Ei tämä ollutkaan baseballromaani. Ei sieppareita, ei
syöttäjiä, ei kakkosvahteja. Olisin nimen perusteella voinut vaikka vannoa
niin. Sikäli nimi on relevantti, että
sieppasin teoksen hyllystä aivan hetken mielijohteesta ja käperryin
lukemaan sitä kirjaston mukaviin korituoleihin. Siitä hetkestä ei ole kulunut
kuin vasta reilut puolisen vuorokautta, kun tämä arvostelu jo hahmottuu kirjain
kirjaimelta läppärini näytölle. Olenpas nopea!
Hervotonta, eikö? Holden Caulfield sanoisi niin. Holden on
angstinen yhdysvaltalaisteini, jolle ei maistu koulunkäynti. Hän käy paljon
elokuvissa, vaikka vihaa niitä falskeina. Hänen mielestään ihmiset ovat
teeskentelijöitä. He puhuvat typeristä asioista, kuten autoista, eivätkä
koskaan halua ajatella mitään älykästä. Holdeniin on patoutunut paljon vihaa ja
masennusta, kenties hänen siskonsa kuoleman vuoksi, kenties huonon
koulumenestyksen. Näistä tunteista, useista taksikyydeistä, puhelinkopeista ja
hotelliöistä Sieppari ruispellossa kertoo. Ollaan 50-luvun New Yorkissa, ei
ruispellossa.
Salinger tiputtelee tarinansa varrelle hauskoja huomioita. On
olemassa ihmisiä, jotka esimerkiksi leffaan kutsuttaessa haluavat aina tietää,
ketkä tulevat mukaan. Jos heitä yrittää pelastaa autiolta saarelta, eivät he
varmasti astu veneeseen ennen kuin kuulevat, kuka sitä oikein soutaa. Opetuslapset
ovat typeriä. He ovat satunnaisesti valittua porukkaa, ei Jeesuksella ollut
aikaa tutustua kaikkiin heihin kunnolla. Miksi naiset aina pyytävät
lopettamaan, kun juttu etenee makuukammarin kynnykselle? Tämä piste jakaa
miehet: toiset jatkavat kielloista huolimatta ja saavat naisen, toiset taas
luopuvat ja homma kuihtuu käsiin. Olen tosissani.
En ollut koskaan erityisen hyvä tekstitaidossa. Nyt
kuitenkin hälytyskelloni soivat ja tekisi mieli tehdä radikaaleja
johtopäätöksiä kirjan todellisesta sanomasta. Voiko kaikki olla niin
yksinkertaista kuin pinnalta katsoen näyttää? Miksi teos muuten olisi
klassikko? Pyydän anteeksi kirjailijalta, jos ammun harhaan: kirja kertoo
pohjimmiltaan hyväksikäytöstä. Holden mainitsee huolettomasti kokeneensa
parisenkymmentä kertaa perverssien ahdistelua. Hänen historianopettajansa
silittelee pojan päätä keskellä yötä. Hän kyselee Janelta, onko tätä koskettu
laittomasti. Siksikö Holden rakentaa ympärilleen niin vahvan huumorin ja
välinpitämättömyyden kuoren? Siksikö nuorukainen ei kykene tasapainoisiin
ihmissuhteisiin?
No en tiedä. Kuvittelen kai vain liian monimutkaisia. Kirja
antaa kyllä joka tapauksessa paljon muutakin. Holdenin välit sisaruksiinsa ovat
kauniin lämpimät. Tosiasiassa hän pitää kyllä muistakin ihmisistä, vaikka
kätkee sen caulfieldmäisyytensä alle. Yksi näkökulma voisi olla Suomessakin
ajankohtainen väliinputoaminen. Holden on vaarassa syrjäytyä, hän ei panosta
koulunkäyntiin eikä näe tulevaisuuttaan valoisana. Onneksi hän voi sentään
vielä palata kotiinsa, mihin routa tai New Yorkin pakkanen hänet porsaana ajaakin.
Taisin pitää teoksesta. En minä siihen sentään ihastunut. Helppolukuista
tekstiähän se oli, mutta jollain lailla aavistuksen rasittavaa. Salinger on
minulle ihan uusi tuttavuus. On muuten huono nimi kirjailijalle. Kirjailijoiden
nimien tulisi olla mahtipontisia kuten Tolstoi ja Tolkien tai sitten salaperäisiä
kuten Shakespeare ja Kafka. Salingerista ei oikein edes tiedä, kuinka se tulisi
lausua. Luotaantyöntävää tämä tämmöinen. Oli kiva kurkata välillä
atlantintakaiseen koulumaailmaan, mutta pidemmälle visiitille en jää. Kokeista
ja tytöistä saan tarpeekseni ilman lukemistakin.