Keväisen hellepäivän kallistuessa iltaan ilmestyi Moskovassa
Patriarkan lampien luokse kaksi kansalaista. Näin ajattomalla ja
yksinkertaisuudessaan paljon lupaavalla lauseella alkaa Mihail Bulgakovin
klassikko Saatana saapuu Moskovaan. Toisen ja kolmannen lauseenkaan ei tarvitse
hävetä itseään ensimmäisen rinnalla, vaikka sen eleganssia on tietty vaikea
tavoittaa. Tässä kirjassa on, sanoisinko, tuhansittain upeita lauseita ja mikä
parasta, yhdessä ne muodostavat hauskan, kiinnostavan ja hyvin venäläisen
tuntuisen seikkailun.
Ensimmäinen kohtaus alkaa kiinnostavasti. Ystävykset
pohtivat Jumalan olemassaoloa ja loogisesti päätyvät toteamaan, ettei moista
veikkoa ole koskaan olemassa ollutkaan. Tätä johtopäätöstä kyseenalaistamaan
saapuu itse Saatana, tällöin vielä tuntemattoman ulkomaalaisen roolissa
esiintyen. Kiehtovan keskustelun päätteeksi hän raottaa hieman tulevaisuuden
esirippua ja ennustaa Massolitin puheenjohtajan, Berliozin, kuolevan mitä
pikimmiten. Pian alkaakin tapahtumaan. Maahan loiskunut auringonkukkaöljy ja
raitiovaunu muodostavat olosuhteet, joiden seurauksena Berliozin irti
leikkautunut pää vierii pitkin katukivetystä.
Tapahtumat etenevät tämän jälkeen vauhdikkaasti. Kerronta
keskittyy yhteen henkilöön kerrallaan, jotka kaikki esitellään pikkuhiljaa
tarinan edistyessä. Heillä kaikilla on omatunnollaan jotain päivänvaloa kestämätöntä
ja paholainen ystävineen on orientoitunut tuomaan julki nämä luurangot ja
rankaisemaan asianomaisia kullekin sopivalla tavalla. Moskovalaisten ahneus ja
muut synnit maksetaan tällä tavoin heille takaisin.
Toisaalla, tarkemmin sanottuna Jerusalemissa, kuvataan Jesua
Ha-Notsrin, eli Jeesuksen, pääsiäisen kaikille tuttuja dramaattisia tapahtumia.
Hyvin samankaltainen tapahtumaketju nähtiin myös Waltarin Valtakunnan
salaisuudessa ja näin jälkeenpäin nämä kaksi kirjaa tältä osin ovatkin hieman
lomittuneet ajatuksissani. Romaanin toisessa osassa keskitytään Margaritan ja
mestarin suhteeseen ja siihen miten Saatanan suunnitelmat heidän elämäänsä
punoutuvat. Kirjan alkuperäisnimi on Мастер и Маргарита,
Mestari ja Margarita, joten suomennoksen nimivalinta onkin mielenkiintoinen
ratkaisu. Ehkä suomeksi se on jopa kuvaavampi ja kiehtovampi ja kohdistaa
huomion ennen kaikkea Saatanan toimiin.
Alkupuolella yliluonnollisuuksia annostellaan säännösteltysti
ja Moskovan viranomaiset ja muut kansalaiset luonnollisesti pyrkivät
selittämään kaiken järjen keinoin, huijauksina tai silmänkääntötemppuina. Tämä
ihmisen tarve ymmärtää asiat logiikan kautta on kirjan mielenkiintoisinta antia
mielestäni. Lopussa tarina alkaa olemaan hyvinkin fiktiivistä lentävine
noitineen ja puhuvine kissoineen. Viimeistään Tanssii kuolleiden julkimoiden
kanssa –osiossa fantasian tuntu on vallannut romaanin.
Juonen kehittely on venäläisellä tavalla hämmentävää ja on
jokseenkin vaikea aavistaa mihin suuntaan tapahtumat ovat oikein etenemässä. Margaritan
kommellukset tuntuvat mukavan omituisilta, vaikka tuskin on häpeä tunnustaa,
että en tiedä mitä näillä seikkailuilla kirjailija yrittää oikein sanoa. Tämänkin
teoksen kuuntelin äänikirjana, ja välillä ehkä olisi tehnyt mieli pohtia
tarkemmin kuulemaani, mutta kertojan tempo on säälimätön eikä anna aikaa
syventyä sanomaan niin hyvin kuin ymmärryksenkaipuisena lukijana tahtoisi. Lopetus
on kaunis ja outo. Liittykö se mitenkään alkuun, paha sanoa, mutta pidän tästä
epäjatkuvuuden tunteesta.
Venäläiset nimetkin ovat hyvin hallussa verrattuna
vuodentakaiseen tutustumismatkaan Dostojevskin romaaneihin, kiitos vauhdikkaasti
edenneiden venäjän opintojen. Opintoja
tai ei, pidin lukemastani. Erilaisia tulkinnan tasoja lienee tämän teoksen
kanssa lukemattomia. Ilmeisesti kirjan voi lukea kritiikkinäkin venäläistä
yhteiskuntaa kohtaan. Tätä tasoa en ainakaan ensilukemallani osannut tavoittaa.
Konkreettisten tapahtumienkin seuraaminen vaati jo sen verran paljon
keskittymistä. Pitänee kai mainita, että kirja oli myös hyvin hauska johtuen
ennen kaikkea Saatanan seurueen vekkulimaisista kiusanteoista ja ihmisten
reaktioista niihin.
Saatana saapuu Moskovaan jää varmasti mieleeni kauaksi
aikaa. Varsinkin sen ovela tunnelma. En taida nyt tältä istumalta nostaa sitä
mihinkään henkilökohtaisiin Hall of Fameihini, mutta kunniamaininnan hienona
kirjana se on ehdottomasti ansainnut. Oma lehmä ojassani ammuu myös villisti,
koska lukukokemus tuki kyllä hyvin motivaatioani venäjän opiskeluun. Välillä
oikein maistoi, kuinka suomennoksen takana lymysi alkukantaisen elinvoimaisia
venäjänkielisiä lauseita, jotka eivät kuitenkaan päässeet oikeuksiinsa
vieraalla kielellä. Tästäpä voisi kehittää pienimuotoisen haaveen – lukea jokin
venäläinen klassikko vielä joskus alkuperäiskielellään. Joten ei kai auta kuin
painua kertaamaan niitä suhisevia ja säriseviä, kammottavia ja kiehtovia ässiä…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti