Mika Waltari – Mikael Karvajalka

Tuskin on kulunut kolmen uskontunnustuksen lausumiseen kuluva aika luku-urakkani lopettamisesta, kun jo syöksyn suin päin taltioimaan ajatuksiani Mikael Karvajalasta ja hänen seikkailuistaan monissa maissa hänen itsensä vilpittömästi kertomina. Alkajaisiksi osoitan ylimmän ihailuni (ja paikan esirukouksissani, jos olisin uskonnollisempi mies) Mika Waltarille, jonka kynästä tämä mitä innoittavin, hauskin ja legendaarisin seikkailutarina on syntynyt. Sinuhe on minulle tuttu tapaus, mutta muilta osin olen tähän asti väistänyt miehen teokset. Niin paljon mieltäni kuitenkin Waltarin kerronta lämmitti, että enpä ihmettelisi saati panisi pahakseni, jos hyllyyni tämän jälkeen alkaisi putkahtelemaan miehen muutakin tuotantoa.

Kun ajattelen kirjaa, mieleeni avautuu ensimmäiseksi värikäs Euroopan kartta ja koulun historian tunnit. Suomen Turun pölyt karistetaan nopeasti jaloista ja maailman melskeet kuljettavat sankareitamme Mikaelia ja Anttia ympäri 1500-luvun Eurooppaa. Ystävysten (karvaiset) jalat ovat useimmiten levottomat ja heidän matkansa käy Saksan, Ranskan ja Pohjoismaiden kautta keisarin ja pyhän kirkon maihin Etelä-Eurooppaan. Tutuiksi tulevat niin Euroopan korkeat hallitsijat, kerettiläiset uskonpuhdistajat ja kuuluisat tiedemiehet, taiteilijat ja löytöretkeilijät kuin myös köyhät talonpojat, jumalattomat sotilaat ja viekkaat noidat. Useimmat historiallisista henkilöistä ja tapahtumista ovat oikeita, ja Waltarin mielikuvituksen värittäminä ne ovat koko eepoksen kiehtovinta antia.

Mikael on hyvin samaistuttava päähenkilö. Esimerkiksi ammatinvalinnan vaikeus tuntuu hyvin tutulta. Tullako sielultaan puhtaaksi papiksi, vapaaksi palkkasoturiksi vai tavoitellako korkeinta tietoa yliopistoissa? Kun vielä jokainen tykinvalaja ja oluenpanija kertoo ammattinsa olevan kaikista ammateista tärkein, on nuoren miehen pää pyörällä. Waltarin säästelemätön superlatiivien käyttö tuo persoonallisuutta tapahtumapaikkoihin. Hymyssä suin sain lukea, mistä löytyvät Euroopan kauneimmat naiset, luotettavimmat hevoset tai laadukkain mallas.

Mikaelin viisauden, oikeudenmukaisuuden ja oveluuden rinnalla hänen toverinsa Antti on mainio vastapaino. Vaikka Antti on vain tyhmä ja yksinkertainen mies, on hän vahva, uskollinen ja aikaansaava tykinvalaja, joka kyllä osoittautuu monessa suhteessa vähintään Mikaelin veroiseksi. Kaverukset joutuvat yhdessä tiukkoihin tilanteisiin, joista he selviävät vain älynsä, puheenlahjojensa, raa’an voiman tai muutaman kultatukaatin avulla. Ylämäkiä ja alamäkiä matkalla riittää ja kohtalo vie nopeasti sen, minkä on antanut – niin kunnian kuin kullankin.

Nykypäivän kirosana ”verkostoituminen” on nuorukaisilla hallussa ja ilman avuliaita ystäviä matka historian kuristuksessa kävisi liian tukalaksi. Hyvälle viinille löytyy aina aikaa (mikä kostautuu useasti pahana unennäkönä) ja Mikael saavuttaa vilpittömyydellään monen keppikerjäläisen ja herran suosion. Sankareidemme heikkous on - kuten arvata saattaa - naiset. Naiset kietovat Mikaelin pauloihinsa ja useammin kuin kerran pahoissa aikeissa. Kerta toisensa jälkeen Mikaelilta viedään joko hänen rahansa, aikansa tai sydämensä. Waltarin naiset ovat kyllä huomattavan pahantahtoisia, mutta toisaalta niin vastustamattomia, nuoria ja lumoavia pyöreine poskineen ja pehmeine käsineen. Voimme vain sääliä matkamiesten karua kohtaloa, kun alaosattomissa kulkevat neidot onnistuvat houkuttelemaan heidät jumalattomaan synnintekoon.

Synnin tekeminen ei tosiaan ole 1500-luvun Euroopassa mikään mitätön teko. Jumala näkee kaiken ja pahat teot on hyvitettävä ripittäytymällä tai ostamalla synninpäästön. Waltari kuvaa kirkon yliotetta tavallisen ihmisen elämässä uskomattoman terävänäköisesti. Kristinuskon vaikutus ihmiskunnan historiaan on dramaattinen: kirkon mahti yltää joka kolkkaan ja saa jokaisen vapisemaan edessään. Luostarit ja piispanistuimet ryöväävät kultaa kansalta ja jumalanpelko pysäyttää tieteen kehityksen ja polttaa vääräuskoiset roviolla. Jumalan vaikutus tavallisen ihmisen arjessa on riemastuttavaa luettavaa. Taivaspaikkansa turvatakseen on turvauduttava toisinaan hullunkurisiin tekoihin. Saatanan juonet aiheuttavat Mikaelille kuitenkin paljon mielipahaa, surullisimpana esimerkkinä kenties hänen vaimonsa kohtalo.

Näin luterilaisena on kyllä raadollista lukea esimerkiksi talonpoikaissodista  Saksassa tai Rooman hävityksestä, jossa tuhannet ihmiset murhataan ja raiskataan Lutherin nimeä huutaen. Eroakirkosta.fi-sivuston ylläpitäjät ovat aikamme uskonpuhdistajia, jotka kirkko tuomitsee kerettiläisinä. Uskonnollisuus tai uskonnottomuus ei sinänsä itseäni paljon liikuta, mutta kyllähän tuo kirkko melko jännä instituutio on – niin historialtaan kuin nykypäivänäkin. Sen kummemmin kantaa ottamatta mainittakoon, että kirjassa esiintyvät tiedemiehet herättävät mielenkiintoa, lääkäri Paracelsus etunenässä. Waltari kuvaa mainiosti aikansa uusia keksintöjä ja oivalluksia ilman usein kirjoissa tavattavaa lapsellista jälkiviisautta ja alleviivaamista.  

Mitäpä minun kaltaiseni oppimaton mies tietäisi suomen kielestä: sen voin kuitenkin sanoa, että Waltari käyttää sitä monipuolisesti ja ennen kaikkea hauskasti. Kielikuvia ja hauskoja kiertoilmaisuja löytyy joka sivulta pahan ilman päästämisestä alkaen. Dialogia on sangen vähän, mikä antaa paljon tilaa yksityiskohtien kuvailulle. Waltari ei kuitenkaan maalaile maisemia merkityksettömin adjektiivein vaan selostaa arjen pieniä asioita, tieteen ilmiöitä ja eri ammattien saloja. Waltarin maailma on hyvin värikäs. Hän tuntuu olevan yleisnero, kaikkien alojen taitaja, joka ymmärtää, miten käytännön logiikka toimii. Haluatko oppia, miten hyvä tykki valetaan ja kuinka se suunnataan ja laukaistaan oikeaoppisesti? Tiedätkö, mistä kullan tallettamisen korkokulut koostuvat. Lue Waltaria, niin opit!

Pakkohan se on myöntää, että Mikael Karvajalka nostattaa kyllä melkoisen matkakuumeen. Miksi mädäntyä synnyinseuduillaan, kun voi etsiä onneaan sotatantereilta, luostareista, ilotaloista tai tuopin pohjalta puhuen saksaa, ranskaa, latinaa, italiaa tai antaa miekan puhua puolestaan (tykkejä yhtään väheksymättä). 2000-luvun Eurooppa on toki muuttunut Mikaelin ajoista. Maa kiertää nykyään aurinkoa, hevonen ei ole se nopein kulkuneuvo ja ranskantaudin kiroiltakin on helppo suojautua. Vakavasti puhuen Mikaelin elämäntyyli vaatisi nykyihmiseltä uskallusta, mutta mahdotonta se ei ole. Ehkä joku päivä…ehkä joku päivä.

Mielessäni risteilee vielä useita ylistyksettä jääneitä seikkoja, mutta niiden selostamisen sijaan suosittelen jokaista tarttumaan itse kirjaan ja nauttimaan tarinasta sellaisenaan. Pienestä historiantuntemuksesta ei ole varmasti lukukokemukselle hallaa ja myönnän että jouduin itsekin purjehtimaan muutamia kertoja Wikipediaan tarkistamaan, mikä maa tuohon aikaan oikein hallitsikaan ja mitä aluetta. Vaikka historia ei kiinnosta, ei kannata lannistua, vaan keskittyä rikkaaseen kerrontaan ja hykerryttävän salakavalaan ja toteavaan huumoriin. Mikaelin seikkailut jatkuvat Mikael Hakimissa, jossa matkataan itäisiin valtakuntiin. Tuo teos tullaan mitä todennäköisimmin näkemään blogissani myöhemmin, mutta taidan vaihtaa välillä hieman tyylilajia, sillä vaihtelu virkistää ja kohtuus kaikessa – jopa kirjallisuudessa.