Dan Brown - The Lost Symbol

Dan Brown ja minä elämme viha-rakkaussuhteessa. Rakkaus roihahti lukiessani ensimmäistä Browniani, Digital Fortressia. Olin silloin nuorempi, lukijana kokemattomampi ja äärimmäisen kiinnostunut matematiikasta ja pulmanratkaisusta. Kryptinen koodinmurtamistrilleri osui silloin aivan napakymppiin. Da Vinci-koodista nautin myös suuresti: upea teema ja kirjailijan käsittämätön kyky luoda tunne siitä, että jotakin uskomatonta on tapahtumaisillaan nostivat teoksen lemppareihini. Kolmannen ja neljännen Brownini aikoihin alkoi salaperäisyyden verho rakoilla pahasti. Huomio kiinnittyi mysteerien sijaan nyt myös kertomistapaan, jonka aloin ymmärtää olevan pahasti kangertelevaa ja huonolla tavalla elokuvamaista. Lisäksi silmäni avautuivat sille, että samaa tarinaahan mies kirjoittaa teoksesta toiseen, ainoastaan tapahtumapaikkoja ja teemoja varioiden. Lost Symbolin kohdalla tuntui jo, että viitsiiköhän kirjaan edes tarttua, mutta pakkohan se on tarkastaa, millaisen palapelin mies tällä kertaa lukijalle tarjoaa.

Siispä hyppäsin Langdonin ja kumppaneiden matkaan ja löysin itseni tällä kertaa Washington DC:stä. Sisäinen maantieteilijäni ei innostunut ympäristöstä. Mitä erikoista tylsällä ja kliinisellä Washingtonilla olisi tarjota historiaa rönsyävien Rooman ja Pariisin jälkeen? Olihan siellä jos jonkilaista kapitolia ja monumenttia, mutta silti jonkinlainen tasapaksuus näkyi läpi kaikkien niiden superlatiivien alta, joilla paikkoja kuvailtiin. Teemaksi paljastui vapaamuurarit ja heidän mytologiansa: porukka, josta minulla ei ole oikeastaan mitään käsitystä. Tarina sittemmin kietoutui tuttuun ja turvalliseen uskonnon ja tieteen kohtaamiseen. Ihan mielenkiintoista settiä tästä aiheesta kyllä ammennettiin. Jopa osittain melko syvällistä, tosin väistämättä heräsi ajatus, että tämä syvällisyyden tuntu on todennäköisesti vain Brownin luoma illuusio.

Sillä illusionisti mies totisesti on. Hän osaa vakuuttaa lukijan siitä, että maailma on täynnä hänen juonikuviohinsa vihjaavia symboleita ja että kuuluisat tiedemiehet kautta aikojen ovat tehneet tiedettä vain siksi, että heidän ajatuksensa voidaan tulkita tukemaan kirjan tapahtumia. Eniten mainintoja taisivat näin näppituntumalta saada Benjamin Franklin ja Isaac Newton. Tieteeltä lainaamisen lisäksi jo mainitsemani jännityksen luominen oli kyllä laatutyötä. Kirja eteni kuin salkkarit, jokainen luku jäi jännittävään kohtaan. Kohta paljastuu jokin aivan uskomaton juttu. Mahdoton onkin mahdollista, uskokaa tai älkää. Jokin ihmiskuntaa vavisuttava aiemmin suureksi salaisuudeksi ja käsittämättömän monimutkaiseksi kuvailtu ilmiö onkin kaiken aikaa ollut silmienne edessä ja kohta te saatte kuulla, mistä on kyse! 

Lukijana sitä tietenkin ihmettelee, millainen selitys voikaan olla tulossa, miten tämän voin selittää järjellä. Useimmiten Brown keplottelee itsensä pinteestä takertumalla sanojen merkityksiin ja sitä kautta kääntämällä näkökulman päälaelleen. Välillä yllätykset selittyvät huipputeknologialla tai paljastuvat jonkin maailmanlaajuisen järjestön harhautuksiksi. Silloin tällöin on kyse vain päähenkilöidemme ylireagoinnista. Mutta mielestäni tämä kerronta toimii. Vastauksen todellakin haluaa kuulla. Ultimaattisen addiktoivaa!

Nämä asiat siis toimivat. Mikäs sitten toimii huonommin? Henkilöhahmot ovat etäisiä ja persoonattomia. Langdon erityisesti: ”Nyt päättelen pettämättömällä logiikallani kaaokselta vaikuttavan symbolisen arvoituksen, jossa hyödynnän eudeettista muistiani poimien sieltä Raamatun jakeita, filosofien oppeja  ja kuuluisten taideteosten salattuja merkityksiä. Näillä tiedoilla luon ratkaisun pulmaan, mutta viime hetkellä poimin sivuosan esittäjän lauseesta yksittäisen sanan, tulkitsen sen uudessa kontekstissa ja käännän koko laatimani vastauksen ylösalaisin paljastaen ongelman ratkaisun, joka onkin vain uusi arvoitus. Samanaikaisesti valitan, kuinka skeptistisen luonteeni vuoksi en voi uskoa ilmiön olevan totta”. 

Ja tuskin kannattaa edes mainita pahista. Mikähän fetissi Brownilla on näihin kaljupäisiin, läpikotaisin tatuoituihin hormonilla pumpattuihin monstereihin. Jälleen kerran kyseessä on tällainen breivikmäinen tunteeton tappokone, jolla äly leikkaa salamannopeasti ja itsetunto on koko mitta-asteikon yläpuolella. No lopussa sentään koetaan perinteinen isä-poika-jälleennäkeminen Star Warsin tyyliin, mikä tuli kyllä itselleni yllättävän puskista vihjeistä huolimatta. Saatiin edes hitunen inhimillisyyttä kaverin toimintaan.

Koko ajan on muuten kiire: jossain tikittää aikapommi tai joku nuori seksikäs tutkijamimmi on vuotamassa kuiviin. Palatakseni vielä yllätyksiin, on pakko antaa tunnustusta kohtaukselle Langdonin kuolemasta. Olin jo täysin vakuuttunut siitä, että nyt ei auta muu kuin jokin uskonnollinen selitys, mutta niin vain mies kampeaa itsensä elävien kirjoihin tavalla, jonka kuvittelisin tyydyttävän paatuneimmankin realismin ystävän. 

Kun kirjan ilkimys on saatu pois päiviltä, on aika rauhoittua ja selvitellä, mistä tässä kaikessa olikaan loppujen lopuksi kyse. Tämä vaihe kirjoissa on ehdottomasti sitä parasta aikaa. Viimeisetkin kivet kääntyilevät lopulta. Kehaistakoon muuten mieleeni juolahtanutta Harry Potter nelosen loppuhyrinävaihetta. Sitä oli kyllä hieno fiilis aikanaan lukea, kun kaikki käsittämättömältä tuntunut avautui pikkuhiljaa. The Lost Symbolissa tälle vaiheelle on varattu kymmenittäin sivutilaa. Salaisuuksien alta paljastuu aina vain laajempia kuvioita, jotka tuntuvat (HUOM, siis ainakin tuntuvat, kriittinen tarkastelu saattaisi paljastaa aukot) solmituvan aukottomasti yhteen laajaan verkostoon, joka käsittää mm. Jumalan olemuksen paljastuksen, vapaamuurareiden opit, Washingtonin arkkitehtuurin, tieteen saavutukset ja ihmisen roolin maailmankaikkeudessa. Hyvä loppu siis.

Kyllä mää siis tykkäsin. Vaikka olihan siellä kaikenmaailman ärsyttävää ja itseään toistavaa jauhantaa pyramideista, porraskäytävistä, George Washingtonista, CIA:sta, symboleista ja ahtaan paikan kammosta. Mutta onhan tämä mainiota viihdettä. Pelonsekaisella innolla odottelen seuraava Brownia, mitähän elämänalaa mies seuraavaksi lähtee kirjoittamaan uusiksi, evoluutiota, fasismia vai kenties aikamatkustusta (tarinan konna voisi vaikka ajassaliikkumiskykynsä ansiosta osoittautua dinosaurusten tappajaksi, Jeesukseksi ja Langdonin isäksi, hän olisi myös tutustunut vahingossa nuoreen itseensä, rakastunut tähän ja todettuaan, ettei koskaan voisi elää samassa ajassa tämän kanssa, haluaisi kostaa itse ajalle ja yrittäisi pysäyttää kellojen käynnin koko maailmankaikkeudessa). Entä missä kaupungissa silloin seikkaillaan, Lontoossa, Jerusalemissa, Helsingissä?

Jos joku miettii, katsoako leffaversioita Brownin dekkareista, voin kertoa vinkin. Ei kannata, ne on ihan paskoja.