Baskervillen koira on tuttu monesta Aku Ankka-tarinasta, joten loppuratkaisu oli pääpiirteittäin selvillä tähän Sherlock Holmes-klassikkoon tarttuessani. Vaikka kyllähän sen nyt hölmömpikin arvasi, ettei salapoliisiromaaneissa mitään yliluonnollista ratkaisua hyväksytä. Muuten kirja oli aika tavalla juuri sellainen, kuin olin antanut itseni olettaa. Sumuisia nummia, sateisia öitä ja englantilaista maaseuturomantiikkaa.
Sherlock Holmes ei kaipaa esittelyjä. Hän ei ole pelkästään maailman tunnetuin salapoliisi, vaan kenties jopa yksi kirjallisuuden historian ikonisimmista hahmoista. Silti en ole miehen seikkailuja koskaan lukenut: salapoliisiromaanien tuntemukseni rajoittuu hyvin pitkälti Agatha Christien tuotantoon. En oikeastaan muistanutkaan, miten mukava on seurata, kun alan ammattilaiset ratkovat kunnon mysteereitä.
En arvannut murhaajaa, mutta ylpeänä voin kehuskella tienneeni lähes alusta asti, kuka salaperäinen hahmo soiden reunoilla öisin hiippaili. Ideaa kenkien varastamisessa en hoksannut, vaikka jälkeenpäin ajateltuna se oli ilmiselvää. Oikeastaan päällimmäinen kysymys mielessä ei ollutkaan "miten?", vaan "kuka?".
Tykkäsin lukemastani ja ehkäpä palaan sankariimme tuonnempana. Murhamysteerien monimutkaisuuden lisäksi ehdoton kiinnostusta lisäävä tekijä on vanhahtava brittiläinen miljöö, joka pesee mennen tullen nykydekkarien tai rikossarjojen teknologiaan turvautuvan maailman. Rauhallisempi ilmapiiri yksinkertaistaa kuvioita ja mahdollistaa sen, että rikokset ratkeavat dna-näytteiden sijaan loogisella päättelyllä. Kaikki oli ennen paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti