Voltaire - Candide

Ellen aivan erehdy on Voltairen Candide vanhimpia ellei vanhin lukemistani kirjoista. Teos näki päivänvalon jo vuonna 1759 – käsittämättömät kaksi ja puoli vuosisataa sitten. Kirjan sisällössä tämä ei tosin näy millään lailla: Candiden maailma on riemastuttavan tutun oloinen kaikkine epäkohtineen.

Candide on nuori mies, joka ajautuu nopeatempoiseen seikkailuun ympäri maailmaa rakkauden ajamana. Totisesti, tahti on hyvin  hengästyttävä. Euroopan ja Amerikan maat vilisevät lukijan silmissä. Mikään huviretki kyseessä ei ole. Candide kokee matkallaan kaikki kuviteltavissa olevat ongelmat: hänet ryöstetään, petetään, hänen ystävänsä tapetaan, jne. Vaikka maailma on Candidelle julma, ei miehen optimismi ota laantuakseen. Hän uskoo vahvasti, että hyvin tässä lopulta käy.

Teoksen ote on ironinen ja yhteiskunnan epäkohtia nostetaan esille. Hämmästyttävintä on kuitenkin tosiaan se optimismin määrä, joka Candidesta huokuu. Sinisilmäisyydessään ja naiiviudessaan mies jaksaa hymyillä paholaiselle pilke silmäkulmassaan. Tämä pilke ulottuu kielelliselle tasolle asti – teos tuntuu hyvin ilmavalta, ketterältä, kepeältä ja yllättävältä. Voltairen jokainen lause on kuin napakymppi: älykäs ja hauska.

Tällaista ilotulittelua on kyllä mukava lukea. Toisaalta taas juoni ei sinänsä riitä nostamaan Candidea suosikkeihini. Hienoja yksittäisiä juttuja sieltä saa kyllä poimittua, esim. Eldoradon, jossa kaikki olikin hyvin ilman mitään koukkuja. Jokin ilmaisussa toi myös mieleen omat ala-asteajan kirjoitelmani. Jonkinlainen yliampuva adjektiivien käyttö oudoissa paikoissa ja tarinan poikkeava rytmitys kai soittivat kelloja. Oho, rinnastinko itseni Voltaireen? Tuskin kovin viisas temppu, mutta menköön tämän kerran.

Voltaire tosiaan taitaa olla näitä ihmiskunnan historian kärkikastiin kuuluvia miehiä. Valistuksen ajan filosofeja. Kiva tietää, että ainakaan kaikki filosofit eivät ole kuivakoita sanojen pyörittelijöitä. Toinen mielenkiintoinen seikka on miehen kotimaa, Ranska. Ranskalaisia kirjoja en ole montaa lukenut ja suhteeni maahan onkin hieman kaksijakoinen: toisaalta maan kulttuuri on rikasta, toisaalta taas ihmiset tuntuvat ajattelevan jotenkin omituisesti. Tämä lukukokemus ainakin toi lisää plussapisteitä ranskalaisten laariin.

Aikamatkailuni oli sitten siinä ja seuraava pysäkki taitaa olla 1900-luvun loppupuolella. Mutta parempi olla vannomatta. Tiedä mikä esihistoriakärpänen taas puree seuraavalla kirjastokäynnillä.