Steve Jobs oli melkoinen persoona. Hän sanoi mitä ajatteli. Kaikki
oli hänestä joko parasta tai paskaa. Hän sai raivokohtauksia, huusi, itki ja
haukkui ystäviään ja alaisiaan. Pienimmät yksityiskohdat esimerkiksi tuotteen
suunnittelussa olivat äärettömän tärkeitä. Hän rakasti tuotteitaan, niiden yksinkertaisuutta
ja eleganttiutta. Hän halusi luoda tavallisille ihmisille uskomattomia
kokemuksia ja työkaluja. Omien sanojensa mukaan hän seisoi teknologian ja
humanismin risteyksessä.
Pidin etenkin Jobsin nuoruuden kuvaamisesta. Hänen
näpertelyistään elektroniikan parissa Wozniakin kanssa, röyhkeydestään soitella
suoraan suuryhtiöiden toimitusjohtajille jos hän tarvitsi jotain osaa
kokeiluihinsa, uskonnollisesta hihhuloinnistaan huumepäissään paljasjalkaisena
ja haisevana ja hänen sairaalloisista porkkanaraastedieeteistään. Mikään ei
ollut hänelle este. Hän sai kaiken toimimaan, tosin satuttamalla siinä sivussa
useita ihmisiä.
Erityisesti teknologian kehittymisen kuvaus on vaikuttavaa. Miten
piirilevyille juotetuista komponenteista vähitellen muodostuu toimiva logiikkapiiri,
tietokone, jopa graafinen käyttöliittymä. Kaikki tämä luova työ tapahtuu
hämyisissä autotalleissa pummeilta näyttävän kaveriporukan kesken. Moiseen
saavutukseen tarvitaan todellakin älyä, enkä tarkoita tällä pelkästään Jobsia
vaan myös hänen ystäväpiiriään, jotka tekivät leijonanosan tekniikan puolen
keksinnöistä. Jobsin tehtävä oli ohjata tätä toimintaa, kaataa esteet sen
tieltä ja valaa energiaa ja uskoa tiimiinsä. Tehdä mahdottomasta mahdollista.
Teoksen keskivaiheilla fokus tuntuu hieman häviävän, kun
lähiöympäristö vaihtuu suuryritysten neuvotteluhuoneisiin. Sinänsä kiintoisat
valtataistelut Applen johtoportaassa tuntuvat puuduttavilta ja itseään
toistavilta. Teknologia kehittyy ja Macintosh syntyy. Kaverukset rikastuvat,
perustavat perheitä, potkuja jaellaan typeryksille ja Apple kasvaa yhä
isommaksi. Kirjan läpi toistuvat samat teemat yhä uudelleen ja uudelleen eri
ihmisten sanomina: kuinka Apple on integroitu kontrollifriikki verrattuuna
Microsoftin avoimuuteen, kuinka Jobs vääristää todellisuutta tahdonvoimallaan
ja kuinka Jobs on ”täysi persläpi”, jonka kanssa on mahdotonta tehdä
yhteistyötä.
Loppupuolella ollaan keksinnöissä joihin omallanikin
sukupolvellani on enemmän kosketuspintaa, kuten iPod, iPhone ja iPad. Mielenkiintoista
on etenkin Jobsin puuhailu Pixarin johdossa. Toy Storyn käynnistämä
menestystarina on kerrassaan ainutlaatuinen. En ollutkaan tiennyt, että
lempielokuvani alulle paneva voima on ollut itse Steve Jobs. Suomentaja on
valitettavasti sählännyt Buzz Lightyearin ”to infinity and beyond”-sutkauksen
poskelleen. Tietokoneet, musiikki, elokuvat, puhelimet – Jobsilla on ollut
näppinsä pelissä hyvin monella osa-alueella.
Viimeisenä masennellaan syöpähoitojen merkeissä ja
pohdiskellaan, mitä Applesta on tuleva Jobsin jälkeen. Isaacsonin kuvauksen
perusteella ei todennäköisesti juuri mitään. Niin usein yhtiö tuntuu olevan
eksyksissä, kunnes Jobs ryntää paikalle ja raivoaa asiat oikealle mallilleen. Välillä
Jobsin ihailu tuntuu jopa hieman koomiselta
- jossakin puolivälissä jo unohtamaani Jobsin innovaatiota verrattiin
punarinnan pesään. Aika outoa. Jobsin ja Sculleyn suhteeseen Isaacson yritti
taikoa jonkinlaista vertauskuvallisen rakkaustarinan
tynkää. Oli kyllä sen verran läpinäkyvää tarkoitushakuisuutta, että meinasi
tulla paha olo.
Piti Jobsista tai ei, en voi väittää etteikö hänen
elämästään lukeminen olisi ollut inspiroivaa. Tahdonvoima riittää yllättävän
pitkälle. Kultainen keskitie taitaa olla surkea vaihtoehto. Jobs oli
äärimmäisyyksien mies. En ole oikeastaan tainnutkaan lukea ennen elämäkertoja,
joten vertailu siinä mielessä ei onnistu. Mutta ehdottomasti siis lukemisen
arvoinen nide!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti