Kaasunhaju leviää rappukäytävässä, liedelle on läikähtänyt
velliä, avaimenreikä on tukittu pumpulilla vedon estämiseksi ja rouva Skrof on
kuollut. Paikalle hälytetään komisario Palmu ja hänen reipas apurinsa. Tapaturmainen
onnettomuus, siltä se vaikuttaa. Mutta Palmun hoksottimia ei noin vain
huijatakaan. Kyseessä on murha!
Ikivihreä dekkariklassikko, näin takakansi julistaa. Yhdyn tähän
ainakin siinä mielessä, että teos on hyvin uskollinen klassiselle
dekkariperinteelle. Palmu on tukevoitunut ja kokenut etsivä, joka kätkee älynsä
pölmeän käytöksensä taakse. Apuri taas on nuori, innokas ja vilkas
mielikuvitukseltaan, onhan tämä hänen ensimmäinen murhajuttunsa. Epäiltyjen
joukko on monipuolinen, usealla näyttäisi löytyvän motiivi surmatekoon ja
alibien laatukin on monella niin ja näin.
Sitten tutkitaan ja hutkitaan. Toimintakohtaukset ovat jo
takana päin, sankarimme saavat keskittyä yksinomaan aivotyöskentelyyn. Murhaaja
pidetään salassa tottakai aivan viimeisille sivuille asti. Ratkaisu löytyy
vasta muutaman väärän johtopäätöksen ja epäilyksen jälkeen. Paljastettakoon,
että loppu on ehkä osittain pettymys. Ei nyt varsinaisesti ennalta arvattava,
mutta liian tavallinen muun muassa motiiveiltaan.
Yleisfiilikseltään salapoliisiromaani on kepeä ja valoisa. Kertoja
ottaa välillä kontaktia lukijaan ja heittelee tälle pieniä vihjeitä tulevasta. Tällainen
hassutteleva ja hieman värittynyt kerronta on eräs syy, miksi arvostan Waltarin
niin korkealle. Miljöö on myös miellyttävä, 30-luvun Helsinki tutulta
kuulostavine kadunnimineen (todettakoon kuitenkin, että asun noin puolen Suomen
päässä pääkapungista). Talonmies lakaisee pihaa, herrakerhon juomalasku on
pöyristyttävä, poliiseilla on autonkuljettajat…kerrassaan leppoisaa elämää
kaukana historiassa.
Kirja oli minulle comeback. Comeback Waltarin pariin,
comeback perinteisen salapoliisiromaanin pariin. Nopeasti sen luin ja nopeasti
siihen tykästyin. Ja tietysti opin, kuka onkaan tuo komissaari Palmu, jonka
nimi silloin tällöin vilahtelee suomalaisen populaarikulttuurin kentällä. Oikeastaan
nyt heräsi himo lukea lisää kotimaista kirjallisuutta, ja nimenomaan tällaista
vähän vanhempaa materiaalia. Jokin siinä vaan kolahtaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti