Iorek Byrnison, Asriel, John Faa ). Kuitenkin harhalaukauksia nähtiin kuten zalifeiden muodostama rullahevoskansa mulefa. Tökki kitalaessa joka kerta, kun nuo kaksi sanaa tavasi. Samaa sarjaa on myös mystinen maailmansielu, tomu, jolle olisi suonut jonkun spirituaalisen ja eeppisen kutsumanimen. En tiedä saako viittä kirjainta järjesteltyä enää tylsemmin, mutta tämä pyhä tupakansavu totteli nimeä srafi.
Uskontoteema oli kiinnostava ja oikeastaan hyvin samankaltainen aiemmin lukemani Mikael Karvajalan Luther-osuuksien kanssa. Kirkko se jaksaa ilkeillä. Ilmeisesti minun tulisi nyt uskoa rakkauteen ja ihmisten hyviin tekoihin, mutta onneksi olen varhaiskyynistynyt jäärä, joten moinen humpuuki jääköön muille. Raamatun sana taitaa muuten olla helppolukuisempaa kuin Pullmanin trilogia. Vaikka asiat eivät ole monimutkaisia, on kerronta ja etenkin dialogi tökkivää ja kömpelöhköä. Ja asiat selitetään välillä rautalangasta. Lasten ehdoilla toki mennään, mutta olisi meille varttuneemmille voinut jättää jotain syvempää löydettävää rivien väleistä.
Kenties olisin pitänyt kirjasta enemmän nuorempana. Enkä halua teilata teoksia täysin, vaikka kritiikistäni voisi niinkin luulla. Fantasiaa ei ole tullut vähään aikaan luettuakaan, joten siinä mielessä trilogia oli ihan mukava eskapistinen seikkailu toisessa todellisuudessa. Välillä olen miettinyt, aloittaako joku pitkä ja raskas fantasiasarja, mutta pelkään, että löydän itseni kliseiden keskeltä pelastamassa prinsessaa kerta toisensa jälkeen puhumattakaan seitsemän taikaesineen etsimisestä. Tolkien- ja Potter-fanina en silti vierasta pientä loitsimista ja taikakalujen kilkettä.
Kylläpä nyt on kevyt olo. Viimeinenkin kesken jäänyt nide on ahmaistu ja pöytä on puhdas. Mitäs sitten luettaisiin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti